Mies haluaa erota, koska on löytänyt toisen naisen.Ystävyytenä alkanut suhde on kuulemma mennyt pitemmälle.
Olen raivonnut, itkenyt, huutanut tuskaani.Koskaan aikaisemmin ei ole tällaista meille tapahtunut.Olemme olleet jo kohta 25v naimisissa.
Voiko näin pitkä liitto tuosta vain menettää merkityksensä?Vaikeeta on ollut, viimeaikoina useamminkin, mutta kaikesta oomme tähän saakka selvinneet.Onko nyt niin, että olen jäänyt auttamatta toiseksi?
Jonkun todellinen (ei satu) "selviämiskertomus" helpottaisi tuskaista oloani, vaikkei voi koskaan ajatella, että mikä sopii toiselle sopisi suoraan muillekin.
Olen raivonnut, itkenyt, huutanut tuskaani.Koskaan aikaisemmin ei ole tällaista meille tapahtunut.Olemme olleet jo kohta 25v naimisissa.
Voiko näin pitkä liitto tuosta vain menettää merkityksensä?Vaikeeta on ollut, viimeaikoina useamminkin, mutta kaikesta oomme tähän saakka selvinneet.Onko nyt niin, että olen jäänyt auttamatta toiseksi?
Jonkun todellinen (ei satu) "selviämiskertomus" helpottaisi tuskaista oloani, vaikkei voi koskaan ajatella, että mikä sopii toiselle sopisi suoraan muillekin.
Vastaukset 8
Vanhimmat
On tunnettu tosiasia, että eroavan täytyisi saada olla omillaan eron jälkeen ilman tunnesidonnaisuuksia entiseen ja uuteen.
Muutoin voi viedä "vanhaa" uuteen suhteeseen ja jossain vaiheessa eronnut alkaa huomaamattaankin verrata uutta ja vanhaa toisiinsa ja tuo mieleensä myös sen käyttämättömättä jääneen vaihtoehdon: itsenäisen elämänvaiheen eronsa jälkeen.
Silloin hlö tekeekin tuplapetoksen: petti entistään uuden kanssa, uutta sillä ettei kykenekään täysin olemaan se ihminen, johon uusi olisi ollut oikeutettu odotuksissaan!
On sinun onnesi, että olet kyennyt jo nyt raivon lisäksi myös ITKEMÄÄN. Vasta siitä lähtee toipuminen.
Minulla meni kolme viikkoa kostotoimenpiteisiin, raivoon ja vihaan.
En tajua mitä yht'äkkiä tapahtui mutta ajatukset heittivät todella kuperkeikkaa. Ehkä tajusin tuon alkuun kirjoittamani tekstin sisällön.
Tuntuu, että mieshän se tässä suurin häviäjä on: kun ensi hurma tempauksesta laantuu, samoin siitä uudesta, voi tulla karmeakin tajuaminen että mitähän sitä tulikaan tehtyä.
Mutta minä, kuten nyt sinäkin, me voimme vain nousta pohjalta ylöspäin kunhan tajuamme, että ME emme olleet väärintekijöitä. ME olemme syyttömiä. Sanokoot "kakkosnaiset" ja pettäjät ihan mitä vaan, kuten "katsokaa peiliin, sieltä se syyllinen katsoo takas" mutta me emme hyväksy tuollaista väitettä. Sillä tosiasia on:
ERON HALUAVA EI OLE SYYLLINEN, MUTTA PETTÄJÄ ON.
Miehemme olisivat voineet tuoda erohalunsa esille keskusteluissa aikaisemmin, jotta tilanne ei olisi päässyt näin pahaksi.
Toivotan lisävoimia sinulle!
*kuukausi mennyt nyt hänen poismuutostaan*
joo saattaapi olla,itse olen kyllä pettänytkin ja nyt eroamassa,mutta syy ei ole toinen nainen vaan se etten kykene enää tähän suhteeseen.
siinä olen kyllä samaa mieltä,että yksin täytyy asiat kelata läpi.suhteita voi kyllä olla monen laisia eikä ne aina niin vakavia tarvi olla jos kumpikin sen ymmärtää.syyttely on kyllä turhaa monesti jos toinen lähtee uuden kanssa on suhteessa muutakin vikaa eikä aina vaan se ns 3pyörä.tota kyllä oon miettiny,että jätetään esim pienet lapset itsellä ei onneksi ole lapsia.
Me emme olleet yhdessä aivan yhtä kauan kuin sinä.
Vaimoni löysi toisen, halusi heti solmia tämän kanssa (uuden) avioliiton, mutta muutti kyllä siten mielensä. Meidän liittomme ei kuitenkaan enää toipunut ja erosimme.
Valitettavasti minun on sanottava, että niin miehen kuin naisen mieli näyttää voivan muuttua yhdessä yössä. Tässä tapauksessa asianomainen itse eli vaimoni ei aluksi millään voinut uskoa, että tahtomattaankin tunsi koko elämäntoivonsa kiinnittyneen ensi näkemältä uuteen ihmiseen.
En voi muuta sanoa kuin että selviämisedellytystesi kannalta herättää toivoa, että olet voinut ilmaista tunteita. Ahdistus tai masennus olisivat toinen juttu.
Eli: jos suututtaa ja raivostuttaa, mikset raivoaisi? Miksei raivostuttaisi, onhan tapahtunut kerta kaikkiaan raivostuttavaa! Jospa vaikka ostaisit halvan astiaston ja rikkoisit sen puolisosi nähden mahdollisimman kovaäänisesti! Suuttumus, viha ja raivo ovat mielestäni terveitä osoituksia siitä, että mielesi toimii etusi mukaisesti saadakseen sinut selviämään tästä. (Itse en jotenkin osannut riittävästi suuttua, vihata ja raivota.)
Itkeminen on samoin hyvästä, onhan se tunneilmaisua, tässä tapauksessa kai surun. Onhan 25 vuotta erittäin pitkä aika, ehkä kolmannes tyypillisestä elämänkaaresta ja vajaat puolet aikuisiästä, jos laskeminen aloitetaan esim. 20:sta. (Itse en osannut riittävästi surra itkien, vaikka olisi ollut hyvästä.)
Jos tunnet tuskaa ja tarvetta huutaa, mikset huutaisi! (Itse en riittävästi huutanut tuskaani.)
Oleellista on, että SINÄ selviät! Oleellista ei ole avioliiton pelastaminen, ikävä sanoa.
Oleellista on, että selviät hylätyksi tulemisen kokemuksesta. Minusta näyttää, että olet siis selviämässä, koska vihaat, suret ja huudat tuskaasi.
Hei. Olemme olleet yhdessä hieman yli 11 vuotta. Miehellä on alkoholiongelmaa, välillä on todella tsempannut juomisen kanssa, jolloin meillä on mennyt aivan loistavasti. Rakkautta on ollut ja ymmärtämystä.
Juominen ei ole kuitenkaan päivittäistä, vaan joskus sattuu ottamaan "putken"
Sattui tässä taannoin, että kännissä sanomatta mitään hyppäsi kaverinsa kanssa lentokoneeseen kaukomaille. Kyliltä kuulin muutamaa pvää myöhemmin missä ukko on.
Yhteyttä en häneen saanut aikoihin.'
Kuin vasta muutama pvä sitten.
Nyt ukko viillettää "paratiisissa", siirtää paluulentoansa eteenpäin ja sanoo palavansa kesäkuussa. Sanoi että on nukkunut naisen vieressä, mutta mitään ei ole tapahtunut. En tiedä enään mihin uskoa. Nyt haluaa olla rauhassa ja miettiä.
Sanoi kylmästi että kun palaa suomeen, muuttaa pariksi kuukaudeksi muualle ja katsotaan tilannetta sitten. Huolehtii ja tapaa kyllä kouluikäistä lastaan.
Olen riekaleina, vielä ei ole itku tullut. Pakko tsemppaa lapsen takia !
Pitäisi pystyä töissä käymään, en tiedä miten jaksan. Mietin haenko sairaslomaa tähän olotilaani ???
Tämä tuli kuin isku vasten kasvoja, mitään ennakkoaavistusta tällaiseen ei ollut !
Kaikesta huolimatta, hullulta kun kuullostaakin haluaisin jatkaa liittoamme. En ole valmis heittämään yhteisiä vuosia pois, koska vielä rakastan tätä jääräpäätä.
Vai pitäisikö ottaa itseään niskasta kiinni ja jättää hyvästit ?
En tiedä lohduttiko yhtään mutta kun yhteinen pitkä liitto pirstaloituu, niin sattuu todella paljon.
Vielä elättelen kuitenkin toivoa paremmasta tulevaisuudesta !
Jos lohduttaa niin et ole ainut jolle on käynyt noin. Itse olin 14 v. aviossa ja siihen asti meni hyvin mutta sitten maailma romahti eikä paluuta entiseen ollut vaikka olisin halunnut jatkaa lastenkin takia. Siinä käy läpi koko tunneskaalan: viha kiukku pettymys katkeruus jne.
Et kertonut minkä ikäinen olet ja onko lapsia?
Lapsiin keskittyminen ja ystävät auttavat mutta usein on niin että ystävätkin on yhteisiä ja suurin osa toisen sukulaisia jos on muuttanut toiselta paikkakunnalta miehen perässä.
Uudet harrastukset auttavat ja se ettei jää kotiin suremaan vaan lähtee ihmisten ilmoille katselemaan mitä elämällä on annettavaa vielä.
Tsemppiä kevääseen.
t. pettynyt
On kyllä totta, että itken, huudan ja raivoan.Silloin ensimmäisellä viikolla, kun olin yksinäni (tosin toinen lapsistani asuu vielä kotona, 17v)olin todella ahdistunut ja masentunut.En syönyt yhtään mitään, nukuin ja välillä heräsin itkemään.Olen sairaslomalla -pitkällä sellaisella, ja myöhemmin joudun varmaan jäämään työkyvyttömyyseläkkeelle kroonisen sairauteni takia.Töistä ei siis tarvinnut huolehtia ja pojalle kelpasi pikaruoka.
Soitin yhtenä iltana sairaalan ensiapuun ja sain käskyn tulla seuraavana päivänä sinne."Tuo ahdistus olisi pitänyt hoitaa jo monta päivää sitten" sanoi lääkäri.Sainkin sitten rauhoittavien reseptin sekä nukahtamislääkkeitä.Nyt syön mahdollisimman pientä annosta kummastakin, ja niiden avulla olen pysynyt jollain lailla kasassa.
Annoin periksi ja heitin häpeän tunteet roskikseen ja aattelen nyt että tämä on nyt tämän hetkinen tilanne.Koska lääkkeet auttaa, syön niitä niin kauan, kunnes en enää tarvitse niitä.
Raskainta tässä on se, ettei mieheni ota minuun mitään yhteyttä.Nyt olen saanut oltua lähettämättä hänelle jatkuvasti viestejä.Rakastan miestäni edelleen aivan kauheesti ja mulla on niin kova ikävä, että sydämeen sattuu ihan tosissaan!
Olen 45 v ja liitto on kestänyt 23 vuotta.Olisiko miehelläni vähän aikaisessa oleva "viidenkympinvillitys"?
anna mennä mitä tuota suret.Rupea elämään omaa elämää.