Kuinka kauan tämä kipu jatkuu? Milloin helpottaa, milloin voin taas hymyillä, milloin jatkaa elämääni?
Vain kaksi viikkoa sitten maailmani murskaantui ja kihlattuni, avopuolisoni ja rakastettuni ilmoitti haluavansa pitää "taukoa" ja "miettiä, mitä elämältään haluaa". En minä nyt sentään niin naiivi ole, ettenkö olisi voinut rivien välistä poimia todellisuutta. Mutta minä oikeasti luulin, että me olemme juuri se pari, joka ei ikinä eroa. Parhaita ystäviä, rakastettuja, kumppaneita. Ja paskat... Toinen haluaa vapautensa.
Mutta kuinka ihmisen mieli voi muuttua niin nopeasti? Luin tänään hänen vuosi sitten lähettämiään sähköposteja ja rehellisyydessään riipaisevia rakkaudentunnustuksia, lupauksia... Hänen ei pitänyt enäää ikinä rikkoa sydäntäni ja tässä taas ollaan.
Minä sielu murskana ja toinen vain porskuttaa eteenpäni. Olen yhtä surua, kuin tyhjä amme.
Milloin tämä helpottaa?
Vain kaksi viikkoa sitten maailmani murskaantui ja kihlattuni, avopuolisoni ja rakastettuni ilmoitti haluavansa pitää "taukoa" ja "miettiä, mitä elämältään haluaa". En minä nyt sentään niin naiivi ole, ettenkö olisi voinut rivien välistä poimia todellisuutta. Mutta minä oikeasti luulin, että me olemme juuri se pari, joka ei ikinä eroa. Parhaita ystäviä, rakastettuja, kumppaneita. Ja paskat... Toinen haluaa vapautensa.
Mutta kuinka ihmisen mieli voi muuttua niin nopeasti? Luin tänään hänen vuosi sitten lähettämiään sähköposteja ja rehellisyydessään riipaisevia rakkaudentunnustuksia, lupauksia... Hänen ei pitänyt enäää ikinä rikkoa sydäntäni ja tässä taas ollaan.
Minä sielu murskana ja toinen vain porskuttaa eteenpäni. Olen yhtä surua, kuin tyhjä amme.
Milloin tämä helpottaa?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Aikaa siihen menee,sen osaan kyllä sanoa. Itsekin yllätän itseni joka päivä haveilemasta exästäni,vaikka erosta jo vuosi(juhannuksena tulee täyteen..). Rakastan häntä yhä,itse en ole päässyt eteenpäin,mutta hän on.
aikaa tarvitaan.
Mulla puolivuotta ja vieläkin on niin paskoja aamuja, iltoja ja keskipäiviä.
Mutta pikkuhiljaa on tullu niitä hyvänolon hetkiäkin...
Älä stressaa ajoista ja oloista, sillä jokainen meistä on yksilö.
Tiedän niin tarkalleen miten lohduton sun olo on. Mä olen nyt sinnitellyt kuukauden, vieläkin taistelen päivittäin näitten tunteiden kanssa.
Aamut vaikeita, herätä ja tajuta taas että mun rakasta ei enää ole olemassa mulle.
Pikkuhiljaa.. niin ne sanoo. Yritetään pitää pää pystyssä ja pysyä hengissä. Eihän sydänsuruihin kuole? Eihän?! Hulluksi ikävästä voi ainakin tulla. Siitä alan olla varma.
Mutta olen päättänyt antaa itselleni aikaa. Ei ees huomiseen, tai ens kuuhun. Ihan rehdisti ajattelen että tämä vuosi menee tämän eron puimisessa. Jos ens juhannuksena vielä kaiholla ajattelen ja elämä polkee paikallaan menen lääkäriin. Mut siihen asti kaikki tunnetilat sallittakoon!
Kaikkea hyvää sinne, jaksele.
Hymyilin otsikollesi. On todellakin olemassa Särkyneiden sydänten -kerho, jota ei osaa edes kuvitella silloin, kun kaikki on hyvin. Ja siihen kerhoon saattaa näemmä liittyä ihan yks' kaks', pyytämättä tai jäsenyyttä anomatta.
Tänään on ollut parempi päivä, jopa toiveikas. Olen saanut töitä tehtyä, tosin ruoka ei maistu vieläkään. Viime yönä en nähnyt painajaisia, mikä on edistystä sekin.
Olen yrittänyt pitää itseni liikkeellä ja keksiä paljon tekemistä; tavata ystäviä (lääkettä sielulle), käydä vanhojen heilojen kanssa kahvilla (lääkettä itsetunnolle), käydä kampaajalla, kuntosalilla, katsoa elokuvia, lukea, mitä tahansa! Nimittäin pysähtyminen tuo mukanaan salakavalasti vaeltavat ajatukset ja ne tekevät vielä liian kipeää.
Yritän olla ärtynyt exälleni ja kehittää edes jonkinlaista kiukkua. Kiukuntunteet on helpompi käsitellä kuin mittaamaton ahdistus ja suru. Yritän myös järjellä ajatella ja analysoida tilannetta; tiesinhän minä, että suhteemme on tuomittu epäonnistumaan, näin on parempi, nyt voin keskittyä itseeni ja elää sellaista elämää kuin haluan -hankkia vaikka koiran! Mutta surun yllättäessä niistä ajatuksista on vain laiha lohtu.
On epäreilua, että suhteen toinen osapuoli ei sure ollenkaan. Ei toisen sydäntä saa rikkoa ja jatkaa sitten vain elämäänsä, eihän?
Mullekin kävi noin, muija vaan häipyi eikä ole tainnut olla minkäänlaisia sydänsuruja. Ne jäivät kaikki minulle sitten kai.
Ja jos nyt jotain osaan neuvoa niin olet ihan oikeilla jäljillä, kunhan et jää kävelemään ikkunasta ikkunaan vaan tapailet ahkerasti kavereita/tuttuja tai vaikka kääyt lenkillä. Ja koeta olla ajattelematta koko asiaa. Kyllä se ruokahalukin palaa jossain vaiheessa. Ps. Älä sitä koiraa välttämättä hanki, se voi harkitsematta olla aika huono hankinta. Hanki vasta sitten kun alat saada itseäsi ja ajatuksia vähän kokoon. Kyllä se siitä alkaa helpottaa, ja suree se toinenkin osapuoli joskus. Ihmiset vain surevat eritavoin ja toisilla se tulee aikaisemmin se suru, toisilla sitten varmasti myöhemmin...
Minäkin liityin tähän kerhoon noin kohta kolmisen kuukautta sitten. Elämä on edelleen päivittäin itkua ja tuskaa. Välillä se iskee kovasti ja välillä vaan turruttaa koko päivän. Yöt saan joskus nukuttua jo...
En uskonu mitään näin kamalaa olevan. En uskonu koskaan kaipaavani ketään näin. En edes tiennyt, että rakastin näin mielettömästi häntä.
Minäkin olen koiran oton kynnyksellä...eikä se ajatus nyt aivan pelkästään tästä ole syntynyt, mutta vahvistunut...harkintaa se silti kaipaa vielä. samoin olen pyrkinyt aktivoimaan itseäni...mutta todella hyvät ystäväni eivät asu lähellä, joten puh. laskut kasvaa ja yksinäisyys on 97% elämästäni...
Kädet ja koko keho tärisee, kun kirjoitan tätä...
Kunpa vain saisin hänet takaisin...
Ps. Kuunneelkaas kaikki Maijan (Vilkkumaa) uusin levy...sekin käy terapiasta, kun huudattaa oikein kovaa ja karjuu mukana...
Olet oikeassa tuon koira-asian suhteen. Ei koiraa voi ottaa omaa pahaa oloa paikatakseen, varsinkaan tällaisessa tilanteessa, kun tunteet myllertävät, eikä vielä tiedä mihin sitä loppujen lopuksi päätyy. Mutta jonakin päivänä ehkä, kun olen taas tasapainossa. Silloin asiaa voi harkita vakavammin.
Välillä vain tulee niin hassuja tunteita ja ajatuksia: otan-koiran-otan-miehen-morfiinia-olutta-muutan-afrikkaan-lähden-reilaamaan-leikkaan-kaljun-otan-tatuoinnin-puhkon-siltä-auton-renkaat... Mutta kait se on ihan normaalia? Normaalin ja epänormaalin raja menee siinä, mistä toiminta alkaa.
Sen verran kuitenkin tiedän, että tässä tilanteessa on parempi välttää kaikkia kauaskantoisia päätöksiä ja ihan vaan olla ja möllöttää. Olen saanut jo tämän viikon "buukattua" täyteen ohjelmaa, joten ainakaan ennen ensi maanantaita ei ole pelkoa seinien päälle kaatumisesta.
... vaikka niin kai ei ole tapana sanoa, jos toinen on joutunut seuraan, johon ei ole pyytänyt tai halunnut. Siis tähän Särkyneiden Sydänten Kerhoon.
Olenkin harkinnut vakavasti Maijan uusimman hankkimista. Edelliset levyt siivittivät edellisiä eroja (samasta tyypistä) ja kriisejä, joten tämän lopullisen eron kruunaisi kyllä tämä uusin. Taidanpa käydä ostamassa. Tuo musiikin tahtiin huutaminen (laulaminen?) on kyllä todellakin parasta terapiaa mittaamattomaa eroahdistukseen, siihen johon ei auta ystävien kanssa keskustelu.
Eli kiitos vinkistä ja jaan samoin tein omani:
Kirjoitin eilen siskoni kehoituksesta itselleni muistilistan eron syistä ja hyvistä puolista. Siis sellaisen, jossa erittelen kaikki ne ikävät asiat, joiden vuoksi oli erottava ja mikä tärkeämpää - pysyttävä erossa! Se lista on apunani aina kun tekeee mieli soittaa toiselle ja kerjätä takaisin... Muistuttaa siitä, millaista paskaa suhteemme loppuvaiheessaan oli, sillä tämä typerätyperätyperä eroahdistus kultaa muistot, enkä millään haluaisi muistaa kuin ne ihanat ja hyvät hetket. Tuo lista palauttaa nopeasti maanpinnalle, enkä muistanutkaan, kuinka paljon hyviä syitä eroon oli.
Eli ihan lonkalta keksin 35 erilaista syytä, miksi ero on hyvä asia. Lähtien ex-kumppanini vastuuntunnottomuudesta, uusavuttomuudesta ja taipumuksesta hyväksikäyttöön -päätyen syntymäpäiväni unohtamiseen, exille kännissä soittelemiseen ja perheeni halveksimiseen. Listaa lukiessa tulee oikein napakka olo; hyvä, että pääsin moisesta lurjuksesta eroon!
Ilman tuota listaa sorrun myös ajattelemaan exääni liian rakastavasti. Sanoit, ettet tiennyt, että rakastit (imperfektissä kuitenkin, huomaatko?) niin mielettömästi häntä. Aivan samaa olen minäkin ajatellut. Mutta miksi se on niin? Miksi yhdessä oleminen ahdisti, tuntui pahalta ja oli tylsää ja nyt erossa tuntuu, että se mies on maailmankaikkeuteni keskus ja sydämeni valittu? Kun tiedän myös sen, että jos päätyisimme uudestaan yhteen, sama turhautuminen toiseen olisi taas edessä. Yhdessä ollessamme ajattelin useinkin eroa, mutta miksi se sitten kuitenkin tuntuu niin pahalta?
Toi kuulostaa niin minulta. Yhdessä ollessamme ajattelin eroamista usein ja minulla oli monesti huono olla. Mutta nyt kun hän jätti minut, olen vakaasti sitä mieltä, että hän oli minulle se oikea ja muistan vaan kaikki hyvät puolet. Mistä ihmeen kummasta se johtuu?!?! En halua tuntea niin.
Aikaahan tuollaisesta asiasta toipuminen vie...
Itse koin saman noin 4 kk sitten kun kihlattuni jonka kanssa jo häitäkin oli suunniteltu päätti haluavansa mielummin elää hetken yksin ja sille tiellä jäi...
Turvauduin itsekin vanhoihin viesteihin ja niitä lukiessa mietin kaiken maailman asioita ja kysymyksiä että miten näin pääsi käymään...
Ystävien ja positiivisen elämän asenteen avulla olen itseni pohjamudasta saanut ylös kammettua ja alkanut taas nauttia elämästä täysin rinnoin.
Jopa oma asenteeni elämääni muuttui ja huomaan olevani iloisempi kuin koskaan aikaisemmin joten kai sitä exää voisi jopa kiittääkin silmieni avaamisesta.
Rikki olen minäkin. Kaksi viikkoa sitten poikaystäväni jätti minut, koska halusi miettiä, "mitä todella elämältään haluaa" (mistäköhän Näin eroat tyylillä-ohjekirjasta tämäkin lausahdus on). Olemme tunteneet lähes kymmenen vuotta ja seurustelleet kolme, suunnitelleet yhteistä kotia, lapsia ja häitä. Ja nyt yhtäkkiä kaikki on ohi. En pysty syömään enkä nukkumaan. Odotan vain, että hän soittaa tai tulee oveni taakse ja sanoo, että teki kauhean erehdyksen ja haluaa minut takaisin.
Luulin olevani vahva ja itsenäinen, mutta huomaan, että en pysty mihinkään ilman häntä. Niin, nyt tosiaan vasta tajuan, kuinka suunnattomasti rakastin ja rakastan häntä, kun menetin hänet. Ja minä pöhkö ihan todella luulin, että hän on se oikea. Ehkä hän onkin, minulle, mutta minä en vain ollut hänelle.
No, enköhän minä tästä vielä selviä, päivä kerrallaan, ihan niin kuin me kaikki. Onhan tästä ennenkin selvitty, koskaan ei vain ole tuntunut näin pahalta. Ainahan on muistot, niihin ei vain saisi takertua loputtomiin.