Minulla on ihan jostain ala-aste ikäisestä saakka ollut todella vaikeaa ilmaista tunteitani tai käsitellä niitä. Patoan tunteet sisälleni ja vellon ongelmissani yksin, enkä oikein aina osaa edes tuntea sitä mitä ehkä muut odottavat että tietyssä tilanteessa/tapahtumassa pitäisi tuntea.
Olen ollut nykyisen avopuolisoni kanssa 3 vuotta, alussa puhuimme kummatkin siitä miten kaipaamme suhteelta rehellisyyttä ja avoimuutta. Sanoin miehelle silloin, hieman ohimennen että minulla on aina ollut vaikeaa puhua asioistani, mutta haluan että parisuhteessani nämä asiat toimisivat ja että lupaan aina puhua hänelle kun jotain on.
Suhteemme alussa huomasin yhteen muutettuamme että mies oli aika kova juomaan, hän oli jo aiemmin sanonut suoraankin että hänelle maistuu alkoholi mutta jos se alkaa häiritsemään minua niin minun täytyy vaan sanoa suoraan. Minä sanoin, mies piti minulle vuorokauden mykkäkoulua. Sen jälkeen alkoi selitykset että eihän hän nyt paljoa juo, oli jopa pari päivää naama norsunvitulla juomatta, ja sen jälkeen oli taas pakko, mutta hänhän todisti noilla parilla päivällä että pystyy olemaan ilman. Juominen karkasi koko ajan enemmän ja enemmän käsistä, sellainen hän ilmeisesti oli ollut ennen suhteemme alkuakin mutta oli onnistunut vähän rauhoittamaan juomistaan kun tapasimme joten totuus tuli ilmi minulle vasta myöhemmin. Alkoi sammumiset, ilkeilyt kännissä, ongelman kieltäminen, minulle räyhääminen jos mainitsin juomisesta tai mykkäkoulu ja salaa juominen. Lopulta hän oikeasti lopetti juomisen ja on nyt ollut jo pari vuotta selvinpäin.
Kuitenkin lopetettuaan juomisen hän masentui pahasti. Hän vietti kaiket päivät omissa maailmoissaan, hiljaa mököttäen. Puhuin mistä vaan arkisesta asiasta tai jostain muusta, niin hän ei vaikuttanut oikeasti tiedostavan puheitani mitenkään. Hänen omat puheensa taas keskittyivät vain kaikesta valittamiseen, kaikissa ja kaikessa muussa tässä maailmassa oli vikaa. Sain hänet lopulta hakemaan apua ja hän sai lääkkeet joiden jälkeen tilanne parani huomattavasti.
Tällä hetkellä suhteemme on ihan hyvällä mallilla. Ongelmani kuitenkin on se, että minua on koko kevään kalvanut suuri ongelma sisälläni, enkä tiennyt miten ottaisin asian mieheni kanssa puheeksi kun tiesin hänen kantansa asiaan jo etukäteen. Lopulta kuitenkin kohtasin hänet ja sanoin asiani, hän ei tullut asiassa yhtään vastaan vaan ilmoitti että hänen kantansa asiaan on sama kuin aina ennenkin eikä se miksikään muutu joten se on sit joko ero tai sitten hyväksyn hänen kantansa. Asiasta seurasi viikkojen miettimistä, kinastelua, itkemistä ja lopulta mieheni sanoi minulle ettei ollenkaan enää tunne minua, etten ole sama ihminen jonka kanssa hän on alkanut seurustella. Tämä tuntui aivan uskomattoman pahalta, vaikken sillä sekunnilla heti edes ymmärtänyt miksi se niin pahalta tuntui.
Mieheni sanoi riitelyn aikana suoraan ettei hyväksy minun ajatuksiani asiassa, eikä hän tulee vastaan ongelmassani. Sitten hän kuitenkin itse pyysi että yrittäisimme vielä jatkaa suhdetta, mutta ongelmastani ei enää keskusteltaisi ja ilmeisesti ajatukseni joita hän ei hyväksy ovat ok kunhan niistä ei puhuta.
Tajusin kuitenkin jälkeenpäin miksi tuo että hän ei enää tunne minua tuntui niin pahalta. Koska tavallaan en ikinä ole saanut mahdollisuutta näyttää kuka olen, koko alku aikamme kaikki pyöri hänen ongelmiensa ympärillä. Minä pysyin hänen rinnallaan, tuin häntä alkolismia ja masennusta vastaan kamppailussa, sysäsin omat tarpeeni, haluni ja ajatukseni syrjään hänen vuoksi. Hänen mielestään olen muuttunut, mutta oliko minulla vaihtoehtoja? Minun oli pakko kasvaa, muuttua ja mukautua että selviäisin itse ja jaksaisin kannatella häntä.
Minua ahdistaa tällä hetkellä ihan hirveästi se ajatus että ei hän oikeasti tosiaan tunne minua, en ole koskaan saanut jakaa synkimpiä salaisuuksiani tai tunteitani. Miten ne asiat voi yhtäkkiä ottaa puheeksi kolmen vuoden jälkeen? Miten voin kertoa hänelle syyn miksi en ole puhunut aiemmin, syyt miksi olen muuttunut, ilman että hänestä tuntuu että syytän häntä? Miten voin sanoa suoraan että tuntuu pahalta että olen seissyt hänen rinnallaan kaikkien hänen ongelmiensa läpi, vaikka en minä sitä elämältäni halunnut ja toivonut, mutta minä muutuin ja pysyin koska rakastin. Mutta kun minä tarvitsen häntä, kun minulla on ongelma joka ei sovi hänen elämäänsä niin on vaihtoehtona että minä saan sitten joko lähteä tai hyväksyä hänen halunsa ja olla puhumatta asiasta enää koskaan?
En minä halua syyllistää häntä tukemaan minua tai pakottaa häntä hyväksymään asiaa. Mutta tuntuu silti pahalta, ja samalla siltä että minulla ei ole oikeutta pahoittaa mieltäni. Tuntuu että olen umpikujassa, jossa en voi puhua tunteistani tai haluistani koska joko olen ihminen jota hän ei enää tunne tai sitten hän syyllistää itseään siitä etten ole puhunut tai siitä että olen mitä olen....
Olen ollut nykyisen avopuolisoni kanssa 3 vuotta, alussa puhuimme kummatkin siitä miten kaipaamme suhteelta rehellisyyttä ja avoimuutta. Sanoin miehelle silloin, hieman ohimennen että minulla on aina ollut vaikeaa puhua asioistani, mutta haluan että parisuhteessani nämä asiat toimisivat ja että lupaan aina puhua hänelle kun jotain on.
Suhteemme alussa huomasin yhteen muutettuamme että mies oli aika kova juomaan, hän oli jo aiemmin sanonut suoraankin että hänelle maistuu alkoholi mutta jos se alkaa häiritsemään minua niin minun täytyy vaan sanoa suoraan. Minä sanoin, mies piti minulle vuorokauden mykkäkoulua. Sen jälkeen alkoi selitykset että eihän hän nyt paljoa juo, oli jopa pari päivää naama norsunvitulla juomatta, ja sen jälkeen oli taas pakko, mutta hänhän todisti noilla parilla päivällä että pystyy olemaan ilman. Juominen karkasi koko ajan enemmän ja enemmän käsistä, sellainen hän ilmeisesti oli ollut ennen suhteemme alkuakin mutta oli onnistunut vähän rauhoittamaan juomistaan kun tapasimme joten totuus tuli ilmi minulle vasta myöhemmin. Alkoi sammumiset, ilkeilyt kännissä, ongelman kieltäminen, minulle räyhääminen jos mainitsin juomisesta tai mykkäkoulu ja salaa juominen. Lopulta hän oikeasti lopetti juomisen ja on nyt ollut jo pari vuotta selvinpäin.
Kuitenkin lopetettuaan juomisen hän masentui pahasti. Hän vietti kaiket päivät omissa maailmoissaan, hiljaa mököttäen. Puhuin mistä vaan arkisesta asiasta tai jostain muusta, niin hän ei vaikuttanut oikeasti tiedostavan puheitani mitenkään. Hänen omat puheensa taas keskittyivät vain kaikesta valittamiseen, kaikissa ja kaikessa muussa tässä maailmassa oli vikaa. Sain hänet lopulta hakemaan apua ja hän sai lääkkeet joiden jälkeen tilanne parani huomattavasti.
Tällä hetkellä suhteemme on ihan hyvällä mallilla. Ongelmani kuitenkin on se, että minua on koko kevään kalvanut suuri ongelma sisälläni, enkä tiennyt miten ottaisin asian mieheni kanssa puheeksi kun tiesin hänen kantansa asiaan jo etukäteen. Lopulta kuitenkin kohtasin hänet ja sanoin asiani, hän ei tullut asiassa yhtään vastaan vaan ilmoitti että hänen kantansa asiaan on sama kuin aina ennenkin eikä se miksikään muutu joten se on sit joko ero tai sitten hyväksyn hänen kantansa. Asiasta seurasi viikkojen miettimistä, kinastelua, itkemistä ja lopulta mieheni sanoi minulle ettei ollenkaan enää tunne minua, etten ole sama ihminen jonka kanssa hän on alkanut seurustella. Tämä tuntui aivan uskomattoman pahalta, vaikken sillä sekunnilla heti edes ymmärtänyt miksi se niin pahalta tuntui.
Mieheni sanoi riitelyn aikana suoraan ettei hyväksy minun ajatuksiani asiassa, eikä hän tulee vastaan ongelmassani. Sitten hän kuitenkin itse pyysi että yrittäisimme vielä jatkaa suhdetta, mutta ongelmastani ei enää keskusteltaisi ja ilmeisesti ajatukseni joita hän ei hyväksy ovat ok kunhan niistä ei puhuta.
Tajusin kuitenkin jälkeenpäin miksi tuo että hän ei enää tunne minua tuntui niin pahalta. Koska tavallaan en ikinä ole saanut mahdollisuutta näyttää kuka olen, koko alku aikamme kaikki pyöri hänen ongelmiensa ympärillä. Minä pysyin hänen rinnallaan, tuin häntä alkolismia ja masennusta vastaan kamppailussa, sysäsin omat tarpeeni, haluni ja ajatukseni syrjään hänen vuoksi. Hänen mielestään olen muuttunut, mutta oliko minulla vaihtoehtoja? Minun oli pakko kasvaa, muuttua ja mukautua että selviäisin itse ja jaksaisin kannatella häntä.
Minua ahdistaa tällä hetkellä ihan hirveästi se ajatus että ei hän oikeasti tosiaan tunne minua, en ole koskaan saanut jakaa synkimpiä salaisuuksiani tai tunteitani. Miten ne asiat voi yhtäkkiä ottaa puheeksi kolmen vuoden jälkeen? Miten voin kertoa hänelle syyn miksi en ole puhunut aiemmin, syyt miksi olen muuttunut, ilman että hänestä tuntuu että syytän häntä? Miten voin sanoa suoraan että tuntuu pahalta että olen seissyt hänen rinnallaan kaikkien hänen ongelmiensa läpi, vaikka en minä sitä elämältäni halunnut ja toivonut, mutta minä muutuin ja pysyin koska rakastin. Mutta kun minä tarvitsen häntä, kun minulla on ongelma joka ei sovi hänen elämäänsä niin on vaihtoehtona että minä saan sitten joko lähteä tai hyväksyä hänen halunsa ja olla puhumatta asiasta enää koskaan?
En minä halua syyllistää häntä tukemaan minua tai pakottaa häntä hyväksymään asiaa. Mutta tuntuu silti pahalta, ja samalla siltä että minulla ei ole oikeutta pahoittaa mieltäni. Tuntuu että olen umpikujassa, jossa en voi puhua tunteistani tai haluistani koska joko olen ihminen jota hän ei enää tunne tai sitten hän syyllistää itseään siitä etten ole puhunut tai siitä että olen mitä olen....
Vastaukset 5
Vanhimmat
Taitaa molemmille alkoholi maistua ja kerralla useampikin pullo niin kirkasta Lippuviinaa kuin jotain miedompaakin päänsekoittajaa. Eikä taida olla suu tuohesta senkään suhteen etteikö kaatuisi kurkusta alas jos joku kiljua tai muita korvikkeita tarjoaisi vaan pöntöt sekasin ja mättäälle laskemaan selällään mettiäisiä. Kannattaa harkita absolutismia jos ei kohtuukäyttö luonnistu
Kuten sanoin mieheni ei ole juonut tippaakaan pariin vuoteen, itse juon muutaman kerran vuodessa ystävieni kanssa, jos on joku erityinen tapahtuma, silloinkaan en mitään kännejä vedä. Alkoholin käyttö ei nyt muutenkaan tässä ollut se ongelmani, vaan tunteet. Ei oma ongelmani liity mitenkään nyt alkoholiin.
Jos on pattitilanne niin pariterapia?
Puhu!!! Ja jos ei onnistu keskusteleminem niin pariterapiaan
Voi miten harmillinen ja vaikea tilanne. Nyt sinun on kuitenkin aika ajatella itseäsi, mitä sinä haluat ja tarvitset. Ilmeisesti ongelmasi on sellainen, joka vaikuttaa elämään, eikä sitä voi vain käsitellä pois? Sinullakin on oikeus elää elämääsi kuten tahdot ja käsitellä ongelmiasi. Jos se ei miehellesi mitenkään sovi, niin sinun on tehtävä päätös, haluatko jatkaa suhdetta vai et. Ottaen huomioon, että kyseessä on mies, jonka kanssa ei ole vastavuoroisuutta, vaan jonka kanssa mennään hänen ehdoillaan. Sinäkin voit kyllä asettaa ehdot. Molemmat siis mietitte, millä tavalla suhdetta olisi mahdollista jatkaa. Jos ette pääse yhteisymmärrykseen, niin eihän siinä sitten ole järkeä. Älä vain liikaa mene vastaan, vaan mieti itsellesi riittävä taso.