Ennen: Ystäväni roikkui minussa kuin takiainen ja sain hyvin usein kuulla kuinka hänestä ei kukaan tykkää ja hän ei varmaan koskaan seurustele. No, pian hän päätyikin seurustelemaan ja erosi myöhemmin taas aloittaakseen seurustelun toisen eli nykyisen pojan kanssa.
Nyt: Ystäväni on ikään kuin pojan pauloissa, ei soittele edes minulle - ilmeisesti poika on maailmassa se ainoa asia mikä on tärkeintä? Ja ystävät sitten heitetään sivummalle kun jotain kiinnostavaa on kiikarissa? Ystäväni on 15, poika 16 ja molemmat ovat menneet kihloihin. Fiksua eikö vain? Vaikka tuollainen teinikihlautuminen on idioottimaista, ei hän siitä kertonut ennen kuin eräs kaverini oli lukenut netistä että tämä oli mennyt kihloihin, oli kuulemma kirjoittanut yhteen blogiinsa asian. Ystävä siis varmaan "unohti" kertoa asiasta.
Eli kuhertelijat ovat iilimatomaisessa otteessa toisissaan kiinni ja ystävä, kuulemma paras ystävä, jätetään yksikseen, ei puhuta ellei hän itse satu soittamaan. Eli on tullut rako ystävyyteen. Sitä paitsi ystäväni on muuttunut oksettavaksi, en edes jaksa olla hänen kanssaan. Sikäli huono juttu, että hänen kanssaan pystyin puhumaan kaikenlaisista asioista.
Kenellekään muulle käynyt näin? Ja ottakaa kantaa.
Nyt: Ystäväni on ikään kuin pojan pauloissa, ei soittele edes minulle - ilmeisesti poika on maailmassa se ainoa asia mikä on tärkeintä? Ja ystävät sitten heitetään sivummalle kun jotain kiinnostavaa on kiikarissa? Ystäväni on 15, poika 16 ja molemmat ovat menneet kihloihin. Fiksua eikö vain? Vaikka tuollainen teinikihlautuminen on idioottimaista, ei hän siitä kertonut ennen kuin eräs kaverini oli lukenut netistä että tämä oli mennyt kihloihin, oli kuulemma kirjoittanut yhteen blogiinsa asian. Ystävä siis varmaan "unohti" kertoa asiasta.
Eli kuhertelijat ovat iilimatomaisessa otteessa toisissaan kiinni ja ystävä, kuulemma paras ystävä, jätetään yksikseen, ei puhuta ellei hän itse satu soittamaan. Eli on tullut rako ystävyyteen. Sitä paitsi ystäväni on muuttunut oksettavaksi, en edes jaksa olla hänen kanssaan. Sikäli huono juttu, että hänen kanssaan pystyin puhumaan kaikenlaisista asioista.
Kenellekään muulle käynyt näin? Ja ottakaa kantaa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
se vaan menee et kaveri hylkää ku tulee parempaa tilalle, mut oikea ystävä ei hylkää. Oikea ystävä säilyy aina. Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että kihlautuminen noin nuorena on lähinnä lapsellista, eikä tällaiset ihmiset tunnu tietävän kihlautumisen todellisia merkityksiä.Murrosikään kuuluu tietynlainen irtaantuminen vanhoista ympyröistä ja aikuisuuteen pyrkiminen. Ehkäpä ystäväsi tajuaa sen kun heidän suhteensa kariutuu jossain vaiheessa. Ei ehkä kannattaisi aloittaa seurustelua liian aikaiseen.Varsinkaan näin vakavasti. Minulla on vähän saman tyyppisiä kokemuksia "hylätyksi" tulemisesta. Kaverini löysi tyttöystävän eikä seurani kelvannut enää ja nyt kun heillä ei ole enää suhdetta,niin olen taas hyvää kaveria.Itseäni rupesi tämä kaverini myös lähinnä oksettamaan.
mä oon menettäny ainakin yhden kaverin sillai että hän löysi elämänsä miehen, ja tää kaveri oli silloin jotain 25v... nyt yksi kaveri jonka oon tuntenu lapsesta asti ei moneen vuoteen ole kauheesti pitänyt yhteyttä muutakuin sinkkuna ollensaan.. tosi tylsää tämmönen vielä parikmppisiltäkin, eikö ystävät merkitse nykyään mitään...
Ymmärsinkö nyt oikein: ennen ystäväsi halusi seuraasi liikaa ja nykyään liian vähän? Mikä olisi sopiva määrä? Miksi sinä saat määritellä sen milloin nähdään ja kuinka paljon?
Faktaa on, että kun ihminen rakastuu, koko aivotoiminta muuttuu. Se on kemiallisesti(kin) havaittava reaktio. Jos ja kun MOLEMMAT ystävykset osaavat suhtautua asiaan oikein, on ystävyydellä mahdollisuus jatkua. Rakatuneen on välillä irtauduttava pilvilinnastaan ja toisen ystävän on ymmärrettävä odotella tilanteen tasaantumista. Avoin puhuminen on aika pop; jos ystävälle pystyy sanomaan, että tuntee itsensä hyljätyksi, aika monet ymmärtää.
Minusta taas on vittumaista, kun ystävä on niin mustasukkainen että sabotoi seurustelusuhteita. En lähde väittämään, että 15 vuotiaana kihlautuminen olisi fiksu teko, ja se että jättää sen kertomatta kavereille kertoo kaveruuden tasosta jotain. Mutta järki päässä siellä toisessakin suunnassa; toisen pariuduttua kaikki lähjeiset suhteet muuttuu ja niihinpitää sopeutua. Jos mikään tilanne ei kelpaa on syytä katsoa peiliin.
Siis: Ennen ystäväni halusi olla about joka päivä kanssani ja valitti kuinka tylsää olen, kun sanoin etten jaksa. Nykyään ystäväni tapaaminen on rajoittunut siihen, että tapaamme silloin tällöin messengerissä ja livenä ehkä noin puolentoista viikon välein. Jotain eroa on, eikös?
Tiedän tuon aivotoiminnan. Olen mm. lukenut siitä. ja huomannut ympärilläolevista ihmisistä saman. Kuitenkin jos kuvittelen itseni sanomassa ystävälleni, että hei, musta tuntuu että mä olen ihan kuin syrjään heitetty nukke, kun sä olet koko ajan vain poikaystäväsi kanssa... Niin uskon tuntevani ystäväni niin hyvin, että hän katsoisi kenties vinoon tai pitäisi minua lapsellisena.
Ja, minä en ole mustasukkainen ystävälleni. Minua itseäni ei kiinnosta seurusteleminen eikä poikaystävät, joten ei huolta. Olen kyllä ollut ihan "kiltisti" eli en ole yrittänyt sabotoida tai mitään vastaavaa, mitä nyt kirjoititkaan. Sen sijaan ymmärrän kyllä hänen tilanteensa. Yleensä kuulen enemmänkin, että olen liian kiltti enkä osaa sanoa ystävilleni oikein suoraan.