Nieletkö vain tunteesi?

Jatkuva erimielisyys vuodesta toiseen. Miehen taipumus salajuomiseen jatkuu ja jatkuu. Pullot piilossa siellä täällä asunnossa.
Keskustelu on mahdotonta. Mies vannoo olevansa raitis. Mies kiistää kaappijuoppouden, ja jos joskus näytän löytämäni pullon, hän sanoo, että se on ollut vuosikausia tuossa paikassa, ja hän on sen unohtanut. Syyttää minua nuuskimisesta.

Tiedän hänen käytöksestään, milloin pullo taas on piilossa, vaikka en rupea sitä aktiivisesti etsimään. Mies on rauhaton, kulkee huoneesta toiseen, käy ulkona, pistäytyy eri huoneissa, eikä jaksa keskittyä tv:n katseluun. Vähitellen alkaa sammaltaa ja lopuksi nukahtaa nojatuoliin.
Asiasta ei enää kannata mainita, lopetan puhumisen, kun ensi oireet näkyvät, luen, puuhaan keittiössä. naputan tietokonetta ja syvennyn tv:n tyhmään sarjaan. Mies haahuilee. Tämä joka viikko.
Vuosiin en ole sanonut enää sanaakaan asiasta. Keskustelut jäävät käymättä selvinäkin iltoina, sillä en rupea pitämään palaveria sopivalla hetkellä. Toivoisin, että perheen asioista voitaisiin puhua kun asiaa on, ei vain silloin, kun on varmistettu, että molemmat ovat selvin päin. Arkiasiat ovat nykyisin täysin minun päätöksieni mukaiset.
On turha sanoa, että eroa pois. Minä en pysty karkottamaan miestä kadulle, jonne hän jäisi epäkäytännöllisyyttään, ilman asuntoa, ilman tukea, ilman huolenpitäjää.

Miten toimisit? Riitelisitkö jatkuvasti vai nielisitkö?