Minulle läheisyys on parisuhteessa tärkeää, mutta mieheni ei moisesta välitä. Ärsyttää kun muuten asiat suurimmaksi osin meillä hyvin, mutta läheisyyden puute hiertää minua pahasti. Hän ei halua istua vieressäni kun katsomme telkkaria, vaan istuu kokonaan omassa tuolissaan ja jos haluaa sohvalle niin pyytää minua siirtymään tuoliin. Jos minä menen hänen viereensä istumaan ja yritän vaikka vähän nojata tai kainaloon niin heti alkaa hirveä ähinä ja puhina ja "onko nyt pakko, olin just nousemassa" tai sitten saan pitkin hampain hetken siinä olla, mutta ei mitään että itse laittaisi kättä ympärilleni tai koskisi mitenkään.
Me emme nuku lähekkäin, vaan saan jopa kuulla siitä jos unissani olen tullut liian lähelle. Hän ei koskaan spontaanisti tule ja halaa, pussaa tai kosketa. Ja aina se samainen "valitus" Jos minä yritän tehdä aloitteen läheisyyteen. Hänen valituksensa on siis sellaista että luulee varmaan välillä olevansa hauska, kun keksii tekosyitä miksei halua olla lähellä, tai juoksee karkuun kun yritän pussata, huokailee ja kiemurtelee kun halaa ja tekee kaikkensa välttääkseen sitä ihan oikeaa läheisyyttä.
Olen yrittänyt puhua hänelle asiasta, en ilkeästi, en vihaisesti enkä valittaen. Vaan ihan oikeasti yrittänyt kertoa että minä kaipaan sitä läheisyyttä, mutta hänen vastauksensa on aina vain että joo joo, mut sä tiedät et mä en oo sellanen tai sitten heittää sen huumoriksi kunnes jätän aiheen tai sitten joskus ärsyyntyy aiheesta ja silloin toteaa vain että "voidaanko nyt puhua jostain muusta" ja asia on sillä loppuun käsitelty.
Olemme kummatkin 30 ja 40 väliltä, joten tässä ei ole mistään teineilystä kyse. Suhteemme on kestänyt vasta reilu 2 vuotta, ja ihan ensimmäisiä kuukausia lukuun ottamatta, tätä samaa se on ollut koko ajan.
Itsestäni tuntuu tosi pahalta kun toinen ei halua ollenkaan olla lähellä, kun tuntuu että on enemmän kaveri kuin puoliso. En halua aiheesta riitaa, koska vaikka riidan tuloksena mies alkaisi huomioida enemmän, niin en pääsisi yli siitä tunteesta että tekee sen vain pakosta ettei tarvi riidellä.
Me emme nuku lähekkäin, vaan saan jopa kuulla siitä jos unissani olen tullut liian lähelle. Hän ei koskaan spontaanisti tule ja halaa, pussaa tai kosketa. Ja aina se samainen "valitus" Jos minä yritän tehdä aloitteen läheisyyteen. Hänen valituksensa on siis sellaista että luulee varmaan välillä olevansa hauska, kun keksii tekosyitä miksei halua olla lähellä, tai juoksee karkuun kun yritän pussata, huokailee ja kiemurtelee kun halaa ja tekee kaikkensa välttääkseen sitä ihan oikeaa läheisyyttä.
Olen yrittänyt puhua hänelle asiasta, en ilkeästi, en vihaisesti enkä valittaen. Vaan ihan oikeasti yrittänyt kertoa että minä kaipaan sitä läheisyyttä, mutta hänen vastauksensa on aina vain että joo joo, mut sä tiedät et mä en oo sellanen tai sitten heittää sen huumoriksi kunnes jätän aiheen tai sitten joskus ärsyyntyy aiheesta ja silloin toteaa vain että "voidaanko nyt puhua jostain muusta" ja asia on sillä loppuun käsitelty.
Olemme kummatkin 30 ja 40 väliltä, joten tässä ei ole mistään teineilystä kyse. Suhteemme on kestänyt vasta reilu 2 vuotta, ja ihan ensimmäisiä kuukausia lukuun ottamatta, tätä samaa se on ollut koko ajan.
Itsestäni tuntuu tosi pahalta kun toinen ei halua ollenkaan olla lähellä, kun tuntuu että on enemmän kaveri kuin puoliso. En halua aiheesta riitaa, koska vaikka riidan tuloksena mies alkaisi huomioida enemmän, niin en pääsisi yli siitä tunteesta että tekee sen vain pakosta ettei tarvi riidellä.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Jos suhteesta loppui/ minimoitui läheisyys jo ensimmäisten kuukausien jälkeen, niin mitä kummaa teet saman ihmisen kanssa yhä näin 2 vuotta myöhemmin?
Ilmeisesti jotain hyvää suhteessa on ku olet uhrannut omat tarpeesi. Mutta enemmänhän tuo kämppäkaverilta kuulostaa.
Tottakai eri ihmisillä on erilaiset tarpeet eikä ole millään muotoa väärin ettei välitä kuhertelusta. Mutta teillä nuo läheisyydentarpeet kun ei näytä kohtaavan, niin mikä on pitänyt yhdessä noinkin pitkään?
Kirjoitin aloituksessani että asiat meillä on muuten suurimmaksi osaksi ihan hyvin, mutta kun aloin miettiä vastausta kysymykseesi että miksi olen suhteessa vielä näin 2 vuotta myöhemmin niin ymmärsin itsekkin että en oikeasti tiedä.
Jännä miten joskus ne täysin päivänselvät asiat ymmärtää vasta kun kirjoittaa niistä tai puhuu jollekin ulkopuoliselle.
Ajattelin ensin sanoa että asiat on muuten hyvin, emme riitele oikeastaan koskaan jotain pientä kinastelua lukuun ottamatta, mutta tajusin tässä samalla että vältämme riidat vain koska koen helpommaksi tehdä kuten hän haluaa vaikka se olisi täysin omia halujani tai periaatteitani vastaan kunhan vältän asiasta riitelyn tai sen että hän suuttuisi minulle.
Ottaako sun mies sut tosissaan? Jos ei, niin kannattaa miettiä, onko hän se mies juuri sinulle. Itse mokasin naisen valinnassa. Nykyään ei ole mitään läheisyyttä enää. Olisi pitänyt nähdä varoitusmerkit ajoissa.
Nii tuossa taas mies mennyt lumoissa ja vaihtanut aidan toiselle puolelle on se kumma…
"Ottaako sun mies sut tosissaan?"
No ei, kun yritän puhua asiasta niin hän heittää kaiken pelkäksi vitsiksi ja luulee olevansa hauska. Kun yritän sanoa että olen ihan tosissani että ei tässä ole mitään hauskaa, niin hän pelleilee kahta kauheemmin. Juoksee karkuun tai piiloon jos kävelen liian läheltä etten nyt vain koskisi häneen, ja sitten naureskelee itsekseen koska on muka niin hassun hauska.
Olette erilaisia ja vanha klisee pitää tässäkin paikkansa, toista ei voi muuttaa. Ethän sinäkään ole valmis muuttumaan miehesi takia. EI tietenkään pidäkään, ellet halua.
Miksi olette yhdessä jos teillä on noin merkittävä ero läheisyyden tarpeessa?
"Ethän sinäkään ole valmis muuttumaan miehesi takia. EI tietenkään pidäkään, ellet halua."
Paitsi että minä olen pakostikkin muuttanut itseäni. Minä en halua elää läheisyydettömässä suhteessa mutta tässä sitä vain ollaan koska mies ei sitä läheisyyttä halua. Ja tosiaan kuten vastasin tuolla ensimmäiselle kommentoijalle niin hassua miten nyt vasta tänne kirjoitettua ymmärrän että ei ne asiat muutenkaan taida kovin hyvin olla.
Minä olen joustanut ja venynyt joak suuntaan suhteemme aikana, tukenut miestäni vaikeissa asioissa, muuttanut omaa elämääni hänen vuokseen jne. Mutta sitten kun minä haluaisin edes vähän läheisyyttä välillä niin sekin on liikaa pyydetty.
Ihmiset ovat erilaisia, ja ymmärrän sen, en minä yritä häntä väkisin muuttaa, mutta mieheni pakottaa minut muuttamaan sen mitä minä olen kun ei voi yhtään tulla vastaan. On aika hankalaa löytää kumppani jonka kanssa kaikki halut, mielipiteet, unelmat ja toiveet olisivat täysin samat joka asiassa, mutta eikö parisuhteessa pitäisi osata myös tehdä niitä kompromisseja?
Ajattelisin itse esim tämän läheisyys asian niin että miksi minä olen ainoastaan se jonka täytyy luopua läheisyydestä mieheni takia, eikö reiluinta olisi että mieheni antaisi sitä läheisyyttä edes välillä ja loput ajasta jättäisin hänet rauhaan? En minä vaadi häntä kiehnäämään kyljessä kiinni joka minuutti, mutta jos nyt ei kuitenkaan juoksisi karkuun tai huokailisi tai toteaisi vittua kun vaikka aamulla herätessä tai pois lähtiessä yhden nopean pusun haluaisi antaa. Tai jos nyt kerran viikossa tai kun on paha mieli jostain, saisi hetken käpertyä kainaloon ilman että toinen huokailee tai lähtee taas karkuun tai hätistelee pois.
On varmasti raskasta. Mutta itse olet päättänyt jäädä siltikin suhteeseen .Mitä siihen voi sanoa.
Kun läheisyys, lämpö ja seksi katoaa, ei voida puhua parisuhteesta, itse muutin erilleen asumaan.
Kaksi ihmistä joille läheisyys ei ole tärkeää, voi olla onnellisia suhteessa jossa ei fyysistä kontaktia juurikaan oteta. Jos taas toinen osapuoli kaipaa fyysistä läheisyyttä ja toinen ei, eikä kompromissia löydy, niin pidemmän päälle molempia alkaa ärsyttää.
On todella vaikea löytää ihmistä jonka kanssa synkkaisi. Suhteesta voi olla vaikea lähteä, jos tuntuu että moni asia on ihan hyvin, ja pelottaa olla yksin ja että entäs jos ei löydykään mitään parempaa tilalle.
Itse mietin pitkään juuri noin ja roikuin suhteessa, jossa ei ollut lämpöä eikä läheisyyttä. Sitä ajatteli että tässä nyt ollaan suht samalla sivulla poliittisesti, uskonnollisesti, tulevaisuudensuunnitelmien kannalta jne, että kai sitä läheisyyden puutetta voi sitten sietää. "Paperilla" olimme monen mielestä aika täydellinen pariskunta.
Vierestä kaihoten katsoi tuttuja pariskuntia, jossa halailu, kädestä pitäminen, suukottelu ja toisen koskettaminen ohimennenkin oli arkea. Ja muistutteli itseään että "meillä on muilta osin kaikki ihan ok, en minä tuota läheisyyttä ehkä sitten niin tarvitse".
Lopulta ero tuli ja se fyysisen kontaktin eri tarvemääre oli kyllä isona syynä, vaikkakaan ei ainoa. Häntä kiukutti että minä aina yritin "lääppiä", minua suretti ettei hän juuri halunnut koskea.
Vierähti tovi sinkkuaikaa, jossa tuli epäiltyä itseä - mokasinko kun erosin monilta osin hyvästä suhteesta, oliko syy liian "pikkumainen".
Nykyisessä suhteessa fyysinen kontakti on jatkuvaa, tarve olla lähellä on molemmilla samalla tasolla. Ihmisillä on erilaisia "rakkauden kieliä", ja jos se aloittajalla on fyysinen läheisyys, niin sitä ei helpolla muut rakkausteot pysty korvaamaan.
Tapailen vanhempaa 46 v miestä ja se antaa parasta kielihoitoa koskaan. Oikein nautii kun saa nuolla ja hyväillä minua. Oman ikäiseni 25 v miehet ei ole osanneet ja ne hosuu. Tämä vanhempi mies keskittyy myös minun nautintooni.