Meillä voisi sanoa olevan aika mielenkiintoinen suhde.. Ollaan riidelty ja riidelty.. Joitain hyviä aikoja on sattunu joukkoon, ehkä siksi oon jatkanukki tämän jätkän kans..
Ollaan siis seurusteltu nyt kohta 3 vuotta ja siitä puoli vuotta kihloissa.
Alussa jätkälle oli tärkeäpiä kaverit kuin minä ja siitä mulle on jäänyt paska mieli, enkä suostu nykyään kynnysmatoksi, mutkin pitää ottaa huomioon!Ja tästä asiasta ollaan riidelty niin pitkään kuin muistan eli kun jätkä voi tehdä kaikkea kavereitten kans, mut ku mä pyydän ni ei millään jaksa, ei osaa tms... Ei muista asioista koskaan riidelläkkään.Viime vuosi meni jätkän ollessa armeijassa ja mulle se oli ihan saatanan vaikeaa!!! Enkä tehny sitä helpoksi hällekkään.
Hän tietää omat vikansa ja on yrittanyt niitä parannella, mut ne kaikki asiat ovat jättäneet muhun jälkensä. Pelkään aina pettymyksiä, et jos ollaa suunniteltu jotain, ni kaverit menee edelle jne. Ja se rassaa. Eihän se ole mistään kotoisin, ku tulee koko ajan pettymyksiä pettymysten perään..
Me ollaan myös mieleltämme aika erilaisia, mulla haluttais nähä maailmaa mutta hälle kelpaa tämä tuppukylä asuinpaikaksi vaikka koko loppuiäkseen.
Nyt sitten oltais muuttamassa yhteen ja mä en tiä haluanko mä sitä..
Siis mä rakastan tätä jätkää ihan hirveästi ja sekin rakastaa mua ja se tästä tekeeki näin samperin vaikeaa. Mä oisin jättäny tän jo aikoja sitten taakseni, jos ei tunteita olis pelissä.
Entä jos mä viikon päästä haluunki siittä pois?
Ja musta vaan tuntuu et tää on niin lopullinen päätös, siis yhteen muuttaminen.
Ja mulla ahistaa..
Oisko teillä hyviä neuvoja?
Onko kellään (ollut) sama tilanne?
Oon puhunu kavereille ja kaikille, mut ne ovat mun mielestä liian läheisiä sanomaan mitään radikaalia tähän asiaan.
Kiitos, jos joku jaksoi lukea tänne asti, ainaki sain purettua mieltäni, jos ei muuta..
Ollaan siis seurusteltu nyt kohta 3 vuotta ja siitä puoli vuotta kihloissa.
Alussa jätkälle oli tärkeäpiä kaverit kuin minä ja siitä mulle on jäänyt paska mieli, enkä suostu nykyään kynnysmatoksi, mutkin pitää ottaa huomioon!Ja tästä asiasta ollaan riidelty niin pitkään kuin muistan eli kun jätkä voi tehdä kaikkea kavereitten kans, mut ku mä pyydän ni ei millään jaksa, ei osaa tms... Ei muista asioista koskaan riidelläkkään.Viime vuosi meni jätkän ollessa armeijassa ja mulle se oli ihan saatanan vaikeaa!!! Enkä tehny sitä helpoksi hällekkään.
Hän tietää omat vikansa ja on yrittanyt niitä parannella, mut ne kaikki asiat ovat jättäneet muhun jälkensä. Pelkään aina pettymyksiä, et jos ollaa suunniteltu jotain, ni kaverit menee edelle jne. Ja se rassaa. Eihän se ole mistään kotoisin, ku tulee koko ajan pettymyksiä pettymysten perään..
Me ollaan myös mieleltämme aika erilaisia, mulla haluttais nähä maailmaa mutta hälle kelpaa tämä tuppukylä asuinpaikaksi vaikka koko loppuiäkseen.
Nyt sitten oltais muuttamassa yhteen ja mä en tiä haluanko mä sitä..
Siis mä rakastan tätä jätkää ihan hirveästi ja sekin rakastaa mua ja se tästä tekeeki näin samperin vaikeaa. Mä oisin jättäny tän jo aikoja sitten taakseni, jos ei tunteita olis pelissä.
Entä jos mä viikon päästä haluunki siittä pois?
Ja musta vaan tuntuu et tää on niin lopullinen päätös, siis yhteen muuttaminen.
Ja mulla ahistaa..
Oisko teillä hyviä neuvoja?
Onko kellään (ollut) sama tilanne?
Oon puhunu kavereille ja kaikille, mut ne ovat mun mielestä liian läheisiä sanomaan mitään radikaalia tähän asiaan.
Kiitos, jos joku jaksoi lukea tänne asti, ainaki sain purettua mieltäni, jos ei muuta..
Vastaukset 3
Vanhimmat
En varmaan ole paras ketään neuvomaan, mutta oletko ihan varma haluavasi jakaa elämäsi juuri tämän miehen kanssa? Tuntuu että löydät hieman liikaa negatiivisiä piirteitä asioista. Puhukaa avoimesti ja jos asiat sittenkään selviä, olen varma että tiedät mitä tehdä. Onnea sinulle ja kaikkea hyvää, toivottavasti kaikki menee hyvin.
Aina ei rakkaus yksin riitä pitämään suhdetta kasassa. Siihen tarvitaan paljon paljon muutakin. Sanot että olette erilaisia mieleltänne ja sitä myös kuvailit. Teidän yhteinen tulevaisuus tuntuu olevan aika mahdoton koska haluatte eri asioita. Sinä maailmalle ja hänelle riittää nykyinen asuinpaikka. Hän tahtoo mennä kavereiden kanssa ja sinä tahdot muuta. Tiedoksi vaan, että mitä enemmän yrität miestäsi pompottaa ja sitoa palloa nilkkaan, sitä kovemmin se kundi hangoittelee vastaan ja viipottaa toiseen suuntaan. Voithan sä kokeilla asumista samankaton alla, sittenhän näet millaisen henkilön kanssa oikeasti olet ja onko teillä tulevaisuutta. Yhteisasuminen vaatii paljon yhteispeliä ja samankaltaisuutta. Miten teillä menee unirytmit, siivousintous, millaiset ovat teidän molempien elämänarvot?? Lapsia/ei lapsia?? jne.. Ja kyllä sieltä yhteisestä kodista pääsee pois. Ei se ole lopullista ellet niin tahdo. Mutta sen sanon että älä jää pelkästä tottumuksestsa paskaan suhteeseen. Ajattele vähän itseäsikin välillä.
Jos sua jo valmiiksi ahdistaa yhteenmuutto niin eiköhän olisi aika kuunnella niitä hälytyskelloja päässäsi. Onko tämä henkilö todella se jonka kanssa haluat viettää lopunelämääsi? Haluatko aina olla sijalla 2 hänen elämässään? Sitä nimittäin tulet aina olemaan. Haluatko jäädä tuppukylään elämään miehesi elämää vai pidätkö omista haluistasi kiinni ja hankit oman mieleisesi elämän? Siinäpä sulle pohdittavaa.
Niimpä.. Ymmärrän teidän kummankin kannan asiaan.
Mäkin olen yrittänyt hänelle sanoa, että kun rakkaus ei aina riitä, et siihen tarvittaan paljon muutakin!
En mä haluais mitenkään määräillä häntä, tyyliin, et tän saat tehä mut tuota seuraavaa et!
Ja tuoki, et me halutaan eri asioita: kun keskustellaan, niin hän sanoo, et lähtee mun mukaan jos mä haluan lähteä tältä paikkakunnalta pois. Mut ei suostu sitä kuitenkaan loppupeleissä tekemään.. Ei ole kuulema kiire.
Ei mulla kiire ole, mutta mä vaan haluaisin nähdä maailmaa.. Hän ei sitä ymmärrä..
Tuntuu vaan, et kaikki on niin hankalaa just mun kans.. Ehkä teen kärpäsestä härkäsen.. Tai sitten en.
Mulla pitäis vaan olla rohkeutta lähtee pois tästä suhteesta, mut ku mä aina ajattelen, et entä jos hän sittenki muuttuu? =(
Kun hän kuitenki on muuten luotettava(ei ikinä pettäis mua, koska on itse sen kokenut), ei oo joka vkonloppu kännissä.. Mut onko nämäkää sit sellasia arvoja, jotka pitää suhteen koossa, sitä en tiedä..
Ei jaksais miettiä tälläsiä asioita loppuikäänsä.
Ja nuoriahan tässä ollaan!
Mä ymmärrän tän kaiken, mutta mistä voimia "sanoutua irti"?
Mä tiedän, et se loukkaa häntä tosi syvästi.