Yksinäisten miesten kanjoni

Tuo aloituksen otsikko kuulostaa ihan joltain kirjan tai elokuvan nimeltä. Ensimmäisenä tulee mieleen joku villiin länteen sijoittuva juttu tai sitten Aku Ankka -sarjakuvasta joku jatkokertomus, esim. joku Mikin ja Hessun seikkailu.

Kaikkia virheitä ei voi korjata, ne pitää vain hyväksyä.

Usein virheeksi käsitetään asiat, jotka eivät ole virheitä, kuten parisuhteen päättyminen.

Olen sinkku, tosin myös äiti. En ole koskaan kokenut olevani yksinäinen, koska en ole suhteessa. Yksinäisyyttä en tunne, koska minulla on läheisiä ihmissuhteita: vanhemmat, sisko, lapset, ystävät, työkaverit (osa on elämässä vain hetken, osasta tulee loppujen lopuksi ystäviä). Läheiset ihmiset on samalla aaaltopituudella ja vuorovaikutusta syntyy.

Sen sijan olen ollut joskus yksinäinen parisuhteessa. Mies eli omassa kuplassaan. Koska oli kaksi pientä alle 2v ja asuimme kauempana ystävistä ja suvusta, yhteys oli heikompi kuin vaikka nyt. Kävin kyllä avoimessa päiväkodissa, mutta se porukoista ison osan kanssa ei syntynyt muuta vuorovaikutusta kuin vaipoista ja vauvan ruokinnasta juttelua. Muutama vähän isommin ajatteleva joukosta onneksi löytyi.

Ap, oletko miettinyt miksi olet kanjonissa. Oletko hoitanut ihmissuhteesi itse hyvin olemalla hyvä ystävä ja hyvä läheinen? Jos et, voitko muuttaa itse asiaa? Ihmissuhteet harvoin säilyy läheisinä ilman omaa panosta. En sano, että vika olisi vain sinussa. Joskus elämä menee miten menee ja joskus on huonoa tuuria myös, läheiset kuolee tai muuttaa kauemmas. Silti siitä mitä on, kannattaa huolehtia hyvin. Elämästä voi tehdä parempaa (lisäämällä asioita, joista pitää), uusiin ihmisiin voi tutustua (vaikka harrastuksiassa) ja katkenneita ihmissuhteita pystyy palauttamaan. Saaminen vaatii antamista.

Kanjoneissa ei kiertele kuin korppikotkat.

Käsittelin joskus tätä aihetta. Pankkiala tuntee sen, ihmiset ei. Avioero on yksi pahimpia riskejä oman elintason karahtamiseen etenkin naisille. Läheisten ihmissuhteiden katoaminen on asia, jota ei myöskään juuri ymmärretä. Suku ja läheiset voi olla turhauttavia, mutta samanaikaisesti ne nostavat oman merkityksen tunnetta hyvässä tai pahassa, mutta se on tunne silti. Etenkin lapset kärsivät vähentyneestä välittämisestä henkisesti ja rahallisesti, jollet kuulu keskitasoa parempiosaisin. Siitä huolimatta yhteydenpito voi kadota tai olet siitä mahdollisesti vastuussa täysin yksin. Sekin, että ikääntyessä läheisten pyytteetön (lue maksuton) tuki on ensiarvoisen tärkeää. Merkittävin syy on ehkä se, ettei ihmisen ikä ja elämänvaiheet tahdo riittää merkityksellisten ihmissuhteiden luomiseen. Mitä vanhemmaksi tulee, sen paremmin sen ymmärtää.

Luulen että se on näkökulmajuttu. Kun ensin vain katselee omiin jalkoihinsa, ei ymmärrä kulkevansa kanjonissa. Sitten kun ymmärtää, niin kuvittelee että jossakin muka olisi tasamaa vaikka koko maailma yhtä hyvin voi olla pelkkiä kanjoneita, joista ei näe saati pääse toiseen.

On asioita, joihin ei voi vaikuttaa tai joita ei voi muuttaa itse. Ei siihen, että puoliso ottaa eron. Ei siihen, että menettää työn ja joutuu muuttamaan työn perässä toiselle paikkakunnalle. Ei siihen, että läheisiä on vähän ja että ne vähätkin menehtyy ennen sinua. Lisäksi ystävyyssuhteiden luominen vaatii vuosien työ ja pitkäjänteisyyttä. Täytyy osallistua johonkin tekemiseen, jossa samanhenkisiä ihmisiä ja pyrkiä mieleisen ihmisten kanssa vielä lähempään tekemiseen ja ystävyyteen. On pakko olla aktiivinen, eikä heti voi odottaa tuloksia.

Mitä ajattelet vastauksista?

Muistin tämän aloituksen, kun kuuntelin Daft Punk:in Instant Crush:in. Sanoitus ja musavideo on eri tarina, mutta pidin molemmista. Ehkä näistä enemmän museoon ja Hans Christian Andersen satuun viittaavasta.

https://youtu.be/a5uQMwRMHcs

t.sxth

Kanjonin reunalta alas tänä jussina