Miten voi päästä yli saattohoitokotiin liittyvästä masennuksesta?

Sanon ihan ensimmäiseksi, että minä en ole kuolemanvakavasti sairas eikä kukaan läheisenikään ole, Jumalan kiitos. Pidän kuitenkin ongelmana, että minua masentaa terminaalivaiheen sairastaminen ja saattohoitokodit, koska saatan jossain vaiheessa sairastua kuolemanvakavasti tai joku läheiseni saattaa.

Yritän nyt selittää mitä tarkoitan masennuksella. Kun katselen vaikka dokumenttia, jossa joku suomalainen keski-ikäinen on kuolemassa vaikka syöpään ja dokumentissa seurataan hänen elämäänsä kun hän käy välillä saattohoitokodissa olemassa muutaman päivän ja sitten palaa kotiin, kunnes taas kivut voimistuvat ja hän menee saattohoitokotiin. Lopulta hän makaa perheensä ympäröimänä saattohoitokodin vuoteella lääkittynä tokkuraan ja kuolee. Hoitaja tulee huoneeseen ja sytyttää kynttilän. Taustamusiikkina on kolkkoja lohduttomia syntikkasointuja. Ja dokumentti loppuu.

Tuollaiset dokumentit on vaan niin masentavia. Tuntuu etten kestä jos joskus joudun osaksi sitä todellisuutta.

Onko se oikeasti niin masentavaa? Tuntuuko se siltä että todellisuus runnoo ja murjoo, että on täysin ilotonta ja mitätöntä ja rumaa ja masentavaa ja odottaa vaan että kaikki loppuisi?

Miksi tällä elämällä pitää olla niin hirveä päätös? Miksi elämä ei voi loppua johonkin huipentumaan, ikään kuin läksiäisjuhliin, jossa kaikilla on hauskaa, syödään herkkuja, kuunnellaan musiikkia, tanssitaan ja riemu repeää?