Vanhemmillani on ollut kriisi
jo pidemmän aikaa, ainaista riitelyä
ja taistelua..Ongelmana on se että
toinen vanhemmistani kokee tarvetta
purkaa meille jo aikuistuneille, mutta silti
vielä nuorille lapsille tilannetta..
Tämä johtaa siihen että olemme väkisinkin
välikätenä tilanteessa, ja ns. joudutaan
aina valitsemaan kumman puolella seisomme,
ja sehän on aina sitten tämä toinen vanhemmistamme joka meille asioista purkautuu..
Tilanne on vaikea, mielestäni
lapsille ei kuulu vanhempien parisuhde-ongelmat, etenkin jos pitää seistä välikätenä ja
saa korviinsa asioita toisesta vanhemmastaan
joita ei koskaan olisi halunnutkaan kuulla..
Onko mielestänne väärin, jos kääntää
selkäsnsä vanhempien parisuhde riitelylle?
jo pidemmän aikaa, ainaista riitelyä
ja taistelua..Ongelmana on se että
toinen vanhemmistani kokee tarvetta
purkaa meille jo aikuistuneille, mutta silti
vielä nuorille lapsille tilannetta..
Tämä johtaa siihen että olemme väkisinkin
välikätenä tilanteessa, ja ns. joudutaan
aina valitsemaan kumman puolella seisomme,
ja sehän on aina sitten tämä toinen vanhemmistamme joka meille asioista purkautuu..
Tilanne on vaikea, mielestäni
lapsille ei kuulu vanhempien parisuhde-ongelmat, etenkin jos pitää seistä välikätenä ja
saa korviinsa asioita toisesta vanhemmastaan
joita ei koskaan olisi halunnutkaan kuulla..
Onko mielestänne väärin, jos kääntää
selkäsnsä vanhempien parisuhde riitelylle?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ei ole väärin, ei lapsen tarvitse valita puolta vanhempien riitelyissä, eikä vanhemmat voi sellaista odottaa.
Lapsen ei ole missään tapauksessa pakko asettua kummankaan puolelle ja selän kääntämiseen on täysi oikeus.
Toisaalta lapsi voi tällaisessa tilanteessa käyttää valtaansa ja pistää nuo nahistelevat vanhemmat kuriin. Kyse ei välttämättä olisi edes toisten asioihin puuttumisesta vaan sellaisesta hassusta asiasta kuin rakkaus omiin vanhempiin. Huolenpitoa voi olla myös lapsilta vanhempiin päin, ei aina vanhemmilta lapsiin. Jos lapsi kykenee erittelemään faktat fiktiosta ja näiden pohjalta ärähtämään, niin tilannehan on sama kuin vanhempien pistäessä lastenhuoneen tappelupukarit tekemään yhteistyötä.
Ainahan tämä ei toimi, mutta olen itse siinä onnistunut, ollessani 22-vuotias. Vanhemmat pitivät minua neutraalina tahona, jolle saattoi purkaa sydäntään. Samoin pitivät neutraalina (yhteisenä kullannuppuna), kun räjähdin. Ottivat opiksen ja kaikki on nyt hyvin, 10 vuotta myöhemmin.
Mielestäni voisit sanoa lujasti ja päättävästi kummallekkin vanhemmistasi, ettet halua kuulla
kummaltakaan heistä mitään toiseen vanhempaan liittyvää.
Parasta tietysti olisi, jos olisivat yhtäaikaa
paikalla- ymmärtäisivät ehkä paremmin.
Jos mustamaalaaminen uhkaa vain jatkua, keskeytä
terävästi taas heti alkuunsa vuodatus.
Muistuta lisäksi siitä, mitä sanoit heille.
Varaudu siihen, että kuuntelemattomuutesi voi
tehdä esim. äitisi loukkaantuneeksi.
Siitä ei todellakaan tarvi kantaa syyllisyyttä.
Ole tässä asiassa ystävällinen, mutta luja.
Sano, että sinulla on omiakin murheita.
Voit halutessasi kehoittaa vanhempaasi purkamaan
sydäntään ystävälleen tai sukulaiselle.
Korosta nimenomaan sitä, ettet ole kummankaan puolella.Vain omalla puolellasi- ja siellä
haluat olla rauhassa.
Tälläinen tilanne on aika yleistä, että vanhemmat keskustelevat perheessä "lapsien kautta", koska heidän keskenäinen "keskusteluyhteys" on saattanut katketa jo vuosia sitten ja lapset ovat ainoa asia, mikä pitää parisuhdetta vielä kasassa.
Sitten kun lapset muuttavat kotoa pois, niin sen jälkeen on varsin hiljaista yhteisessä kodissa. Koska "keskusteluväline" on poistunut näyttämöltä.
Kahden aikuisen pitäisi kyetä selvittämään omat riitansa keskenään, eikä sotkea lapsia niihin. Kehoita heitä kääntymään ammattiauttajan puoleen, koska hän toimii asian sovittelijana puolueettomasti, eikä sinun tarvitse kuunnella "vanhoja juttuja" jotka eivät sinulle kuulu ja lapsena varmasti rakastat kuitenkin kumpaakin vanhempaasi, huonoista väleistä huolimatta.
Lasten, ei minkään ikäisten,kuulu olla vanhempiensa erimielisyyksien selvittelijänä.
Ei koskaan.
Sano se heille, ettet halua olla tuomarina heidän välillään, etkä halua kuulla mitään heidän keskinäisistä ongelmistaan.Ne eivät kuulu sinun ratkaistaviksi. Kenenkään ei pitäisi alkaa vanhempiensa parisuhdeterapeutiksi.
Itse jouduin tekemään sitä lapsesta saakka..ja pääsin eroon vasta aikuisiällä.
Itse olen edelleen samassa jamassa.. ulospäin kaikki ollut (jo 10v) ok ja esitystä pidän hyvin yllä.. Olen nyt 22v. Silti huonoa omaatuntoa, pelkoa ja jatkuvaa murehtimista siitä mitä seuraavaksi tapahtuu ja mitä MINUN pitäisi tehdä?
Tuntuu ettei jaksa.. Toisaalta mietin jo sitäkin, että pakko miellyttää ettei olisi niin huono omatunto sitten kun vanhemmat jättävät tämän maailman, mutta ei tämä tervettä ole. Joskus joudun varmasti ammattiauttajan pakeille.. Mitään alkoholiriitoja ei ole mutta yhtämittaista helvettiä viim 10 v.
Voisitko kertoa miten pääsit tilanteesta eroon? Kiitos jo etukäteen.. =)
yksinkertaisesti aloin elämään omaa elämää.
Tai..yksinkertaista se ei ollut, todellakaan ei.
Aloin olla niin loppu, että tajusin, että en sairastumatta kestä enää hetkeäkään kuunnella sitä. Alituista valitusta, lähinnä äidin puolelta. Välillä myös isän.
Ja aina täytyi olla samaa mieltä kulloisenkin puhujan kanssa, sitä suorastaan edellytettiin!
Muuten seurasi mykkäkoulua ja surkuttelua, kuinka "sinäkään et välitä yhtään, etkä ole minun puolella" Tätä jatkui vuosikaudet,senkin jälkeen kun muutin kotoa. Aina piti olla saatavilla ja valmiina lähtemään apuun. Vähintäänkin jokapäivä puhelinterapiaa. Kuunnella vuodesta toiseen, kuinka isä sitä ja tätä, ja eikö sunkin mielestä niin ja niin.
Ja sitten isän moitti, että äitisi tekee niin ja näin, eikös olekin väärin. Kumpikin haukkui toistensa suvun mulle ja vikaa haettiin sitäkautta.
Sitten vaan väsyin ja tunsin, että en jaksa enää.
Aloin vastaamaan heille, että "en tiedä, en sano tuohon mitään, ei kuulu mulle, voisitko puhua jostain muusta" ym. Ihan rauhallisesti selitin, että mulla on omiakin murheita ja ajattelemista ihan tarpeeksi, en jaksa miettiä teidän juttuja enää. Ja sanoin ihan suoraan, että jaksaminen alkaa olla lopussa.
No,siitähän seuras se, että "et välitä yhtään minusta" ja muuta sellaista,syyllistämistä, mutta pidin pääni.Irrottautuminen oli elämäni tähän asti vapauttavin kokemus. Äidille ja isälle se on varmaan ollut shokki, mutta viis siitä, mulla on todellakin nyt oma elämä ja käyn kotona harvemmin kuin ennen, enkä suostu kuunntelemaan pätkääkään niitä juttuja enää.
Aluksi tunsin olevani itsekäs, kun en "auta" heitä enää, mutta tajusin, että tämä on ainut oikea tapa selvitä hengissä.
Olen nyt 38v. joten, kyllä siinä kauan meni.
Älä sinä, nuori ihminen, pilaa elämääsi samoin, kuin minä tein. Harvalla psyyke kestää tuollaista.
Hyppää pois siitä rumbasta heti. Tee se pian, koska elämäsi on sinun. Voi olla, että välit vähän huononee siitä, mutta ei haittaa, koska epänormaalia se on tuollainenkin, että omat vanhemmat käyttävät lastaan terapeuttina. Et ainakaan onnettomampi ole, vaikka välit viileneisikin. Sillä nykytilanne polttaa sinut loppuun ja tekee sairaaksi. Usko minua, tiedän mistä puhun.
Onnea uudelle elämällesi!
Oli äärimmäisen lohduttavaa kuulla, että tästä voi päästä joskus ylikin.. Tiedän, että pitäisi toimia mutta syyllisyydentunne on tilanteessa aina niin vahvasti läsnä, että lupaan vain itselleni, että toimin sitten seuraavalla viikolla ym. Tämä on oikeasti hitaasti tappavaa myrkkyä, eikä sitä ymmärrä kuin asiaan törmänneet..
Iso kiitos sinulle omasta tarinastasi, joka todella on identtinen oman elämäntilanteeni kanssa...