Kokemuksia parisuhteen päättymisestä: ilahduitko vai masennuitko?

Monenlaisia tunteita on tullut koettua, molemmat ääripäät myöskin.

Jos puhutaan nyt vain pisimmän parisuhteeni (12 vuotta) päättymisestä, niin se oli helpotus ja vapauttava tunne. Mä istuin ensimmäisenä iltana olohuoneen sohvalla, uudessa kämpässäni ja ihmettelin ja huokaisin helpotuksesta, kun oli niin kevyt tunne. Se kesti jokusen päivän ja tietenkin sen jälkeen tuli myös niitä huonoja tuntemuksia. Ei noin pitkästä tiiviistä yhteiselosta lähetä noin vain, ilman myös ahdistuksen ja yksinäisyyden tunteita. Ei ainakaan, jos tunteilleen antaa tilaa, eikä pyri tukahduttamaan niitä. Lisäksi mä en aikuisiälläni ollut oikein koskaan sitä ennen ollut yksin, vaikka olin just täyttänyt 30. Mä olin siirtynyt aiemmin hyvinkin vauhdikkaasti uuteen suhteeseen edellisen päätyttyä, mutta tuossa kohtaa mä oli päättänyt olla yksin ja olinkin. Niitä hetkittäisiä ahdistumisen ja yksinäisyyden tunteita tuli ja meni ehkä puolisen vuotta, mutta kyllä mä varsin oma itseni olin ihan alusta saakka.

Ero meni aluksi juuri kuten oli sovittu, mutta kolmisen kuukautta eron jälkeen eksäni löysi uuden naisen ja sitten se touhu meni heidän puoleltaan aivan kummalliseksi. Eksä lakkasi hoitamasta kuntoon meitä vielä yhdistäneitä asioita. Hänen piti mm. lunastaa minunu osuuteni yhdessä omistetusta talosta ja rekisteröidä minun nimissäni ollut auto omiin nimiinsä. Autosta en ollut edes pyytänyt euroakaan rahaa, mutta jostain syystä sen asian hoitaminen kävi mahdottoman vaikeaksi. Lisäksi se uusi nainen (jota en ollut koskaan edes tavannut) lähetteli mulle viestejä jne. (joihin en koskaan vastannut). Noiden asioiden vetkuttaminen kesti kuukausia. Autoasia hoitui, kun ilmoitin, että vaadin sen auton sitten omaan käyttööni, jos ei hoida asiaa. Taloasiaa sen sijaan saivat vetkutettua pari vuotta. Se oli tosi kummallinen episodi.

Kyllä, ero tuntuu täysin oikealta päätökseltä. Se olisi pikemmin pitänyt tehdä aikaisemmin.

"Kumpi osapuoli halusi eroa, vai oliko tunne molemminpuolinen?"

25 v parisuhteen jälkeen vaimo jätti minut toisen miehen takia. Olin kuitenkin itsekin ajatellut, että kunhan molemmat lapset ovat peruskoulunsa päättäneet, niin minä eroan. Olisinko ikinä eronnut, en tiedä.

"Onnistuiko eroaminen suunnitellusti, vai jäikö jompikumpi osapuoli väkisin roikkumaan toisessa kiinni?"

Sujui aluksi, mutta myöhemmin sain vuosien ajan känniviestejä, jossa ex kertoi eron olleen virhe.

"Millaisilla tunnelmilla siitä eteenpäin, oliko heti parempi olo, vai oliko jopa masentunut olo, ehkä kauankin? "

Samaan aikaan olin hyvin helpottunut ja iloinen uudesta vapaudestani ja toisaalta taas äärimmäisen surullinen lasten taikia ja kaikesta muusta hyvästä, joka meni viemäristä alas. Lisäksi tietysti koin jonkinlaisia huonommuuden tunteita, koska tulin "syrjäytetyksi.

Kun huomasin, että arki alkoi sujua ja naisrintamalla oli vipinää, olin todella onnellinen.

"Tuntuuko päätös parisuhteen päättämisestä oikealta vielä pitkän ajan kuluttuakin, vai onko kaduttanut että tuli päästettyä irti ihmisestä, joka ei kovin huono ollutkaan tarkemmin ajatellen?"

Minulla tuota vaihtoehtoa ei ikinä ollut, mutta ero oli yksi parhaista asioista elämässäni.

Pyöritellyt noita ajatuksia mielessäni pitkään. Toinen väittää että rakastaa minua kuitenkin kohdellut niin että lakannut uskomasta siihen. Puhuin jopa jo läheisteni kanssa että ymmärtäisivät tilanteen. Tunnen pettävän kaikki jos päädyn eroon. Yritän ha yritän. Mutta tuntuu että teen sen yksin. Toisaalta tiedän että perheeni ei ikänä hylkäisi minua sen takia. Niin väsynyt.