En katso itseäni mitenkään uskonnolliseksi ihmiseksi, mutta seuraan mainitsemattomasta syystä suhteellisen läheltä seurakunnan toimintaa. Tarjolla on isällistä kannaeloa niin ilon- kuin surun hetkinä.
Pitkässä avioliitossamme oli ollut vaikeuksia jo vuosia. Hakeuduimme lopulta Suomen mittakaavassa suurehkon seurakuntamme perheterapiaan. Vaikka tiesin ja tunsin seurakuntamme sisäiset "ristivedot" ja tiesin, että hurskaiden hymyjen taakse kätkeytyy toisinaan kova kilpailu arvovallasta, oli yllätys, miten rohkeasti sielunpaimenet uskaltavat syyllistää ihmisiä. (Eivät tietenkään kaikki, vain nämä asianosaiset) Kotipaikkakuntamme ei ole mitenkään konservatiivista aluetta. Mutta tuli oikein selväksi, että avioero ei ole hyväksyttävää. Kysyin ihan asiallisesti, että miksi alussa niin rakentava ote muuttui syyllistämiseksi. No taisi terapeutin huono päivä muuttua vielä huonommaksi.
Jokunen vuosi kului kunnes erosimme. Ero oli hyvä ratkaisu, luultavasti molemmille. Nyt jälkeenpäin olen seurannut seurakunnanisien kommentteja avioeroista. Olen todennut, että useimmat puhuvat enemmän luulosta kuin tiedosta. Ei ole mitään järkeä tuputtaa jotain opillista asiaa vaikeuksissa oleville ihmisille, joilla on ihan tarpeeksi mietittävää jo omasta takaa.
Jos haette apua ongelmiinne, suosittelen jotain pyyteetöntä tahoa. Sulkekaa korvanne syyllistämisiltä. Kuunnelkaa kannustavia kommentteja ja sallikaa rakentava kritiikki. Uskaltakaa tehdä päätöksenne ihan itse omista lähtökohdista ja omin perusteluin. Itse tunnette tilanteenne parhaiten.
Pitkässä avioliitossamme oli ollut vaikeuksia jo vuosia. Hakeuduimme lopulta Suomen mittakaavassa suurehkon seurakuntamme perheterapiaan. Vaikka tiesin ja tunsin seurakuntamme sisäiset "ristivedot" ja tiesin, että hurskaiden hymyjen taakse kätkeytyy toisinaan kova kilpailu arvovallasta, oli yllätys, miten rohkeasti sielunpaimenet uskaltavat syyllistää ihmisiä. (Eivät tietenkään kaikki, vain nämä asianosaiset) Kotipaikkakuntamme ei ole mitenkään konservatiivista aluetta. Mutta tuli oikein selväksi, että avioero ei ole hyväksyttävää. Kysyin ihan asiallisesti, että miksi alussa niin rakentava ote muuttui syyllistämiseksi. No taisi terapeutin huono päivä muuttua vielä huonommaksi.
Jokunen vuosi kului kunnes erosimme. Ero oli hyvä ratkaisu, luultavasti molemmille. Nyt jälkeenpäin olen seurannut seurakunnanisien kommentteja avioeroista. Olen todennut, että useimmat puhuvat enemmän luulosta kuin tiedosta. Ei ole mitään järkeä tuputtaa jotain opillista asiaa vaikeuksissa oleville ihmisille, joilla on ihan tarpeeksi mietittävää jo omasta takaa.
Jos haette apua ongelmiinne, suosittelen jotain pyyteetöntä tahoa. Sulkekaa korvanne syyllistämisiltä. Kuunnelkaa kannustavia kommentteja ja sallikaa rakentava kritiikki. Uskaltakaa tehdä päätöksenne ihan itse omista lähtökohdista ja omin perusteluin. Itse tunnette tilanteenne parhaiten.
Vastaukset 3
Vanhimmat
ole käynyt ainakaan ev.lut. seurakunnan perheneuvolassa. Me kävimme kaksi kertaa yhdessä ja kerran kumpikin yksin keskustelemassa perheterapeutti-papin kanssa ja käynnit olivat erinomaisia. Ero tässä kuitenkin tulee, mutta minkäänlaista tuomitsemisen asennetta en huomannut.
Mutta jos olisin käynyt papin puheilla ja tämä olisi alkanut laukomaan omia mielipiteitään tilanteestamme, olisi kyllä kuullut kunniansa..
Minä kirjoittavana hekilönä kirjoitin exäni hassuttaman vuosia sitten kirkkoherrallemme seurakuntamme ongelmista. Keskusteltiin sitten kirkkoherran kanssa melko pitkään ja hartaasti. Ihan asiallinen keskustelu.
Sama pappi vihkinee minut ja emäntäni joskus kesällä..
Riippuu tietysti siitä ihmisestä itsestään, joka on se kyseessä oleva "sielunpaimen". Toiset ovat hyvin ymmärtäväisiä, toiset ehkä käyttävät asemaansa väärin vaikeuksissa olevien kanssaihmisten syyllistämiseen. Ja se on hyvin ikävää, mutta inhimmillistä.
Luin muutekseen eräästä kirjasta äskettäin, että täällä Ruotsissa ovat jotkut seurakunnat (Metodistikirkko) ottaneet käytäntöön eromessun, joka voidaan tehdä asianosaisten pyynnöstä jumalanpalveluksen yhteydessä. Syyllistäminen ja synnistä jankuttaminen ei kuulu tähän tilaisuuteen ollenkaan, vaan se on hyvin hienotunteinen ja vakava toimitus. Minusta se oli hieno ajatus, tosiasioita ja nykyihmisen elämäntilannetta syvästi kunnioittava asenne kirkon taholta. Mielestäni siitä näkyi se todellinen ihmisen kohtaaminen hänen kaikissa vaikeuksissaan. En ole kyllä kuullut että tavallinen luterilainen kirkko olisi ottanut vielä käyttöönsä sellaista tapaa, mutta toivottavasti se tulee käytäntöön. Luulisin tarvetta ainakin olevan.