Neuvokaa hyvät ihmiset, peräännynkö heti vai pitäisikö yrittää vielä löytää muita ratkaisuja! Olen asunut vasta vajaan vuoden avoliitossa miesystäväni kanssa, seurustelimme useita vuosia ennen yhteenmuuttoa (löyhästi tosin). Satunnaiset lyhyehköt tapailut eivät meitä oikein onnelliseksi tehneet, ja kun irtikään emme päässeet, niin päätettiin yrittää näin kun tuota ikääkin jo alkaa olla..
Nyt on käynyt ilmi, että mies onkin piinaava nalkuttaja ja pilkunviilaaja, joka saa pelottavia raivareita aivan mitättömistä asioista (joku esine hänen mielestään väärässä paikassa jne.), puhumattakaan niistä kohtauksista, joissa on edes jotenkin hämärästi käsitettävä syy. Mies karjuu ja huutaa, kädet viuhtovat, nyrkki pamauttaa ovea tai seinää tai tönäisee minua, suuret tavarat lentävät äkkiarvaamatta ryminällä nurkkaan ja kevyemmät minua päin. Tilanne voi mennä niin, että on jotain pientä sanomista (= mies haukkuu minua ja tapaani tehdä jotain asioita), johon minä erehdyn vastaamaan vähän kärkevämmin tai puolustellen, ja yhtäkkiä, täysin varoittamatta mies tarttuu johonkin lähelläolevaan huonekaluun tai esineeseen ja paiskaa sen valtavalla voimalla seinään tai toiselle puolelle huonetta. Pelästyn joka kerta niin, että jähmetyn siihen paikaan, sillä tilanne ei koskaan ole ollut niin "kuuma", että olisin osannut odottaa mitään sellaista. Kun uskallan siitä lähteä toiseen huoneeseen, tulee hysteerinen itku ja niin paha olo, etten osaa sitä kuvata. Menneisyydessäni on väkivaltaa, ja ne muistot nousevat rajusti pintaan heti.
Mies ei anna minun edes itkeä rauhassa, vaan tulee siihen pilkkaamaan minua kun "pillitän tyhjästä", vaatii myöntämään, että hänen vihansa on oikeutettua ja minä olen tehnyt väärin. Jos en vastaa, niin hän rymistelee vielä lisää, kiristää ja uhkailee vaikkapa lemmikkieni niskojen katkaisemisella.
Pelkään häntä! Haluaisin silti yrittää jatkaa, sillä meillä on välillä myös mukavaa yhdessä, mutta keskustelu ei tuota mitään tulosta ja perheterapeutille hän ei suostu tulemaan. Ajattelen, että kaikissa meissä on jotain vikaa kuitenkin, täydellistä ihmistä ei ole. Jos ei ole aggressiivinen, niin voi olla juoppo jne. Mutta toisaalta.. nyt elämä on kyllä mennyt ahdistavaksi hänen kanssaan; koko ajan mietin, miten nyt teen tai sanon, etten suututa häntä, mutta sekään ai auta - hän suuttuu kaikesta!! Viimeksi kun hän tönäisi minua kiukuissaan ja käskin häntä lopettamaan, hän ivaili: "voi voi pikkuinen, oliko tuo sun mielestä lyömistä? Mä voin kuule näyttää mitä LYÖMINEN on, sun pääsi irtoais jos mä löisin sua kunnolla!" En halua kuunnella tällaista! Luovutanko???
Nyt on käynyt ilmi, että mies onkin piinaava nalkuttaja ja pilkunviilaaja, joka saa pelottavia raivareita aivan mitättömistä asioista (joku esine hänen mielestään väärässä paikassa jne.), puhumattakaan niistä kohtauksista, joissa on edes jotenkin hämärästi käsitettävä syy. Mies karjuu ja huutaa, kädet viuhtovat, nyrkki pamauttaa ovea tai seinää tai tönäisee minua, suuret tavarat lentävät äkkiarvaamatta ryminällä nurkkaan ja kevyemmät minua päin. Tilanne voi mennä niin, että on jotain pientä sanomista (= mies haukkuu minua ja tapaani tehdä jotain asioita), johon minä erehdyn vastaamaan vähän kärkevämmin tai puolustellen, ja yhtäkkiä, täysin varoittamatta mies tarttuu johonkin lähelläolevaan huonekaluun tai esineeseen ja paiskaa sen valtavalla voimalla seinään tai toiselle puolelle huonetta. Pelästyn joka kerta niin, että jähmetyn siihen paikaan, sillä tilanne ei koskaan ole ollut niin "kuuma", että olisin osannut odottaa mitään sellaista. Kun uskallan siitä lähteä toiseen huoneeseen, tulee hysteerinen itku ja niin paha olo, etten osaa sitä kuvata. Menneisyydessäni on väkivaltaa, ja ne muistot nousevat rajusti pintaan heti.
Mies ei anna minun edes itkeä rauhassa, vaan tulee siihen pilkkaamaan minua kun "pillitän tyhjästä", vaatii myöntämään, että hänen vihansa on oikeutettua ja minä olen tehnyt väärin. Jos en vastaa, niin hän rymistelee vielä lisää, kiristää ja uhkailee vaikkapa lemmikkieni niskojen katkaisemisella.
Pelkään häntä! Haluaisin silti yrittää jatkaa, sillä meillä on välillä myös mukavaa yhdessä, mutta keskustelu ei tuota mitään tulosta ja perheterapeutille hän ei suostu tulemaan. Ajattelen, että kaikissa meissä on jotain vikaa kuitenkin, täydellistä ihmistä ei ole. Jos ei ole aggressiivinen, niin voi olla juoppo jne. Mutta toisaalta.. nyt elämä on kyllä mennyt ahdistavaksi hänen kanssaan; koko ajan mietin, miten nyt teen tai sanon, etten suututa häntä, mutta sekään ai auta - hän suuttuu kaikesta!! Viimeksi kun hän tönäisi minua kiukuissaan ja käskin häntä lopettamaan, hän ivaili: "voi voi pikkuinen, oliko tuo sun mielestä lyömistä? Mä voin kuule näyttää mitä LYÖMINEN on, sun pääsi irtoais jos mä löisin sua kunnolla!" En halua kuunnella tällaista! Luovutanko???
Vastaukset 17
Vanhimmat
Rakas ihminen, pakene niin paljon kuin jaloistasi pääset! Inhottaa olla antamatta toivoa, mutta tuossa on liian paljon (sekä psyykkinen että fyysinen terveys) pelissä, että kannattaisi jäädä odottemaan jos (!!) se mies vaikka muuttuisi.
Nyt vain nopeasti eroon siitä miehestä. Älä jää toivomaan, että miehesi muuttuu siitä ei hyvä seuraa.
vielä tulee sekin päivä,että nyrkki oikeesti jysähtää sun päähäsi.sitten olet ansassa.
älä jää odottelemaan sitä.
kun uhkailu ei riitäkään! Kertomasi perusteella odotettavissa hetkenä minä hyvänsä ;(
LÄHDE NIIN PIAN KUN PYSTYT.
kirjoittamasi teksti ja jos tunnet itsesi siitä, niin tiedät mitä tehdä.
Noh asiaa välillä.
Minut on tavallaan "koulutettu" jo nuoruudesta lähtien siihen, että naista EI saa lyödä.
En kuitenkaan ole mikään sandaali jota heitellään nurkasta nurkkaan, vaan olen ollut vaimoni kanssa naimisissa kohta 25-vuotta.
Hän on aina kehunut suhtautumistani yleensäkkin naispuolisiin henkilöihin -eli en hakkaa tai hauku heitä.
Kuitenkaan en ole mielestäni menettänyt ns. miehistä olemustani.
Uskovainen en ole, mutta tähän sopisi sanonta: Käyttäydy samoin, kuin haluat muiden käyttäytyvän sinua kohtaan.
Pitkä kirjoitus ja toivottavasti kerkisit asiaa miettimään samalla kun tätä luit.
POTKI se MULKKU pellolle on ainut neuvo minkä voin sulle antaa.
Tuskin haluat loppuelämääsi pilata hänen takiaan.
...mun mies oli hyvin samanlainen, todella.
Ja joskus myös mukava, leppoisa ja hellä
- ja sitten yhtäkkiä pienikin virhe, vaikka
vääränmallinen kahvikuppi pöydällä sai aikaan
kuvaamasi reaktiot ja käytöksen.
Meillä on kaksi lasta, toinen syntyi -82 ja
toinen -92....yhteinen talo ja oma piha.
Oli siis paljonkin syytä pysyä yhdessä.
Mä ymmärsin miestäni, ajattelin ettei hän voi
itselleen mitään, että rakastaa varmaan mua kumminkin, että hänessä on myös hyviä puolia
- ja että itse varmaan jotenkin aiheutin, ansaitsin tuon käytöksen.
22v oltiin naimisissa, välissä pitkiä jaksoja
jolloin kärsin kummallisesta jaksamattomuudesta,
ilon ja toivon puutteesta ja ahdistuneisuudesta.
Josku jopa toivoin että kuolisin vaikka syöpään,
eli pääsisin pois "ilman omaa ratkaisevaa tekoa"
Voin huonosti mutta olin niin yli-ihminen että
uskottelin itselleni ettei mun olot m i t e n k ä ä n johdu mun parisuhteesta vaan kaikki on jotenkin epämääräisesti siitä johtuvaa että oon jo syntymästäni ollut jotenkin valuvikainen,
pelokas ja synkkä ja vetämätön.
Luojan kiitos tilanne lopulta kriisiytyi kaksi
vuotta sitten !!!!! Lähdin, virallinen ero astui
voimaan vuosi sitten toukokuussa.
Mä voin paremmin kuin ehkä koskaan, lapset myös.
ja, ihme kyllä, myös ex-mies :)
Suoraan sanoen: pakene kun vielä jaksat ja voit.
Älä jää ymmärtäjäksi, jaksajaksi ja anteeksiantajaksi, se ei viimekädessä palvele
KENENKÄÄN etua.
Tupu
et kai koko elämääsi halua elää pelossa ja alistettuna.
narsistinen persoona....
tai narsisti puolisona.
Voimia sinulle, pelasta itsesi kun vielä voit.
Hän ei tule muuttumaan !
Ensiksi: Sinä et ole millään tavalla vastuullinen etkä syyllinen siihen, että miehesi valitsee väkivaltaisen käyttäytymisen. Hän on itse 100-procentisesti vastuussa omasta käytöksestään.
Toiseksi: Sinä olet itse vastuussa omasta turvallisuudestasi. Ihan konkreettinen neuvo: lähde niin äkkiä kuin vaan saat saappaat jalkaan. Tilanne tulee vain pahenemaan ja kertomasi sorttinen mies on kuin häkämyrkytys - jos siihen jää vähäksikin aikaa vielä, nujertuu niin pahasti että ei ehkä enää jaksakkaan lähteä.
Voimia ja jaksamista sinulle. Nimimerkkisi on hyvä ajatus tosiaan, Fragile - käsiteltävä varoen ja hellien. Siihen ei lyöminen kuulu, menet rikki!
On vain ajan kysymys, milloin poikaystäväsi käy päälle.. Älä jää odottamaan sitä, muuta pois ja vaihda puhelinnumerot sun muut salaisiksi. Älä missään nimessä odota enää kauempaa, pakkaa kamasi heti ja lähde!
ruman sanan.VOI HELVETTI! Jätä tuo ihminen jos se ei hae apua psykiatrilta.Jonain päivänä luen iltiksestä miten nainen on taas tapettu.Usko ystävä hyvällä,sinulle taatusti löytyy joku joka arvostaa ja kunnioittaa sinua.Lähde kun vielä kerkeet!
Tuhannet kiitokset neuvoistanne! Kaikki kommenttinne ovat tärkeitä ja - surullista kyllä, myös aivan totta; nuo asiat täytyy kuulla toisilta, jotta uskaltaa katsoa totuutta silmiin. Uskon, että kaikki se kannustus, jonka teiltä sain, auttaa minua vielä tekemään rohkean päätöksen ja lähtemään. Eri asia sitten on, milloin siihen pystyn.. minulla kun ei ole juurikaan ystäviä tällä hetkellä, ja tämä parisuhde on siihen pääsyy. Energia ei riitä muihin ihmissuhteisiin.
Hulluinta on, että välillä meillä on kyllä ihan mukavaa yhdessä - kunhan asiat tehdään niin kuin hän haluaa. Mutta kun on monessa asiassa samankaltaiset mieltymykset, ja minä olen myös sopeutuvainen, niin harmonisia ja hauskojakin päiviä löytyy. Toinen puoli minusta miettii siis myös sitä, mitä hyvää menetän, kun lähden.
Yritin viikonloppuna keskustella miehen kanssa hänen aggressiivisuudestaan ja muista ongelmista. Olin ottanut pari lasia punkkua, ja sen voimalla purkautui minun tukahdutettu raivoni vaihteeksi. Se oli tietysti vain kiukkuista kimitystä, mutta hetken luulin sen jotain vaikuttavan. Mutta ei. Mies sanoi lopuksi vain: "minä en muutu". Hänen mielestään kaikki hänen reaktionsa ovat aivan oikeutettuja.
Tästä väsyneenä aloin nyt haeskella uutta asuntoa. Seuraava pelonaihe on, miten pääsen kotoamme ehjänä lähtemään. Enhän uskalla edes ilmoittaa koko asiaa sitten kun se hetki tulee, tavaroiden pakkaamisesta puhumattakaan! Taitaa minulla olla vielä valtava vuori kiivettävänä...
Älä kerro miehelle, että olet muuttamassa pois. Siitä saattaa tulla melkoinen ongelma, mies ei varmasti päästä sua lähtemään.. Pakkaa vähitellen ja "näkymättömästi" tavaroitasi, älä kaikkea kerralla. Näin mies ei välttämättä epäile mitään. Kun olet saanut asunnon ja sitten, kun tiedtä, että mies on poissa (juhlimassa/töissä tms.), pyydä ko. päivä vapaaksi töistä ja jos saat kaverisi/perheesi auttamaan muuttohommassa, pyydä heidät avuksi isojen tavaroiden siirtämisessä. Siirrä vain kaikki tarvittavat tavarat SAMAN PÄIVÄN AIKANA, älä enää palaa myöhemmin kämpille hakemaan puuttuvia tavaroita vaan hanki uudet. Näin et saa raivohullua miestä kimppuusi, varmasti suuttuu, kun lähdet. Muuta yhteystietosi salaisiksi ja anna numerosi vain harvoille ja valituille läheisillesi. Älä katso enää taaksesi vaan aloita uusi, parempi elämä.
Oletko kertonut läheisillesi miehestä? Jos et, niin kerro mahdollisimman pian. Näin saat varmasti tukea ja uskon, että he auttavat tällöin myös muutossa, jos tajuavat, miten vakava tilanne on. Saat myös purettua heille kaiken sen pahan olon, minkä olet joutunut keräämään sisällesi.
Mies ei aio muuttua. Kuulostaa kyllä jonkinsortin persoonallisuushäiriöltä. Onko nämä hauskat hetket sen arvoisia, että joudut alistumaan miehellesi ja elämään jatkuvassa pelossa?
Voimia, toivon, että saat asiat kääntymään parhain päin!
Fragile, tiedän että nyt ajatus hyvien hetkien menettämisestä voi tuntua pahalta. Muista, että samalla "menetät" myös pelon, pahat hetket, painostavan olon, nöyristelyn, tavaroiden hajoamisen... Ja saat NIIN paljon hyvää vaihdossa. Ne hyvät hetket tulet varmasti kokemaan tuhatkertaisesti parempina jonkun toisen, sinua arvostavan miehen kanssa.
Oletko varma, ettei osa niistä "hyvistä hetkistä" ole vain helpotusta siitä, ettei nyt ole huono hetki?
Muuta pois. Pakkaa ja muuta miehesi tietämättä, sukulaisten, ystävien tai vaikka maksettujen muuttomiesten avulla. Soita Naisten Linjalle, sieltä saat apua.
Kiitos, Tähtisiina, juuri noin olen suunnitellut muuttoni suorittaa. Mies kyllä yleensä huomaa helposti jos jotain on tekeillä, hän on jollain lailla ikään kuin varuillaan joka suuntaan.. Ongelmana on, ettei minulla ole sellaisia läheisiä tai ystäviä, joilta voisin pyytää apua salamuuttooni. Pari ystävää on, joille olen kertonut miehen käytöksestä, mutta heillä on omat elämänsä ja perheensä, ja he haluavat pysytellä kaukana tällaisista sotkuista.
Ehkä juuri se läheisen "tukiverkon" puute ja uhkaava yksinäisyys saavat ajattelemaan, että nyt on sentään edes joskus mukavaa ja joku lähellä. Varsinkin silloin kun on pitempi rauhallinen jakso, lähtöajatukset tuntuvat hölmöiltä.. kunnes taas aivan yhtäkkiä, varoittamatta kaikki repeää...
Kiitos viisauksista! Varsinkin tuo, että minun ns. hyvät hetkeni miehen kanssa ovat itse asiassa helpotusta siitä, ettei nyt ole huono hetki - kun sitä mietin, pakko myöntää, että se on aivan totta. Miten vähään sitä ihminen oppiikaan tyytymään! Onkohan niin, että toistuvat alistamiset ja nöyryyttämiset ovat saaneet minut tuntemaan, etten enempää ansaitsekaan kuin välillä hetken hengähdystauon niistä!?
Sekä sisäisen että ulkoisen luopumisen prosessi on käynnistynyt minussa. Vielä pitää sisäistää, mistä oikeasti luovun ja mitä todella saan. Toivottavasti vaan tässä ei toteudu Tommy Hellstenin näkemys 'sen saat mistä luovut'..!!
Ei, ei ja ei lähde kun pääset ja voit, älä anna tuhota itseäsi. Tiedän mistä puhun todella (voit lukea vastineeni yhteen kirjotukseen alistamisesta tällä palstalla), mulla meni ihan kylmät väreet kun luin juttusi.Annoin kohdella itseäni 15v. niin huonosti, että en uskonut enää selviytyväni.