Jokainen on varmasti nähnyt ja kokenut uskottomuutta ympärillään, ollut kenties jossakin roolissakin uskottomuusnäytelmässä.
Olen vuosikymmeniä miettinyt, voisiko se sittenkin olla joskus hyväksyttävää jopa oikeutettua?
Onko se niin tuomittavaa, jos kumppani, jota on rakastanut ja rakastaa edelleen, mutta hänen fyysiset tarpeet vähenevät, onko tuomittavaa kieltää edelleen aktiiviselta kumppanilta hänen fyysisten tarpeiden tyydyttäminen? Onko se niin tuomittavaa jos aktiivinen kumppani täydentää elämäänsä sitten toisaalla? Voihan fyysisten tarpeiden väheneminen johtua kehon fysiologisista muutoksista, eikä halujen katoamisesta.
Jos rakastaa kumppaniaan ja sivusuhde on molemminpuolista elämän täydentämistä, eikö se ole hyväksyttävää? Eikö meidän pitäisi rakastaa seksuaalisesti aktiivista puolisoa niin, että hyväksymme, että hän saa elää ja nauttia, nautimmehan mekin, vaikka nautinnon vähäisempi määrä tai toisenlainen nautinto tekee elämästämme siltä osin täydellisen.
Onko puoliso täysin epäkelpoihminen, jos nauttii toisenlaisesta seksistä, mihin itse kykenemme? Miksi ylipäätään solmimme suhteen sitten epäkelpoon puolisoon ja perustamme vielä perheenkin? Eikö olisi kamalaa, jos ihminen ei saisi muuttua elämänsä aikana?
Pohdittuani, olen sitä mieltä, että kyllä uskottomuus on aika usein hyväksyttävää.
Olen vuosikymmeniä miettinyt, voisiko se sittenkin olla joskus hyväksyttävää jopa oikeutettua?
Onko se niin tuomittavaa, jos kumppani, jota on rakastanut ja rakastaa edelleen, mutta hänen fyysiset tarpeet vähenevät, onko tuomittavaa kieltää edelleen aktiiviselta kumppanilta hänen fyysisten tarpeiden tyydyttäminen? Onko se niin tuomittavaa jos aktiivinen kumppani täydentää elämäänsä sitten toisaalla? Voihan fyysisten tarpeiden väheneminen johtua kehon fysiologisista muutoksista, eikä halujen katoamisesta.
Jos rakastaa kumppaniaan ja sivusuhde on molemminpuolista elämän täydentämistä, eikö se ole hyväksyttävää? Eikö meidän pitäisi rakastaa seksuaalisesti aktiivista puolisoa niin, että hyväksymme, että hän saa elää ja nauttia, nautimmehan mekin, vaikka nautinnon vähäisempi määrä tai toisenlainen nautinto tekee elämästämme siltä osin täydellisen.
Onko puoliso täysin epäkelpoihminen, jos nauttii toisenlaisesta seksistä, mihin itse kykenemme? Miksi ylipäätään solmimme suhteen sitten epäkelpoon puolisoon ja perustamme vielä perheenkin? Eikö olisi kamalaa, jos ihminen ei saisi muuttua elämänsä aikana?
Pohdittuani, olen sitä mieltä, että kyllä uskottomuus on aika usein hyväksyttävää.
Vastaukset 25
Vanhimmat
Pitää muistaa, me eletään vaa kerran.
Jos ihmiset pettäisivät tuolla perusteella, he kävisivät maksullisissa, eivät pitäisi rinnakkaisSUHTEITA. Jos vaan liian kovat seksuaaliset halut on ongelmana, niiden tyydyttämiseen löytyy kyllä alan henkilöitä. Mutta eipä tietysti mies halua maksusta seksiä, vaan kakkosnaisen jolle valittaa vaimon ymmärtämättömyyttä ja pihtaamista, ja jonka kanssa viettää hyviä hetkiä että vaimoa taas jaksaa.
Jos oikeasti pystyisit keksimään ulkopuolisille suhteillesi perustellun oikeutuksen, voisit perustella sen vaimollesikin, ja yhdessä sopia tästä käytännön järjestelystä. Tällöin se ei tosin enää ole pettämistä, joten oiketeuttua pettämistä ei olekaan. Mikään syy, ei edes sinun huimat panohalusi ei oikeuta toisen satuttamista ja selän takana toimimista. Jos sinussa on miestä toimia avoimesti, anna mennä. Mutta kuten sanottua, ei se ole pettämistä.
Minulla ei ole vaimoa, olen nainen.
Eikä myöskään kakkosmiestä, olen onnellisessa parisuhteessa sinkkumiehen kanssa. Eikä uskottomuus ole itselleni ollenkaan ajankohtainen toiminta. Olen vaan elämässäni nähnyt niin paljon uskottomuutta, kuten me kaikki.
No käytin rinnakkaissuhde sanaa, sillä ehkä se olisi minusta parempi vaihtoehto, "turvallisempana" kuin maksulliset palvelut. Ja siis niin naiselle kuin miehellekin, joka on suhteessaan syystä tai toisesta puutteessa.
Miksi sitten puolison on vaikea hyväksyä oman suhteen muuttuminen avoimeksi suhteeksi? Totuushan on, että moni saa puolisoltaan kenkää, jos ehdottaa, että saanko käyttää maksullisia palveluja tai aloittaa sivusuhteen, seksuaalisten tarpeiden tyydyttämiseksi, kun enää ei kotona toimi? Miks me ollaan niin itsekkäitä, että vaaditaan toista muuttumaan samallaiseksi kuin itse olemme?
Sinun mielestäsi on itsekästä, ettei puolisosi sallisi sinun tyydyttää halujasi juuri sitten ja silloin kun sinä haluat? Ohhoh. Sulle heti kaikki nyt. Kompromissit hiiteen, mitäpä se suhde painaa panetuksen rinnalla.
Mitäpä jos puolisosi mielestä sinä olet itsekäs kun oman himosi tyydyttämiseksi olet valmis toimimaan vastoin puolisosi tahtoa häntä loukkaavalla tavalla, ja rikkomaan suhteenne intiimiä osa-aluetta jakamalla sen muiden kanssa?
En ole menossa enkä tulossa vieraista, eikä kumppaninikaan.
Mikä sinusta olisi kompromissi?
Minusta se olisi se, että sallisimme kumppanimme tyydyttää tarpeensa muualla, jos emme itse kykene.
Ymmärränkö oikein, että mielestäsi sen aktiivisen voi tuomita vaikka ei itse olisi edes muuttunut vaan kumppani haluttomammaksi? Minusta se on yhtä itsekästä kuin pettäminenkin, mikä minusta on siis kuitenkin aika usein jollakin tavalla hyväksyttävää.
Juu, pettäminen on hyväksyttävää koska se olisi sinun valintasi, pettämisen tuomitseminen ei ole hyväksyttävää koska se ei ole sinun valintasi.
Hyvässä parisuhteessa molemmat tavoittelevat toisen parasta. Yhdessä voidaan etsiä uusia virikkeitä ja toteuttamismuotoja seksuaalielämään, haluttomampi voi koittaa etsiä itseään sytyttäviä asioita ja viritellä hormoonejaan, kun taas halukkaampi ymmärtää että oman korvien välin hallitseminen on ehtona oman jalkovälin hallinnalle.
Tasapainoisessa ja hyvässä pari- ja seksisuhteessa ei tulisi mieleenkään kuvitella että yhdyntä on ainoa tyydyttävä seksin muoto. Yhdyntähaluton voi olla jos ei halukas, niin myöntyväinen muunlaiseen seksuaaliseen kanssakäymiseen, ilahduttaakseen puolisoaan. Samoin kun halukkaampi etsii keinoja ilahduttaa haluttomampaa.
Kompromissi on toimivassa parisuhteessa sitä, että seksuaalisia aktiivisuuksia (jotka MOLEMMILLA voivat vaihdella) koitetaan sopeuttaa toisiinsa. Seksiä voi harrastaa vaikkei juuri silloin niin nappaisikaan, koska haluaa tuottaa toiselle mielihyvää. Esimerkiksi suuseksi ei vaadi toiselta osapuolelta minkäänlaista kiihottumista. Vain yhden tavan mainitakseni. Kyllähän muunkinlaista hellimistä tehdään ilman saatua "omaakivaa", tuskinpa kellekään iskee äkillinen himo hieroa jonkun jalkoja, mutta mielelläänhän sen kumppanilleen tekee, mahdollisimman hyvin vielä.
Pettäminen haluttomuuden vuoksi kertoo pettävän henkilön mielikuvituksen, moraalin ja kärsivällisyyden puutteesta, itsekkyydestä, omahyväisyydestä, kyvyttömyydestä sitoutua ja tehdä töitä parisuhteen eteen - ja silkasta tyhmyydestä, kun ei ymmärrä että jos sen pettämiseen kuluvan ajan käyttäisi parisuhteeseen panostamiseen, alkaisi kotonakin ehkä "herua" ihan eri tahtiin. Kuvitteletko mahdollisesti tilanteen kotona pettämisestä paranevan? Etteikö vain kävisi niin, että suhde kuivuu lopullisesti kokoon ja niitä harvojakaan seksikertoja on turha odotella. Miksei saman tien erota? Osaatko kuvitella, ettei halutonta läheisyys sitäkään vähää huvita kun kumppani palaa "ansaitulta reissultaan"?
Olen itse täysin seksuaalisesti tyydyttävässä suhteessa. Ei meilläkään molemmat aina halua samaa asiaa samaan aikaan, mutta sou what, ei sitä naapurista tartte lähtee hakemaan. Parisuhdetaidot ei rajoitu petiin.
yllätys yllätys: olen erittäin samoilla linjoilla sinun kanssasi, siksi meillä molemmilla varmaan onkin hyvä ja onnellinen suhde kumppaniimme. Ehkä siksi mielipiteeni onkin vähän kuin tuulesta temmatun tuntuinen, kun uskottomuus ei ole omassa suhteessa tai elämässä ongelma. Ehkä en osaa asennoitua, tilanteeseen vaikka olen hyvinkin lähellä seurannut ja tukenut.
Olen täysin samaa mieltä kanssasi, että hyvässä parisuhteessa se kumppani on etusijalla ja häneen parastaan, nautintoaan pidetään tärkeimpänä. Kun molemmat ajattelee niin, silloin molempien on hyvä. Seksuaalisuushan ei ole pelkästään yhdyntä, vaan paljon muuta läheisyyttä ja hellyyttä. Itse nautin juuri paljon enemmän rakastelusta: aistillisesta läheisyydestä ja hyväilyistä, saamisesta ja antamisesta - olen siinäkin samaa mieltä, ei pelkkä yhdyntä ole yhtään mitään, se on vain piste iin päällä. Ja senkin mielipiteesi voin allekirjoittaa omananikin, että rakastelun, siis hyväilyn ym. myös yhdynnän haluamisajankohdat tietenkin vaihtelee mielialojen mukaan partnereilla ja hyvässä suhteessa voi odottaa pidempäänkin toista.
Mutta edelleen olen sitä mieltä, että miksi hemmetissä se on niin vaikeaa monelle, että seksuaalisesti aktiivisempi (lue yllä mitä ajattelen seksuaalisuudesta, ettet ajattele pelkkää yhdyntää) osapuoli joutuu aina alistumaan sen vähemmän aktiivisen tahtoon? Miksi on jäätävä nukkumaan vaikka sohvalle, kun toinen odottaa, että tulisit viereen ja kietoisit kädet ympärille, ottaisit syliin? Miksi tosta on niin vaikea hyväillä ohimennen päivänaskareissa, eikö toisen hyväilyyn voisi vastata? Miksi aamupala on aina syötävä pöydän vastakkaisilla tuoleilla, eikä välillä sylikkäin? Jos kerran on itse niin jouheva, että ei salli mitään pieniä hellyyden osoituksia toiselle itsensä antamana, niin miksi on väärin, jos toinen hakee niitä muualta? Minä en itse olisi onnellinen tuollaisessa parisuhteessa sellaisena aktiivisempana, mutta on niitä, jotka kokeevat muuten parisuhteen onnellisena, mutta se läheisyys puuttuu, eikä siihen saa korjausta vaikka kuin itse yrittää. Onko silloin pakko erota ollakseen hyväksytty? Varsinkin kun saat vielä eron jälkeen niskoillesi syytökset seksiaddiktista sun muusta, vaikka kaipaa vain läheisyyttä??
Ennen olin äärettömän jyrkkä kannassani uskottomuuden suhteen, tuomitsin pettäjän jyrkästi - minäkin.
Sisarusteni parisuhteissa uskottomuutta on ollut, ystävieni, itseasiassa petti minuakin aikoinaan eräs poikaystäväni teini-iässä, vanhempieni suhteessa oli uskottomuutta...sitä on kaikkialla.
Hyvä ystäväni painii omassa parisuhteessaan. Olemme olleet läheiset jo kauan ja uskoutuneet toisillemme, luotamme tosiimme ja tukeemme. Tiedän, että hän rakastaa puolisoaan ja lapsiaan ja pitää kotiaan tärkeimpänä asiana maan päällä, kenenkään häntä tuntemattoman on turha väittää, ettei hän rakastaisi oikeasti. Hän tuntee itsensä muuten onnelliseksi parisuhteessaan ja perheessään. Hän yrittää todella pienilläkin eleillä saada hieman hellyyttä ja hyvyyttä ja seksiäkin. Toivoo, että kun antaa, niin saa vielä takaisinkin - ja joskus saakin hetken, sen pituisen kun kumppaninsa hälle sallii, ei yhtään enempää. Hänellä on nyt läheinen vastakkaista sukupuolta oleva ystävä jolta hän saa sitä mitä elämästään puuttuu ja elämänsä on nyt täydellisen tuntuista. Onko se muka väärin? Kuka meistä on sanomaan toiselle, että olet väärässä ihmissuhteessa jos ei seksuaalinen tarpeenne kohtaa, eikä kumppani missään nimessä suostuisi "jakamaan" puolisoaan, nimittää seksihurjastelijaksi?
Ei maailma ole musta valkoinen, vääräkin voi olla hyväksyttävää. Petetty vanhempanikin kertoi hyväksyneensä sitten vuosia jälkeenpäin ja ymmärtäneensä, kuinka puoliso kaikkosi toiseen syliin, kun itse hän sinne kumppaniaan omalla käytöksellään ajoi.
Minä olen päättänyt yrittää hyväksyä ja toivon, että pystyn siihen, jos se tulee joskus omalle kohdallenikin. En ole pyöveli maanpäällä.
Toivon, että minussa olisi niin paljon rakastavaa naista, että mikäli mieheni joskus kokee siis kroonista seksuaalista puutetta, että sallisin hänelle mahdollisuuden "hoidattaa" itseään suhteemme ulkopuolella. Toivon, ettei hänen tarvitsisi sanojasi lainaten "kakkosnaiselle valittaa vaimon ymmärtämättömyyttä ja pihtaamista, ja jonka kanssa viettää hyviä hetkiä että vaimoa taas jaksaa".
Toivon, että mieheni voi sanoa kakkoselleen, että nautin rakastelusta kanssasi,mutta oma naiseni rakastaa minua niin paljon ymmärtäessään minun tarpeeni ja rakastan häntä siksi vieläkin enemmän kuin ennen, vaikka emme enää rakastele kuin ihan harvoin.
Ja todellakin kuvittelet että löytyy nainen, joka sanoo että: "Ihanaa, että rakastat Kukkasipulia niin paljon että voin olla varma sinun panevan minua vain seksinpuutteen vuoksi?". Kuule, jos sulle on fine että miehelläs on kakkossuhde niin mikäs siinä, mutta älä ny huijaa ittees että käydään vaan hoidattaan kutkat pois.
Noh, ittees varten taisit keskustelua petailla.
kypsää ajattelua! Sitä ei kaikki ns. hyväksy...
Itselläni on koko joukko kummallisia tai ainakin epätavanomaisia suhteita (epätavallisen perheeni lisäksi siis..), joista täytyy enimmäkseen vaieta. Nyt olen jo oppinut. Kaikille ei voi kertoa kaikkea, ei läheskään.
Paras naispuolinen ystäväni on minua 16 vuotta nuorempi, nuorin miespuolinen ystäväni yli 20 vuotta nuorempi ja pidän edelleen yllä "suhdetta" miespuoliseen ystävääni 26 vuoden takaa. Myös exääni olen tavannut kaikki 24 vuotta, jotka olen hänet tuntenut. En ole kertaakaan ajatellut, että voisin olla väärässä nauttiessani näiden ystävien kanssa elämästä. Sen sijaan monen muun mielestä joku näistä suhteistani on aivan ennenkuulumattoman törkeä ja teen väärin!
Olet oikeassa siinä, että itseäni ahdisti, halusin kertoa jollekin ääneen, mutta säilyttää luottamuksen ja kuten huomaat sinäkin, pyövelit käy vähiin kun asioita tarkkaan pohtii kaikkien näkökulmasta. Se pohdinta taitaa usein unohtua.
Tosin on pettäjiä, jotka ovat itsekkäitä ja tietävät olevansa joka tapauksessa kykenemättömiä elämään yhden kumppanin kanssa, eivätkä tunnusta sitä ja toimivat vastuuntunnottomasti kumppaniaan kohtaan.
Mutta vuosien/tapaturmien tuomat muutokset kumppaneiden seksuaalisessa käyttäytymisessä ja kumppanin kyvyttömyys adaptoitua tilanteeseen, hakea rakentavaa ratkaisua parisuhteen yhteiseen ongelmaan, se voi johtaa pettämiseen, mikä minun mielestäni on vähintäänkin ymmärrettävää.
Siinä kuitenkin olet väärässä, ettei sellaista kakkosnaista/miestä ole, joka tyytyy saamaan "pelkästään" rakastelua, nautintoa, läheistyyttä ym. salarakkaaltaan. Sellaiset kakkoset niin miehet kuin naisetkin ovat täälläkin foorumissa kirjoitelleet, lue näitä tarinoita avoimin mielin, niin näet.
Sipuli,
kysyisin oletko uskottomuus -pohdinnoissasi koskaan sivunnut ajatusta, että uskottomuuden asemesta olisi hyväksyttävä se, että parisuhteet eivät aidosti kestä (suurimmalla osalla) ikuisesti?
Mietin näet, miksi elää suhteessa, joka ei tyydytä? Ja miksi ajatella, että parisuhteiden pitäisi kestää koko elämä? (Varsinkin, kun ne eivät tunnu kestävän ilman valkoisia tai mustia valheita ja toisen selän takana omien tarpeiden tyydyttämistä jnejne.) Kun meillä on vain yksi elämä, miksi se pitää käyttää kulissien pystyssä pitämiseen?
Onko sitä parisuhdetta edes olemassa, jos ei voi elää toisen kanssa omana itsenään avoimesti?
Voisiko tarpeessa jatkaa suhteen tekohengittämistä sen pisteen jälkeen, kun se ei enää pysy kasassa ilman valheita, olla kyse omasta yksinäisyyden pelosta? Tai kenties jopa siitä kuvitelmasta, että puoliso (tai lapset) eivät ilman minua voisi elää onnellista elämää?
Vaikka kuinka selittää itselleen, että MUILLE on parempi, että valehtelen ja elän omaa elämääni salaa kuin avoimesti, eikö kyseessä voi olla sittenkin OMA tarve esittää jotain muuta kuin on?
Toisin sanoen, mielestäni ei ole pettämistä harrastaa seksiä muiden kuin puolison kanssa, jos puoliso tästä tietää ja sen hyväksyy. Kaikki, mikä tapahtuu kumppanin tahdon vastaisesti ja salaa, on pettämistä.
Ja uskallan jopa heittää väitteen, että kaikki valehtelu, selän takana toimiminen ja pettäminen on seurausta omasta kyvyttömyydestä elää rehellisesti omana itsenään omaa - ainutkertaista - elämäänsä.
Ei minusta parisuhteen tarvitse kestää, mutta onko muutoin hyvä suhde rikottava vain partnereiden toisistaan poikkeavan seksuaalisen käyttäytymisen perusteella? Varsinkin jos seksuaalinen aktiivisuuden ero johtuu fysiologiasta ja muuten kaikki on pariskunnalla todella hyvin.
Ja onko oikein, että sen aktiivisemman on mukauduttava tavalla tai toisella, kunhan ei petä. Ja vieläpä harva hyväksyy partnerin uskottomuuden jos toinen on aktiivisempi kuin toinen.
Lähinnä tarkoitus olikin herättää niitä ihmisiä, jotka eivät hyväksy toista omana itsenään avoimesti vaan vaatii muuttumaan itselle sopivaksi.
Ei minusta parisuhteen tarvitse kestää, ei kestänyt omanikaan (täysin muista syistä kylläkin). Eikä elämää kannata tuhlata väärässä parisuhteessa, se on liian arvokas tuhlattavaksi siihen.
Liian moni pari on yhdessä tarvitsevuuden vuoksi eikä rakkauden, hellyyden ja ystävyyden. Kai ihmiset myös häpeää olla eronnut, vielä tänäpäivänäkin.
Olen ihan samoilla linjoilla - tavallaan kanssasi, mutta miksi se on niin vaikeaa niin monelle hyväksyä, että kumppani tai itse on muuttunut eikä seksuaalinen elämä ole entisensä ja onnellinen molempien mielestä. Eikö silloin sillä aktiivisemmalla ole muuta mahdollisuutta kuin erota? Eikö voisi löytyä yhteinen kompromissi? Onko aina sen aktiivisemman tyydyttävä itsetyydytykseen tai kärsittävä, kuten usein tuntuu olevan? Eikö me voitais olla rakastamiamme ihmisiä kohtaan kohtuullisempia, jos emme voi tai halua enää samoin?
Mitä avoimemmin ja omana itsenään voi suhteessa elää sitä vaikeampi se on.
Ei tietysti ole vaikeaa, että itse on suhteellisen avoin, mutta kumppanin avoimuutta on usein vaikea ottaa vastaan... Juuri tästä syystä aletaan keksiä niitä kuuluisia valheita, ts. jos kumppani valehtelee juuri sinulle niin syy tähän olet osittain myös sinä itse. Etkä aina negatiivisessa merkityksessä vaan ihan kohteliaisuudesta.
" ..eikö kyseessä voi olla sittenkin OMA tarve esittää jotain muuta kuin on? "
Tulkitsen tuon ihan eri tavalla... ME KAIKKI olemme paljon enemmän kuin kumppani ikinä jaksaa kestää. Meillä on tarve saada yhtä yhdeltä ja toista toiselta; nyt siis ei ole kyse seksin eri lajeista vaan kaikesta mikä elämään liittyy :).On luonnollistakin, että salaamme tai jopa kerromme valheita sellaista asioista, joihin kumppani suhtautuu eri tavoin kuin me itse.
Mielestäni parisuhde ei ole roskis. Kumppanille ei saa missään nimessä kertoa kaikkea ja olla yltiöpäisen rehellinen. Se on epäkohteliasta.
Sanonpa vielä, että itse olen pari kertaa valehdellutkin vain sen takia, että vale oli silloin uskottavampi kuin totuus. On myös muistettava, ettei absoluuttista totuutta ole olemassa.
ei ole tuomittavaa, jos asia on kumppanin kanssa sovittu. Jos taas satuttaa toista salakähmäsuhteilla on se toki väärin sitä kumppania kohtaan.
Silloinhan yleensä se aktiivinen osapuoli on sen vähemmän aktiivisen armoilla. Harva hyväksyy kumppanin seksuaalisten tarpeiden tyydyttämisen toisaalla oman suhteen ulkopuolella. Onko hänen siis pakko erota, jos ei saa riittävää tyydytystä omasta suhteesta, mutta muuten menee hyvin.
Entäs kun ihmisten seksuaaliset tarpeet muutenkin vähenee iän myötä - kai? Eikö kuitenkin voisi pettää hyväksytysti sen ajan kun itse on aktiivisempi kuin toinen ja palata ruotuun? Olisiko se sittenkään niin väärin...
Ja vielä harvempi kai pakottaa sen vähemmän aktiivisen suostumaan aina, tai se ei ainakaan kai olisi onnellista enää kummastakaan...Kyllä se aktiivisempi taitaa olla siinä tilanteessa tuomiolla ilman oikeudenkäyntiä...
mulkku!! oot tainnu viedä ton nimimerkin tältä oikeelta "sipulilta", joka vihaa yli kaiken kusipäisiä pettäjiä
no enpä tullut katsoneeksi, onko täällä miten paljon sipuleita näkynyt. Nöyrimmäinen anteeksipyyntö, ja jokaisella saa olla oma mielipide, en sitä sinulta halua varastaa.
Olkoot, niin että olen sitten kukkasipuli, kun en omaa mulkkua ensinkään, en ole mikään ruusu, mutta kukka kumminkin. Ruusuhan ei edes ole sipulikasvi. Hyvää kevättä!
jos vaikka ilmoittelis lehdessä että haetaan "kakkosta". sit vaikka yhdessä etittäis se sopiva ja sit silloin tällöin pidettäs yhteinen keskusteluilta ja punnittais jatkettaisko "sopimusta" vielä...
Ei se varmasti olisi yksinkertaista sekään, että päätettäis yhdessä, että aktiivisempi saa olla myös seksuaalisesti onnellinen (katsokaa nyt hyvät ihmiset ylempää mitä ajattelen seksuaalisuudesta, ettei kukaan lue pelkästään yhdynnäksi). Ihan varmasti se ei ole helppoa. Mutta niin tilanteen vaikeus jakautuisi molemmille kumppaneille. Arvaappas onko se helppoa pettääkään muuten onnellisessa suhteessa, siis suhteessa, jossa kokee itse muutoin olevansa onnellinen? Tai arvaappas onko se helppoa tuskailla seksuaalisesti puutteessa vuosikausia?
Olen miettinyt ja tullut siihen tulokseen, että kun se vähemmän aktiivinen kieltää sivusuhteen tai maksulliset palvelut ja vaatii toista muuttumaan itsensä tarpeita vastaavaksi, hän sysää ongelman kokonaan sen toisen harteille. Hän toimii suhteessaan vastuuttomasti eikä ollenkaan rakentavasti.
Seksuaalisuus on parisuhteen yhteinen rakas helmi. Sen onnellisuuden vaaliminen kuuluu molemmille. Ja jos siinä on ongelma, sen ratkaiseminen on minusta yhdessä molempien velvollisuus. Jos toinen ei suostu jakamaan vastuuta ongelman ratkaisemiseksi, ei hänellä ole myöskään oikeutta tuomita toista omapäisestä ratkaisun hakemisesta.
Näin pohdiskellen olen tullut siihen tulokseen, että jos toinen on äärimmäisen jyrkkä kannassaan, hän on aivan yhtä paha tai hyvä kuin se pettäjä. Pyövelin pölkylle kuuluisi silloin molempien päät...
Tulkitsin rivien välistä eräästä kirjoituksesta, närkästystä, kun ”ääneen” pohdin ja mietin asiaa.
Laajennetaanpas ajattelua jokaisen omalle kohdalle:
Jokainen käsi sydämelle, miten teidän omassa parisuhteessa menee?
Tuntuuko sinusta, että kumppani ”pihtaa” liian usein tai ei muuten osoita sinulle huomiota, hellyyttä ja rakkautta?
Oletko sinä aina aloitteentekijä, tuletko torjutuksi kun kiedot tai yrität kietoa kätesi kumppanisi ympärille, suukottaa poskelle tai yrität osoittaa vastaavalla tavalla hellyyttä?
Miehen yleinen tapa osoittaa rakkautta ja kiintymystä on antaa kumppanille jotakin lahjoja (se voi olla hyvinkin mitättömän tuntuinen arkipäiväinen tavara/asia, mutta mies antaa sen yleensä aina rakkaudella, rakkaudenosoituksena). Kuinka kumppani niihin reagoi, saatko kiitokseksi hellyydenosoituksen takaisin vai tuletko torjutuksi höh, jaa -huomautuksella?
Onko kumppanisi ”aina sitä vailla”?
Yrittääkö hän usein lääppiä sinua ja lässyttääkö hän ihan turhaan?
Mietitkö mitä tekisit, ettet joutuisi menemään vuoteeseen kun kumppani on valveilla, katseletko kenties mieluummin televisiota tai teet kotiaskareita?
Vai odotatko usein, että kumppani tulisi viereesi, mutta ennätät nukahtaa odotellessasi?
Tönäiseekö kumppanisi sinut pois kun kiedot kätesi hänen ympärilleen vuoteeseen mennessäsi, torjuuko hän hyvänyönsuukkosi tai odotatko sinä kenties hänen antavan sen sinulle - turhaan?
Onko kumppanisi aina vain töissä ja harrastuksissaan, tuskin tapaatte päivälliselläkään? Oletko itse aina töissä tai harrastuksissa ja käyt vain kotona nukkumassa?
Muistatko, että joskus ennen sinä koit jotakin vastaavaa, mutta nykyisin et enää, olettekohan muuttuneet asuinkumppaneiksi, kämppäkavereiksi, lasten vuorohoitajiksi?
On ihan varma, että aika moni voi vastata kyllä johonkin kysymykseeni. Onkohan jompikumpi teistä turhaantunut ja on yrittänyt ehkä yrittää edelleen saada kumppaninsa huomaamaan pahanolonsa, mutta ei ole vain löytänyt sanoja?
Ajaako teidän suhteessanne jompikumpi toisen kauemmaksi, kenties jopa pettämään…Joko pyövelin huppu on valmiina, onko tuomio jaettu ilman oikeudenkäyntiä?
No vastaanpa, vaikka minunlaisiani vastaajia ei varmaan kaivatakaan...
-Parisuhteessa menee hyvin. Tietysti välillä paremmin, välillä vähemmän paremmin, mutta yleisesti ottan oikein hyvin.
-Ei tunnu, meillä ei pihtailla hellyyttä, huomiota, rakkautta, eikä seksiä. Tietysti ei kukaan ole aina valmiina kuin lukkari sotaan, mutta ihmisiähän tässä ollaan.
-Olen aloitteentekijä aina vuorollani. Vaihtelee.
-Lahjoja on ihana saada, niin pieniä kun isojakin. Vielä enemmän iloa saa niiden antamisesta.
-Tjaah, enpä usko että on aina sitä vailla. Lääppiihän tuo onneksi paljonkin.
-En mieti, mutta kyllähän sitä joskus eri aikaankin mennään nukkumaan. Erilaiset päivärytmit on ihmisillä joskus.
-Onhan tuo töissäkin paljon ja harrastaa, niin onneksi minäkin, ja harrastellaan yhdessä. Ajankäyttö on järjestelykysymys.
-Ollaanhan tässä asuinkumppaneita, kämppäkavereita, lastenhoitajia, riitapukareita, joukkuekavereita, rakastavaisia, sielunkumppaneita, yhteistyökumppaneita, kyyhkyläisiä, mitä millonkin, vuorollaan.
-Jaa, eipä tässä sen ihmeempiä turhaumia tai tuuppimisia, vaikka periaatteessa kai minäkin johonkin vastasin kyllä.
Mutta ihan kiva aivojumppa ja ajanviete ja ajateltavaa jokaiselle!
Jos sallisin kumppanilleni muita suhteita seksuaalisen tyydytyksen takaamiseksi, niin silloinhan asia olisi sovittu, eikä se olisi pettämistä.
Mutta kuka on oikeasti niin raajaton, että TARVITSEE toista ihmistä vain seksin tähden? Eikö oma käsi voisi mitenkään riittää? Ettei sentään tarvitsisi muita lähteä loukkaamaan käyttämällä seksuaalisesti hyväkseen... Haluaako kumppaniaan rakastava ottaa riskin, että vieraissa käyminen sittenkin jollain tapaa loukkaa, vaikkei sitä näytetä?
Harvoin parisuhteessa halut osuu koko ajan nappiin - aina joutuu kompromisseihin! Kukin tavallaan, mutta nämä asiat pitää olla joka suhteessa sovittuna etukäteen.
Mutta en hyväksy sitä, että otetaan pelkkä seksi ilman suhdetta, käytetään toisia, vaikka omakin heila on jo. Jollekulle se vähemmän aktiivinen voisi olla se unelmien täyttymys - se, jonka jälkeen ei tarvita enää muita.
HMMm. Ja miksi sen pitää olla aina se vähemmän aktiivinen, joka joutuu joustamaan?