Olen ollut naimisissa 30 vuotta. Vuosi sitten sain selville,että miehelläni oli ollut toinen nainen.Asiaa on puitu,mutta mieheni ei halua puhua asiasta,koska hänen mielestään hän on anteeksi pyytänyt "ja mitä muuta voin"
Syy pettämiseen hänen mielestään olen minä,joka osaltaan pitää paikkansa (koska parisuhteessa on aina kaksi)
Haluaisin erittäin asiallisia vastauksia saman kokeneilta.Pääsenkö tästä yli koskaan??? vai joudunko hukkaamaan 30 vuotta elämästäni ???
Syy pettämiseen hänen mielestään olen minä,joka osaltaan pitää paikkansa (koska parisuhteessa on aina kaksi)
Haluaisin erittäin asiallisia vastauksia saman kokeneilta.Pääsenkö tästä yli koskaan??? vai joudunko hukkaamaan 30 vuotta elämästäni ???
Vastaukset 28
Vanhimmat
Älä vatvo koska, miten, kenen kanssa, se ei ole olennaista. Mutta jos kerran miehesi mielestä syy on sinun, sinulla on oikeus tietää kaikki ne virheet, jotka olet miehesi mielestä tehnyt, jotta voit välttää ne. Oikeasti miehesi olisi jo silloin pitänyt kertoa, mikä mättää, joten kyllä syy on hänessä. Jotenkin teidän on saatava asiat selvitettyä, jos perheterapia ei käy, yritä paperinpalaa, kirjoita kysymyksiä paperille ja pyydä miestäsi vastaamaan, silloin ei synny riitoja ja syyttelyä.
Ylipääseminen riippuu sinusta ja myös miehestäsi, siitä voi päästä yli. Typerä ajattelu, että on hukannut 30 vuotta, kai olet kuitenkin elänyt melko hyvän parisuhteen, eri asia jos olisit alistunut väkivaltaan, alkoholistin kanssa elämiseen ja koko ajan uskottomaan mieheen, silloin olisit hukannut elämäsi.
Vaimon oikeus tietää virheet joiden takia on mies on häntä pettänyt?
Sehän on lyödyn lyömistä kun pettäjä alkaa syyllisyyttään toista oikein mollaamaan!
Että vielä paperille?
No just joo! Senhän petetty kuitenkin säästää eron jälkeen, lukee useita kertoja ja itkee kun ihan paperilla seisoo syitä, miksi toinen halusi pettää.
Pettäjä on itse syyllinen. Eron ottaja ei ole syyllinen. Siinä on vissi ero.
Viimemainittu tekee reilusti puolisolleen selväksi että haluaa erota, pettäjä petaa itselleen uuden suhteen kun ei huonolla itsetunnolla ja syyllisyyttään kehtaa erota on ilman selkeää syytä.
Pettäjä myös haluaakin loukata lähtiessään: siitä sai, mokomakin!
Kiitos vastauksestasi
Joo totta on että on typerää ajatella että 30v on mennyt hukkaan,ei todellakaan.Onhan minulla ihanat lapset ja vielä ihanammat lapsenlapset :)jotka ovat osaltaan olleet pitämässä minua ajan tasalla ja vieneet ajatukset hetkeksi pois "toisesta naisesta"
Sori että kirjoitin väärin
sen kestää ja avioliitto voi jatkua jos miehen uskottomuus ei jatku.Meillä kävi niin että mies pyysi anteeksi mutta valehteli ja jatko suhdetta,lopulta tuli ero.
Vaikka parisuhteessa on kaksi, ei välttämättä syy ole molempien. Vastuun siirtäminen toisen niskoille onkin hyvin tavallista, se jotenkin oikeuttaa paremmin tekemään noita juttuja. Keskusteluja asiasta on kuitenkin käytävä, anteeksianto on pitkä prosessi, jossa pettäjän on ymmärrettävä oma vastuunsa. Muuten sinun on vaikeaa oikeasti se anteeksianto suorittaa. Myös koko suhde muuttuu tuon prosessin myötä, muuten sen jatkaminen ei tahdo pitkän päälle onnistua. tai sitten jatketaan vain kurjassa suhteessa. Joka tapauksessa aikaa menee muutama vuosi ennenkuin pääsee jonkinlaiseen normaaliin olotilaan. Voipa joutua käyttämään myös ulkopuolista asiantuntijaa, joka useissa tapauksissa olisi viisas ratkaisu. Onnea asiallesi.
Heips!
Ajattelin jakaa kanssasi oman kokemukseni, jos vaikka siitä jotain apua olisi.
Parisuhteeni on reilusti lyhyempi kuin sinun, mutta törmäsin samaan ongelmaan: mies petti, vaikka meillä meni todella hyvin.
Seurasi asumusero, minun vaatimuksestani. Oksetti nähdäkin miestä, koska ajattelin vain sitä, miten hän on paneskellut muita meidän sängyssämme.
Asumuseron aikana pystyimme vihdoinkin puhumaan rauhallisesti ja avoimesti. Sitä ennen (siis kun en tiennyt vielä pettämisestä) kyselin aina välillä mieheltä, ikäänkuin pistareina, että "onko kaikki hyvin?", "onko jokin vialla?", "mistä asioista sä et pidä meidän väleissä?" jne. Joskus mies kertoi mikä on pielessä, toisinaan taas oli vain hiljaa.
Mies petti minua, vaikka sai minulta huolenpitoa, rakkautta, loistavaa (sanojensa mukaan parasta) seksiä ja usein, välittämistä, kiintymystä jne.
Kun puhuimme kaikesta, selvisi, että mies koki olevansa "hyljeksitty" kun tein aina paljon töitä ja muutenkin touusin huushollin kanssa (pyykit, siivoaminen, kokkaus, sisustaminen) kuin vietin aikaa hänen kanssaan.
Tajusin, että annoin miehelleni välittämistä siinä muodossa, jossa halusin saada sitä häenltä: tein paljon töitä jotta arkemmekin olisi kaunista, hoidin huushollin siistiksi, helpotin miehen elämää tekemällä asioita hänenkin puolestaan. Mies näki tuon kaiken sellaisena, että 1.siivoan mieluummin kuin olen hänen kanssaan jossakin, vaikkpa kahvilassa, 2.olen mieluummin viikonloputkin töissä kuin hänen seurassaan vapaalla, 3.teen asioita hänen puoletsaan, koska en luota siihen että hän osaa tehdä ne itse.
Ja hän antoi minulle välittämistä siinä muodossa kuin olisi itse halunnut saada: antoi minun tehdä sitä mitä halusin (paljon töitä, jotta miehen olisi hyvä olla -> huomaatko noidankehän?) jne.
Syytin aluksi itseäni, MUTTA sitten tajusin, etten minä ole syyllinen miehen pettämiseen! Saatoin, HUOM: saatoin syyllistyä miehen laiminlyömiseen, mutta eihän hän mikään lapsi ole, keksiihän nyt aikuinen mies itselleen tekemistä jollei naiselta aika riitä joka ikinen hetki. Tai sitten tulisi sanomaan että "Hei, mä kaipaan nyt sun huomiota" tai "Tehdään jotian ydhessä", tai vastaisi edes rehellisesti kysymyksiini, että onko jotain vialla, sanomalla: "On, meillä on liian vähän yhteistä aikaa". Aikuinen ja täysjärkinen mies EI PETÄ jos suhteessa on jotain kitkaa, vaan yrittää selvittää asiaa.
Älä siis syytä itseäsi. SINÄ et ole tehnyt mitään väärin. Miehesi on. Kuitenkin on muistettava, että miehenkin pettämiseen johtaneet syyt ovat monimutkaisia ja erilaisia joka miehen kohdalla. Oliko miehesi pettäminen humalainen erehdys tai hetken mielijohteesta käytetty hyvä tilaisuus? Vai oliko miehelläsi suhde toiseen naiseen, jolta hän sai seksin lisäksi myös ymmärrystä?
Oma mieheni näet petti sekä satunnaisten irtonaisten kanssa että erään kanssa pidempään...
Annoin hänelle anteeksi kaikki tapahtuneet erehdykset, tosin vasta pitkien ja kyyneltäytteisten keskustelujen jälkeen. Mutta unohtaa en voi vieläkään.
Jos sinusta tuntuu siltä ettet yksin voi käsitellä tuota asiaa, mene ihmeessä terapiaan. Siinä ei ole mitään vikaa. Itsekin kävin juttelemassa psykiatrin kansa pariin otteeseen, ja hän neuvoi minulle oikean tavan ajatella asiaa. Suuntasin ajatukseni tulevaisuuteen ja mietin pitkään ja hartaasti, mitä haluan?
Minulla on vain yksi elämä. Niin sinullakin. Ja edessä on vielä paljon hyvää, on vain osattava nähdä ja ottaa se vastaan. Älä käytä päivääkään elämästäsi turhan, siis TURHAN märehtimiseen, vaan mieti tarkkaan, onko kipu laantunut jo, ja suuntaa katseesi eteenpäin. Tiedän kokemuksesta, ettei se ole helppoa, mutta ei elämä aina olekaan.
Jos miehesi on tunnustanut asian, pyytänyt anteeksi, olette yhdessä miettineet syitä tapahtuneeseen ja päättäneet jatkaa yhdessä, anna mennä. Jos kuitenkin nostat saman kissan pöydälle koko ajan, voi muuten hyvä suhde mennä siitä ihan pilalle, kun miehesi joutuu kokemaan syllisyyttä asiasta, jonka hän on jo käsittänyt anteeksi annetuksi.
Sinun ei tarvitse unohtaa. Mutta älä muistuta itseäsi ja miestäsi siitä jatkuvasti. Jos tuntuu hyvältä idealta, kirjoita hänelle kirjeitä. Itse pidän kirjepäiväkirjaa, jossa kirjoitan tunteistani miehelleni. Hän ei ole lukenut sitä eikä koskaan tule lukemaan. Mutta itse saan purettua pahan oloni kirjoittamalla, ja näin säästymme molemmat itkuiltani ja riidoilta. Sen jälkeen kun olen purkannut pahan oloni, jaksan taas olla hyvällä tuulella ja olla aurinkoinen miehellenikin. Ja hän näkee, että osaan antaa anteeksi, ja rakastaa minua enemmän sen takia. Vähitellen opimme keskustelemaan paremmin, ja suhteemme paranee.
Miehet käsittelevät surua, vihaa, rakkautta ja muita tunteita eri tavalla kuin naiset. Miehet käsittelevät asian ja jättävät sen siihen. Me naiset taas prosessoimme tunteitamme ja hoivaamme niitä kuin lapsiamme, välillä liikaakin hössöttäen niistä niin, että muilla menee hermot. Märehdimme, toisin sanoen. Täytyy muistaa, että miehelle on kova paikka myöntää tehneensä virheen, ja varsinkin jos miehen saa avoimesti ouhumaan asiasta, jos hän aidosti pyytää anteeksi (etköhän miehen vaimona osaa määritellä, oliko hän aidosti pahoillaan tapahtuneesta) ja katuu, anna asian olla. miehesi on tehnyt paljon, vaikkei se sinusta siltä näytäkään, kun hän myönsi virheensä ja pyysi anteeksi.
Kukaan ei voi ottaa vakuutusta elämän tuomien pettymysten varalta. Aidostikin rakastava ihminen voi pettää. Älä anna yhden virheen kaataa varmasti kaunista avioliittoanne. Anna miehellesi toinen mahdollisuus. Toinen, ei siis kolmatta tai neljättä. Toinen mahdollisuus. Uskon, että hän arvostaa sitä.
Nyt tuli paljon asiaa, mutta kun olen itse läpikäynyt saman helvetin kuin sinä, minulla on paljon ajatuksiakin.
Voimia sinulle.
Ei varmaan kannattaisi käyttää palstatilaa vain todetakseen, että tarina oli kuin omasta elämästäni paitsi, että oma mieheni jäi kiinni pettämisestä vasta muutama kuukausi sitten. Syyt ja selitykset ovat olleet hyvin samankaltaisia kuin teilläkin.
Pettämisestä ei voi toista tai kolmatta osapuolta syyttää, mutta kyllähän kriisi aina on myös mahdollisuus niin kipeältä kuin se tuntuukin. Oli kiva lukea aikuismainen kannanotto pettämiseen ja ehkä myös eräänlainen selviytymistarina. Tällä palstalla näkee niin paljon "kerrasta poikki" juttuja, että välillä mietin, ovatko kaikki kirjoittajat alle 18-vuotiaita.
Kuten sanoit: elämää ei valitettavasti voi vakuuttaa pettymysten varalta. Itse olen tilanteessa, jossa avioero houkuttaa. Mutta mietin omia motiivejani. Haluanko avioero vain siksi, etten enää pettyisi vai siksi, että avioliitto on tosiaan huono. Pettäminen on kipeä juttu, mutta ei se maailman ainoa synti ole.
Pakko myöntää, että itsekin ajattelin aina "kerrasta poikki" -tavalla ja niin teki myös mieheni (hänen ensirakkautensa petti ja siksi he erosivat), kunnes koko pettämisketju paljastui. Ensisijaisesti halusin erota, koska minuun sattui. Enkä silloin tajunnut, että häneen oli sattunut jo pidemmän aikaa, koska hän koki jääneensä ilman huomiotani ja rakkauttani, vaikka minä mielestäni annoin niitä, ja paljon.
Nyt yritän vain nähdä, MITÄ haluan tältä ainoalta elämältäni. Elämä on tässä ja nyt, se ei varsinaisesti ala sitten, kun olet laihduttanut ne 5kg jotka pilaavat elämäsi, tai rikastunut työnteolla tai lottovoitolla, tai laitattanut silikonit. Elämä on tässä ja nyt, ja minä ainakin haluan elää omaani täysillä. joka hetki. sellaisena, kun olen.
Rakastan miestäni. Hän loukkasi minua. Minuun sattuu edelleen. Mutta yritän nähdä SYYT hänen pettämiseensä. Hän koki saavansa liian vähän huomiota, luuli olevansa toissijainen arvoasteikossani, jne.
Haluan korjata virheemme ja paikata tekemämme säröt. Haluan olla hänen kanssaan, koska tunnen hänet ja rakastan häntä. Olemme kasvaneet toisiimme, ja eroaminen olisi kuin palasen repimistä itsestään.
Pettäminen sattuu. Mutta se kriisi, joka seuraa pettämisestä, on aina uusi mahdollisuus. Jotkut lähtevät ja aloittavat uudelleen toisen ihmisen kanssa. Itse en halua sitä, koska uskon meihin ja pystyn ja haluan (!!!) saada kauniin parisuhteemme takaisin kuntoon, koska siinä on ehdottomasti enemmän hyvää kuin pahaa. Ja sitä eivät kaada kertapanot eikä mieheni pidempi suhde itseäni 7v nuoremman tytön kanssa. Ne jäävät menneisyyteen.
Ainoa ehto tällä kertaa jatkamiselle on, että mieheni on opittava puhumaan. Enkä tarkoita tuntien mittaisia pälätyssessioita, vaan sanomista. Asioden ilmaisemista ääneen, tai kirjoittamalla (laput, kirjeet, tekstiviestit). Haluan tietää hänen huolistaan liittyen myös suhteeseemme, koska en ole ajatustenlukija enkä voi tajuta, mikä häntä vaivaa.
Toinen mahdollisuus sen näyttää. Ja jos ei toinen mahdollisuus korjaa tekemiemme virheiden säröjä, ja joudumme eroamaan, ja aloitan alusta jonkun muun kanssa, ainakin voin rehellisesti sanoa että yritin tosissani. En luovuttanut heti, vaikka se houkuttelikin. Pyrin ymmärtämään miestäni, vaikka kävin samanaikaisesti läpi hänen aiheuttamaansa helvetillistä tuskaa. Ja uskon, että pääsemme tästä yli yhdessä ja kasvamme henkisesti molemmat.
Tähän tarvitaan paljon voimia ja uskoa tulevaisuuteen. Ja sitten, kun se tulevaisuus näyttäytyy kauneudessaan, voi halutessaan vilkaista taakse ja naurahtaa, että "noidenko asioiden takia melkien luovuin elämäni parhaimmasta asiasta, rakkaudesta?"
Henkisen kasvun paikka taisi olla tämäkin kokemus...
Lähinnä Annalle tai ainakin Annan ajatusten virittämänä: minulle kävi jokseenkin siten kuin sinulle, siis Annalle, "vaikka" olen mies.
Parisuhteeni oli aika pitkä, ja vaimoni petti minua. Pitkän (ja kamalan) kitumisen jälkeen seurasi ero.
Vaimoni petti minua, vaikka (vaiko "koska") olimme toteuttamassa todella kivaa yhteistä elämänsuunnitelmaa, johon olin erittäin huomattavasti panostanut. Voi sanoa, että vaimoni "torppasi" sen, mitä nimenomaan hän oli todella halunnut. Sen sijaan oma iloni oli ollut ainakin osin iloa siksi, että hän oli niin iloinnut siitä, mitä rakensimme yhdessä. (En kylläkään tarkoita, että olisin ollut mikään "Jeesus", mutta näin se nyt sattui tässä kuitenkin olemaan.)
Kun kaikki tuo vaati varsin paljon rahaa ja etenkin minulta ja (erittäin) lyhyellä aikavälillä, en nähnyt muuta mahdollisuutta kuin jossakin määrin lisätä työntekoani. Se olikin siten eräs syytösten aihe, kun vaimoni petti minua peräti aikoen yhden (1) tapaamisen perusteella avioitua toisen miehen kanssa, joka tuli myös tuoda tilalleni kotiimme, samoin jo heti tuon yhden tapaamisen perusteella. Samoin jo tuon yhden tapaamisen perusteella vaimollani ja hänen aikomallaan uudella aviomiehellä oli valmiina suunnitelma yhteisestä lapsesta, vaikka molemmat jo lähenivät viittäkymmentä. Koski TODELLA, kun sain tuon kaiken tuoreeltaan tietooni.
Pitkään minäkin muuten sain yhteisen vuosiemme aikana ex-vaimoltani välittämistä siten, että hän antoi minun tehdä töitäni (joskin myös minä hänen, joka loikin tyhjästä uran yhteisinä vuosinamme, ja aivan huomattavankin uran). Olin muuten itse se, joka oli kiinnostuneempi esim. sisustamisesta, joskin vaimoni kyllä toteutti monet sisustusratkaisuista.
Olen samaa mieltä Annan ja kenen tahansa muunkin kanssa siitä, että juuri pettäjä tosiaan pettää siinä kuka tapansa muukin tekijä tekee. Ei kohde - petetty - tee mitään. Tätä vihaan ajassammme, että tämä aihepiiri on outoa hernerokkasumua, jossa mikä tahansa näkemys on ikään kuin saman arvoinen. Tekijät ja toisaalta uhrit/kohteet/kiusatut menevät mielestäni pahoin sekaisin. Itse esim. varmaankin kuulun ainakin osin "liian kilttien" kategoriaan, vaikka kyllä minulla oma tahto oli avioliittossamme, voimakaskin. Minusta tuntui yhteisten vuosiemme aikana, että välillämme vallitsi jopa tietynlainen vallan tasapaino, jota kumpikaan ei halunnut horjuttaa. Vaimoni petos kuitenkin mursi juuri tuon tasapainon. Hän sai "kohtuuttoman kilpailuedun", voisi sanoa, tai otti "luvattoman kilpailukeinon" käyttöön, voisi ehkä sanoa lainaten talouselämän kielenkäytöstä.
Olisin muuten itse halunnut esim. yhteisiä ulkomaanmatkoja ja kulttuuririentoja (ml. yhteisiä kulttuurikokemuksia ulkomailla), mutta vaimoni halusi vain keskittyä yhteisen "erämääparatiisimme" pystyttämiseen. Ts., vaikka - vaiko siksi että - luovuin yhdestä ja toisesta asiasta, mitä olisin halunnut, menetin senkin, mikä minulla oli sikäli, että halusin tarjota sen nimenomaan toiselle yhdessä kanssani. Jokin tällainen julma logiikka taisi toteutua!
Asiantuntija-avun hankintaa ja/tai esim. kirjepäiväkirjan pitämistä pidän itse(kin)n hyvin perusteltuna, aivan kuten Anna. Päiväkirjaa olen pitänyt itsekin, kirjoitellut runoja ja harkinnut myös kuvataideharrastukseni virittämistä uudelleen.
Asia, josta olen Annan kanssa eri mieltä, on kysymys naisen ja miehen eroista ajatellen tunteita. Ex-avioliitossamme vaimoni ainakin oli "mies" sikäli, ettei hän alkuunkaan suostunut keskustelemaan tunteista. Minä sen sijaan halusin prosessoida ja edelleen prosessoin tunteita, varmaan liiaksikin (ja tosiaan, mieleeni tulee se, miten lähipiirini keski-ikäiset äidit hoivaavat keski-iässä saamiaan lapsiaan...). :-)
Helvettiähän tässä on tullut käydyksi läpi. En valitettavasti voi ainakaan vielä sanoa, että olisin päässyt kokonaan pois sen liekeistä. Kuitenkin olen varma siitä, että nyt minulla on nyt siihen ainakin mahdollisuus. Valitettavasti se ei vain ole kiinni yksistään aineellisista seikoista, joissa ei sinänsä ole valittamista.
Kiitos Anna,
Kuulosti tosi hyvältä - ehkä joskus itsekin vuosien jälkeen olen samässa vaiheessa.
Kauanko pettämisestä on kulunut aikaa?
Sain puoli vuotta sitten tietää että vaimoni oli elänyt 3 vuota suhteessa ystäväni kanssa. Vieläkin tuskailen asian kanssa päivittäin useita kertoja. Turha paska pyörii päässä ja tuo pahaa oloa.
Olen käynyt psykologilla ja käymme parisuhdeterapiassa - päätämme jatkaa, mutta
uskon että aika on ainoa lääke näihin haavoihin.
Mies
Kiitos tekstistäsi,olen lukenut sen ainakin 10 kertaa läpi ja aina sieltä nousee jotain uutta.Toivon että jatkat ajatuksiasi vielä tälle palstalle.Autat monia muitakin kuin vain minua (alkuperäinen ketjun aloittaja) aikusmaisella otteellasi, joka tekstissäsi näkyy. Siitä huokuu eletty elämä ja tekstisi avartaa ajatusmaailmaani kummasti Jakaathan lisää ajatuksia minulle ja muille :) Kiitos
hyvin vähän aikaa on kulunut siitä, kun sain tietää mieheni pettäneen, vain 2kk. mutta olen kuuden ensimmäisen viikon ajan vain itkenyt, valvonut ja ollut syömättä (ei pysty!)
eroajatus ja asumisero olivat päällimmäisenä, sillä olen ennenkin epäillyt, tosin vasta nyt tuli todisteita, ja roppakaupalla (mm. keskustelin mieheni "toisen" naisen kanssa, ja miehen kaveritkin tunnustivat tietäneensä mieheni pettäneen).
voimiahan tämä kaikki vaatii, enkä usko että kitkatta sujuu tulevaisuuskaan, mutta nyt aion yrittää uudestaan ja "herätän" miehenkin puhumaan.
puhumienn, kirjoittaminen, terapia, psykiatrit, - kaikki keinot apuun!
mutta niin vaikeaa kuin se onkin, älä syytä itseäsi kumppanisi pettämisestä. hän on se, joka ratkaisunsa ja virheensä teki. ja itse ainakin yritän aina kääntää ajatukseni hyviin asioihin, vaikka mieleeni tunkeekin ajatuksia miehestäni panemassa niitä muita... mutta vaikka niitä juttuja mietinkin, käännän katseeni tulevaan. siellä ei ole kuin me kaksi. tai minä, jonkun toisen kanssa. mutta ensin aion yrittää tosissani, koska rakastan miestäni paljon ja annan anteeksi tämän virheen. ja häna rvostaa sitä.
näin on käynyt minullekin.yli 20 v. aviossa. yrittäjyys vei miehen kaikenlaisiin tilaisuuksiin joihin ei vaimoa mukaan kutsuttu. alkoholi tuntui kuuluvan joka kissanristiäisiin mukaan.kun kotona oli lasten kanssa vaikeuksia miehen tilaisuudet lisääntyivät. näin hän pakeni vastuuta toisten naisten syliin. kiinni jäätyään pisti alkoholin piikkiin kaiken ja vannoi ettei enää koskaan petä. mutta kun aitaan on tullut reikä on siitä helppo puskea läpi. mieheni pettää edelleen vaikka peittelee. mihin se tiikeri raidoistaan pääsee.hän ei osaa lopettaa. ilm. hän tarvitsee muita naisia pönkittämään itsetuntoaan ja miehisyyttään.aikanaan tämä satutti, mutta uskon että minullekin vielä onni löytyy... sitä odotellessa jatkan tätä... ja uskon että mieheni vielä jää rannalle ruikuttamaan... mutta siten makaa kuin petaa
Kiitos kanssasisareni
Olen hämmentynyt ja itkien olen tekstejänne lukenut.Ymmärrän täysin asianne/asenteenne, mutta voima teidän ajatusten toteuttamiseen puuttuu.Katsoessani itseäni peiliin, koen monta yhtäläisyyttä monessa tekstissä ja olemme mieheni kanssa puhuneet monista samoista asioista.Jotenkin vain loukatuksitulemisen tunne on ollut vuoden sisimmässäni ja ehkä jumittanut sisäisen maailmani.Pääni sisällä on vain tuo "toinen nainen" mielikuvat heistä yhdessä rakastelemassa toisiaan.
En tiedä tuleeko tästä mitään ja jos eroan,mitä se hyödyttää? helpottuuko olotilani,vai paheneeko se tästä vielä.Mieheni on mielestäni aidosti pyytänyt anteeksi ja osoittanut vuoden rakkauttaan minuun,mutta se "toinen naine" on vain päässäni.
Kiitos teille jotka olette jakaneet minulle henkilökohtaisia asioitanne ja toivon että jatkossakin saan lukea erilaisia selviytymiskeinoja,ehkä tämä juttu päässäni alkaa saamaan sopivat mittasuhteet ja pystyn käsittelemään asiaa hieman enemmän järkitasolla,nyt en vielä pysty,vaan tunteet vie edelle.
Kiitos kaikille
aika parantaa. niin karmean kliseistä kuin se onkin...
ja se mielikuva "toisesta naisesta" rakastelemassa miehesi kanssa... heh, itse juttelin yhden tällaisen "kertahoidon" kanssa, ja hän kertoi, että mieheni oli hänen mielestään sängyssä todella kylmä ja kovaotteinen, ei mitenkään hyvä hänelle. hassua, mutta juuri tuo on se sekstaustapa jonka opetin miehelleni, koska pidän siitä eniten: kylmää ja kovaa kyytiä.
pointti on, että tuskinpa miehesi pahemmin edes muistaa enää mitä teki sen toisen kanssa, eikä ajattele asiaa.
äläkä sinäkään pyörittele mielessäsi noita juttuja. ne vain myrkyttää mieltä. ja olin minäkin aluksi voimaton ja melkein ajattelin typeryyksiä kuten itsetuhoa ja muuta, mutta se on se ihmisen tapa käydä läpi tuskaansa, päästää se pois.
kieltämättä, joskus itsekin ajattelen miestäni ja näitä "muita" panemassa, mutta ei helvetti, se on mennyttä! ei sillä ole mitään sijaa nykyhetkessä, sattuu se miten paljon tahansa!
voimat löytyvät ajan kanssa itsestään, vaikka sitten psykiatrin tai parantavan kirjoittamisen kautta. voimia sinulle, ja PALJON!
Yli pääsemiseen tarvitaan aikaa, se ei tule aina mieleen ennenkuin kohdalle sattuu, voi olla että tulet saamaan asiasta pistoksia vielä vuosikymmenenkin päästä, mutta vaikka aika ei yksin paranna,ilman asian puimista, niin se kuitenkin haalentaa ja lopulta saa sen tuntumaan vain historialta. Ja jos jaksaa yrittää, sekä on onnistunut oikeasti anteeksi antamaan, niin sen kuuluukin olla mennyttä aikaa. Sitä ei anteeksiannon jälkeen enää pidä tuoda esiin riitatilanteissa. Omasta kokemuksesta voin sanoa että 2 vuotta meni tosi tuskaisesti, kolmas jo paljon helpommin ja tämä neljäs jo normaalisti.
Minä en ole kanssasisar, vaan kanssamies. Että sattuu se miehiinkin, kun kohdalle osuu.
Tilanteeni on hyvin samanlainen: takana yli 30 vuotta avioliittoa, jossa on todella paljon hyvää, lapset maailmalla, miehellä suhde, joka paljastui minulle noin puoli vuotta sitten. Kysymys ei ollut yhden yön jutusta tai humalapäissä törttöilystä vaan puolisen vuotta kestäneestä suhteesta, johon liittyi paljon enemmän kuin pelkkää seksiä. Mieheni lopetti tuon suhteen sen paljastuttua, joten minun pitäisi kait olla tyytyväinen, että hän valitsi minut, mutta kun se ei paljoa lohduta..... Viime kuukaudet ovat olleet yhtä vuoristorataa; välillä on aikoja (jopa 2-3 viikkoa), jolloin kaikki tuntuu olevan hyvin ja jopa paremmin kuin aikaisemmin, mutta sitten yhtäkkiä jokin asia laukaisee minussa tosi pahan olon. Ahdistaa, masentaa, ajattelen tuota suhdetta kaikenaikaa jne. Olemme puhuneet ja puhuneet sekä käyneet perheterapiassa, mutta minä en tunnu selviävän. Nämä muutaman päivää kestävät "aallonpohjat" ovat meille kummallekin niin raskaita, ettemme voi näinkään elää. Kuitenkaan emme kunpikaan haluaisi erotakaan. Enkä usko, etä minun oloni edes parantuisi, vaikka eroisimmekin.
Olen aivan neuvoton.Tänään etsin puhelinluetteolosta erilaisten terapeuttien yhteystietoja, mutta vielä on kenellekään soittanut. Luulen, että minun olisi kuitenkin paras käydä keskustelemassa vielä jonkun ulkopuolisen kanssa asiasta, joka on nyt jymähtänyt liian vahvasi "korvieni väliin".
Toivon sydämestäni. että selviämme tästä, mutta vaikeaa se on.
Toivon kaikille samanlaisessa tilanteessa oleville voimia.
Tuo voisi olla minun kirjoittamaani. Lisäisin vielä sen, että meillä mieheni puhuu varmaankin aivan totta vakuuttaessaan rakastavansa minua ja haluavansa jatkaa avioliittoamme, mutta mielestäni hän ei tee juuri mitään asian hyväksi. Ilmeisesti hän kuvittelee, että aika hoitaa. Mutta kun ei hoida.
Saatan olla kohtuuton odotuksissani, mutta toivon, että hän aivan oma-alotteisesti ehdottaisi yhteistä tekemistä, ottaisi selvää kriisiin (sellaisenhan uskottomuus aiheuttaa) liittyvistä vaiheista ja tunnekuohuista, "hyvinä päivinä" (silloin kun on kovin huono olo, keskustelu ei ole järin hedelmällistä) ottaisi puheeksi, mitä meidän pitäisi tehdä, jota selviäisimme tästä ongelmasta jne. Mies sanoo, että kyllä hän kerrankin ehdotti taidenäyttelyyn menemistä, mutta minulle se ei ole kelvannut. On ehkä ehdottanutkin, vaikken sitä muista, mutta saattaahan olla, että sillä kertaa meno ei vain jostain ihan hyvästä syystä sopinut tai olin yksinkertaisesti väsynyt. Voisi sitä ehdottaa toisen ja kolmannenkin kerran ja jos ei koskaan sovi, sitten mies voisi jo todeta, että yritetty on.
Välillä tuntuu kuin vetäisi kivirekeä. Minun voimani eivät yksin riitä. Olen edelleen niin naiivi, että odotan miehen ikäänkuin hyvittävän tekonsa osoittamalla todella taistelevansa suhteemme pelastamisen puolesta. Pelkään kuitenkin pahoin, etä joudun pettymään odotuksissani.
Jos lopulta päädymme eroon, mies kaiken huipuksi todennäköisesti kuvittelee tehneensä kaikkensa suhteemme eteen!!!!
Kiitos.
Kiitos että vastasit ja kerroit kokemuksistasi.Meillä mieheni kyllä ehdottaa yhteistä tekemistä,mutta voimani ei vain riitä siihen.Mieheni haluaisi tekemistä ja minä puhumista ja siinä se juopa meillä meneekin.En tiedä joudun varmaan turvautumaan ammattiapuun..
Jaksamista sinullekkin...mennään eteenpäin,tavalla tai toisella..
Olen itsekin kokenut ja osin edelleen koen samaa.
Tavallistahan tämä on: lapset maailmalla, olisi aikaa olla kaksin, kivoja suunnitelmia ja hankkeitakin on, ja varaakin alkaisi olla, mutta sitten kolahtaa... . Voisi ajatella, että mies se tulloin pakenee intimiteettiä naisen luota toisen naisen luokse, mutta kyllähän ne pakoja toteuttavat naisetkin näinä aikoina.
Vuoristorata on kokemukseni mukaan tapahtuneen jälkeen selviö. Valitettavasti. Ehkä niin avioliiton osapuolten kesken kuin kummankin mielessä. (Lisään, että "aisan yli potkineet" usein jopa sairastavat vakavaa masennusta, kun se "elämän toivo" piti jättää, ja sepä onkin vaikea tilanne sille, jota ei sitten jätettykään, koska mikä lohduttaja hän voisi silloin olla!)
En ole terapia-alan ammattilainen, mutta mielestäni ahdistus ja masennus eivät ole tunteita, vaan mykeröitä, jotka pitäisi jotenkin voida avata tunteiksi. Esimerkiksi: petetyksi tuleminen oikeutetusti suututtaa. Ehkä huomaa, mihin kaikkeen oli siihen saakka suostunut - ja sitten "pam", toinen onkin pettänyt, vaikka häneen luotti. Tai: surtavahan sitä on, jos jokin eheäksi luullut päättyy, ja tulee vaikkapa tarve koettaa pelastaa pitkäaikainen avioliitto, joka on repaleina sillä kertaa.
Ahdistuksen ymmärtää, sillä miltei jätetyksi tuleminen on kyllä sellainen käynti "kuilun partaalla", että harva siitä aivan naarmuitta kai selviää. Luin sattumalta Martti Lindqvistin (viimeisestä t. toiseksi viimeisestä) teoksesta ajatuksen, että juuri äkkiä jätetyksi tulo (tai sellaisen näköalan edessä käynti) on raskaimpia asioita, mitä eteen voi parisuhteessa tulla.
Masennuksesta on vaikea sanoa, mutta vastaani on tullut terapeuttien ajatuksia siitä, että masennus on jopa hyvästä. Kuulostaa kummalliselta, mutta ymmärtäisin asian siten, että silloin ihminen parhaassa tapauksessa vetäytyy itseensä ja "hidastuu" voidakseen siitä sitten nousta entistä ehompana. (Maallikkoajatus siitä, että masennus on vihan tms. kääntymistä omaan itseen, ei ehkä tässä yhteydessä ole aivan tyhmin mielipide, mitä ajatella saattaa.)
Varmaa on, ettei kukaan ulkopuolinen voi sanoa, olisiko uskottomuuskriisin kokeneen parin jatkettava vai erottava. Osapuolten - ja tässä ehkä eniten näköjään enemmän kärsineen ja samalla petetyn osapuolen - pitäisi kai vain jotenkin saada uskoa siihen, että elämää on heille/hänelle joka tapauksessa myös, jos tulee ero.
"Selviäminen tästä" taitaa tarkoittaa tässä, että kirjoittaja haluaa pelastaa avioliittonsa. Toivon, että niin tapahtuu, mutta ehdoin, että kummankin puolison hyvinvointi on taattu. "Selviäminen tästä" SAATTAA kuitenkin tarkoittaa myös kummankin hyvää elämää eron jälkeen.
Toivon teille molemmille "selviämistä tästä" kävi liitollenne miten kävi.
Kiitos kirjoituksistasi. Ne ovat ensimmäisiä tällä palstalla, joista on ollut minulle apua.
Painin tällä hetkellä oman lommoontuneen itsetuntoni ja identiteettini kanssa. Mieheni, jota rakastan, on pettänyt minua satunnaispanojen kanssa kymmeniä kertoja viimeisen viiden vuoden aikana.
Olemme tällä hetkellä asumuserossa ja todennäköisesti eroamme. Haluan kuitenkin ottaa tämän itselleni kasvunpaikkana. Ja jos hän saa itsensä kasaan, saattaa olla, että jonain päivänä voimme elää yhdessä toimivassa parisuhteessa. Never say never.
Tällä hetkellä on kuitenkin minulle ensisijaista rakentaa omanarvontuntoni siten, ettei se romahda, jos rakastettuni ei osoittaudukaan sellaiseksi kuin halusin. Pahinta on ollut havaita, että koen olevani arvoton siksi, että hän on minut "hylännyt".
Tiedän jo, että taustalla on se käsitykseni, että olen arvokas vain, jos olen miehen rakastama. Hylätyksitulemisen pelko on ollut päämotivaattorini koko elämäni. Nyt on korkea aika lakata pakenemasta ja rakentaa elämä siten, ettei se kaadu toisen ihmisen tekemisiin tai tekemättä jättämisiin.
Kiitos ajatuksistasi. Toivon, että kirjoitat vielä.
Useat miehet prosessoivat tekemällä, me naiset puhumalla. Aviokriisimme alussa mieheni teki töitä mökillämme hullun lailla. Nytkin niiden työtuntien tulokset ahdistavat minua tuoden mieleeni koko viime kesän kauheuden. Olemme erilaisia, hän purki pahaaoloaan työtä tekemällä, minä taas puhuin puhelimessa tuntikaupalla ystäväni kanssa.
Olemme kaikesta kauheudesta huolimatta vielä yhdessä, mutta se vaati talvella kuukauden erillään asumisen. Todella pienestä rakosesta oli kuljettava!
Yli kolmekymmentä yhteistä vuotta, miljoonia onnellisia hetkiä - ihanat lapset ja yhdessä rakennettu elämämme. Emme halunneet heittää sitä pois. Emme halunneet olla yksi niistä joka toisesta eronnesta parista, joka katuu avioeroaan.
Yhteisen elämänne puolesta kannattaa taistella!
olet liian kiltti. pistäppä miehelle ajattelemisen aihetta ehdottaen eroa. tämä sai minun mieheni puntaroimaan asioita uudella tavalla.siihen mennessä taisin olla miehelleni tuikitarpeellinen kodinkone.
Olen samaa ja eri mieltä.
Yksi asia on sanoa, että vihallakin olisi tässä paikkansa. Onhan se aivan kamalaa, että on tullut petetyksi, ja olisihan se hyvä, jos voisi pettäjälleen sanoa, että katalasti teit.
Toinen asia on saada voimia vihata. Ongelmalliseksi asian saattaa tehdä se, että petetty saattaa olla niin säikkynyt vaikkapa eron kuilun reunalla käynnistä, että on enemmänkin ahdistuksissaan ja masennuksissaan kuin suutuksissaan.
Hei,
Ymmärrän kirjoituksestasi, että miehesi naisjuttu olisi jo ohi.
Kolmekymmentä vuotta on pitkä aika, eikä minusta yhteistä edessä olevaa tulevaisuutta noin vain pidä heittää "kaivoon". Jos yhteinen menneisyys on noin pitkä, ikääkin on varmaan varttuneeseen keski-ikään saakka, joten sekin pistää miettimään.
En näe, että sinä, petetty, olisit syy pettämiseen. Kyllä kukin tekijä tekee itse tekonsa. Eivät ihmiset ole mitään mekanismeja, jotka sokeat voimat (joskin myös ne) laittavat tekemään sitä sun tätä (saati, että pettämään puolisoaan).
Sanoisin, että miehesi tuntee syyllisyyttä, jota hänen on vaikea kantaa. Siksi hän ehkä korostaa, että syy on tai oli sinussa.
Minusta ylipääseminen ja toisaalta 30 vuoden hukkaaminen ovat kaksi eri asiaa. Yli voit päästä niin jatkaen kuin eroten (ainakin "sinänsä"; ts., kun en tunne asian yksityiskohtia, näen nuo kaksi vaihtoehtoa).
Minusta on myös vaikea sanoa, menevätkö yhteiset 30 vuottanne hukkaan, tuli mitä tuli.
Näissä asioissa voi käydä paljon hullumminkin. Ajattelen esim. monia, erottuaan alkoholismiin (ja pahempaan) vaipuneita miehiä. "Sormituntuma" naisista on se, että moni teistä suree, murehtii, sairastaa masennusta - mutta toipuu, ja elää korkeaan ikään.
Sen tiedän, ettei sinulle auta nyt ehkä sanoa, että "piristy", sillä kyllähän se siipi saa olla maassa tällaisissa tilanteissa. Toisaalta sekin tuntuu kamalalta neuvolta, jos sanotaan, kuten joskus tehdään, että koettakoon se alkulo mikä on pohjiaan myöten.
Ehkä, mutta korostan, että ehkä, vaikkapa lapset jos heitä on, lapsenlapset, jos on, sisarukset, ystävät, harratukset tms. voivat olla avuksi näissä vaikeissa tilanteissa. Elleivät suoraan - ts., haluaisin kaikin tavoin säästää aviokriisissä kamppailevien keski-ikäisten aikuisikäisiä saati nuorempia lapsia "terapeutin" roolilta - niin ehkä välillisesti, pelkällä olemassaolollaan, ja ajan pitkään.
30 vuotta pitäisi hukata elämästäsi sen tähden että miehelläsi on ollut toinen nainen? Hyppysellinen suhteellisuudentajua voisi nyt olla paikallaan...
Ko. asiasta pääsee yli jos sinulla on tarpeeksi tahtoa. Ai niin. Itse ainakin tivaisin viimeisen päälle, että mieheni vastaavassa tilanteessa myöntäisi hänessäkin olleen syytä tapahtuneeseen. Muuten minulla ei ainakaan olisi riittävästi tahtoa päästäkseni asian yli.
Pettäminen toistuu varmasti!
Kyse on vain ja ainoastaan siitä mikä on oma arvomaailmasi ja miten korkealle arvostat itsesi ihmisenä. Vuodet eivät ole suinkaan hukkaan heitetyjä, mutta ihmiselo on jatkuvaa muutosta ja siihen sopeutumista.
Ensimmäiseen kysymykseesi en osaa vastata, koska en ole vastaavaa kokenut.
30 vuotta elämästäsi et voi kuitenkaan hukata. Näin pitkän liiton on täytynyt olla aika painava. Ei kai se muuten olisi näin kauan ketänyt.
Tulit sitten jatkon kannalta mihin tahansa päätökseen, ei kannata ajatella tuon ajan menneen hukkaan. Se on sinun ikiomaa pääomaasi, elämänkokemusta, joka on ainutlaatuista ja korvaamatonta.