Minulla on mennyt vanhempieni kanssa aika lailla sukset ristiin. Viimeinen oljenkorsi oli tilanne, jossa päädyin heidän kanssaan väittelemään ihmisoikeusasioista. He kun rakastavat puhua politiikasta ja minä koen sen hyvin henkilökohtaisena enkä halua tuputtaa mielipiteitäni muille. Heidän näkemyksensä ovat kovin rasistisia ja ksenofobisia.
Keskustelu heidän kanssaan ei ole mukavaa, neutraalia ja pohdiskelevaa out-of-the-box tyyppistä filosofista keskustelua, vaan jos kerron mielipiteeni, niin he alkavat aivan kuin syyllistämään minua, aivan kuin ajattelen väärin.
Lisäksi he käyttäytyvät hyvin ivallisesti muutenkin minua kohtaan. Tein ulkonäkööni muutoksen, josta äitini totesi "näytät tyhmältä".
Ostin pitkään säästämilläni rahoilla auton, josta en saanut onnitteluita ja tsemppauksia. Sen sijaan yksi kaverini heitti Facebookissa vitsillä kommentin "eikö tuo ole sellainen pappa auto", josta isäni tykkäsi. Tein siinä virheen, etten ostanut sitä automerkkiä, mitä isäni on ajanut koko elämänsä.
Samanlaisia passiivis-aggressiivisia esimerkkejä on valtava määrä. Heitä ei kiinnosta pätkääkään mitä minä aikuisena lapsena teen, tai mikä minua kiinnostaa. Tai jos olen joskus kertonut mistä olen kiinnostunut, he eivät pane sitä asiaa merkille ja muista sitä myöhemmin.
Tuntuu siis, ettei mielipiteilläni tai olemassaolollani ole merkitystä heille.
Joten aloin ghostaamaan heitä. En käynyt enää kylässä. En soitellut enkä viestitellyt. Sain tästä muutaman kerran kyselyä perään, mutta en jaksa vaivautua panostamaan suhteeseen, josta en saa mitään: päinvastoin, menetän jatkuvasti voimavarojani heidän läsnäollessa.
Nyt koen jonkinlaista syyllisyyttä vaikka tiedän, että minulla on täysi oikeus omaan elämääni eikä minun tarvitse kuunnella heidän epäkunnioittavaa ja halventavaa käytöstä. Tiedän, että keskustelu voisi auttaa, mutta en ole varma haluanko panostaa asiaan pätkääkään. Olen paljon onnellisempi kun pysyn heistä kaukana. Miksi asia silti vaivaa?
Keskustelu heidän kanssaan ei ole mukavaa, neutraalia ja pohdiskelevaa out-of-the-box tyyppistä filosofista keskustelua, vaan jos kerron mielipiteeni, niin he alkavat aivan kuin syyllistämään minua, aivan kuin ajattelen väärin.
Lisäksi he käyttäytyvät hyvin ivallisesti muutenkin minua kohtaan. Tein ulkonäkööni muutoksen, josta äitini totesi "näytät tyhmältä".
Ostin pitkään säästämilläni rahoilla auton, josta en saanut onnitteluita ja tsemppauksia. Sen sijaan yksi kaverini heitti Facebookissa vitsillä kommentin "eikö tuo ole sellainen pappa auto", josta isäni tykkäsi. Tein siinä virheen, etten ostanut sitä automerkkiä, mitä isäni on ajanut koko elämänsä.
Samanlaisia passiivis-aggressiivisia esimerkkejä on valtava määrä. Heitä ei kiinnosta pätkääkään mitä minä aikuisena lapsena teen, tai mikä minua kiinnostaa. Tai jos olen joskus kertonut mistä olen kiinnostunut, he eivät pane sitä asiaa merkille ja muista sitä myöhemmin.
Tuntuu siis, ettei mielipiteilläni tai olemassaolollani ole merkitystä heille.
Joten aloin ghostaamaan heitä. En käynyt enää kylässä. En soitellut enkä viestitellyt. Sain tästä muutaman kerran kyselyä perään, mutta en jaksa vaivautua panostamaan suhteeseen, josta en saa mitään: päinvastoin, menetän jatkuvasti voimavarojani heidän läsnäollessa.
Nyt koen jonkinlaista syyllisyyttä vaikka tiedän, että minulla on täysi oikeus omaan elämääni eikä minun tarvitse kuunnella heidän epäkunnioittavaa ja halventavaa käytöstä. Tiedän, että keskustelu voisi auttaa, mutta en ole varma haluanko panostaa asiaan pätkääkään. Olen paljon onnellisempi kun pysyn heistä kaukana. Miksi asia silti vaivaa?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tietenkin se tuntuu varmasti pahalta. Kun jokainen
toivoo varmasti että ne omat vanhemmat tukee ja kannustaa eikä nolaa ja mitätöi. Ei ole oikein että vanhempasi nöyryyttävät sinua. Varsinkin kun olet jo aikuinen. Olen kerran joutunut sivusta seuraamaan kyseistä kasvatus tapaa. Ysräväni perheessä. Se on vahingollista. Se tuntui todella pahalta. Mikään mitä teki ei tuntunut olevan vanhempien mieleen tai oikein. Ei voi olettaa että välit siitä lämpenee jos vanhempien käytös ei muutu . Lopulta siinä käy se sitä niittää mitä viljelee.
Voit vastata heidän kyselyihinsä täysin neutraalisti, alkamatta lainkaa selitellä yhtään mitään henkilokohtaista.
Puhelut (jos niitä tulee) pidät lyhyinä, lopettamalla "hyvä kuulla että sillä kaikki on ok. Voikaa hyvin jatkosakin, Moikka"
Eihän teistä tarvitse vihamiehiä tulla. Varmistat vain että hajurako pysyy tarpeeksi leveänä. Siten säästyt omantunnontuskilta.
Joskus tuntuu ettei vanhemmat/appivanhemmat tajuan yhtään miten loukkaavasti käyttäytyvät. Osasyy lienee, että me "lapset" (nyt jo yli 50 v.) emme ole asettaneet ajoissa rajoja.
Meidänkin perheessä on joustettu ja ajeltu mummojen ja pappojen luo kylään harva se viikonloppu ihan vaan velvollisuudentunteesta, ja sitten tehty kotihommia sunnuntai-iltana väsyneenä ja kiukkuisena kun viikonloppu mennyt ajeluun ja kahvilla istuskeluun. Eläkeläisillä olisi kyllä ollut itsellä aikaa ja uudet autot tulla välillä meillekin päin, mutta ei.
Kahvittelukin oli aina vaan enemmän samojen juttujen kuuntelua. Jos yritit kertoa jotain omasta elämästäsi, sinut vaiennettiin välittömästi. Välillä tuli ihan veetuilua. Eläkeläisten itsekkyys vain kasvoi mitä enemmän annoit sille tilaa. Tuntui todella oudolta, että omat lapset eivät heitä lopulta kiinnosta kuin kuulijoina ja kiukuttelun kohteena.
Lopulta aloimme sanomaan vastaan ja harvensimme käyntejä. Riitaahan siitä tuli, on sitä lähdetty kahvipöydästä kesken kotimatkalle kun pappa alkoi räyhätä jostakin täysin järjettömästä asiasta. Olen myös sanonut tiukasti vastaa rasistisiin ja muihin ihmisarvoa loukkaaviin mielipiteisiin ja ne vähenivät kyllä. Vaikuttaa, että eläkeläiset ottivat opikseen, ainakin jossain määrin. Enää käyntejämme ei pidetä itsestäänselvyytenä ja saadaan keskusteluakin aikaiseksi.
Niin. Suhun on purrut tämä transgender-pride-yms vouhotus. En ihmettele jos sua vanhemmat ihmiset katsoo karsaasti, joillain on sentään järki päässä vielä.
Sukulaiset on tuollaisia. Eno ja enon vaimo ovat molemmat nyt eläkeläisiä. Enon puoliso teki vuorotyötä kun oli työelämässä. Minä teen vuorotyötä. Aikatauluja on hankala sopia. Kun sovitaan tapamisesta he määrää ajan milloin tavataan. Selväksi tuli,että heidän aikatauluja ei sukulaiset määrää kun ovat eläkkellä.
Jaa, ethän sinä ole vanhempiasi valinnut, jos ei homma suju niin älä sitten ole yhteydessä niin pääset siitäkin riesasta…huoh!