Purin tässä jokin aika sitten tänne tuskaani uuvuttavasta suhteesta, jossa mies on työtön ja hieman myöskin peliriippuvainen ja minä yritän opiskella, käydä töissä ja pitää huushollin naruja käsissäni. Noh, pitkällisen keskustelun jälkeen päätimme yrittää vielä ja katsoa, onnistuuko tämä homma meillä vai ei. Kaiken pitäisi siis olla hyvin.... Mutta, mutta... Siis pitäisi. Jostai syystä minullla vain ei ehkä ole kaikki hyvin. En uskalla ajatella ääneen tällaista asiaa, enkä keskustella asiasta kenenkään kanssa, joten siksi taas puran asiaa tänne teille.
Minun on pakko myöntää, että tunnen pientä ahdistusta ja nautin yksinolosta vähän luvattoman paljon, josta sitten seuraa huono omatunto. Minunhan pitäisi olla onnesta mykkyrällä mieheni kainalossa, koska päätimme vielä jatkaa ja mieheni rakastaa minua kovasti ja minä rakastan häntä.... Jotenkin vain sisälläni pieni ääni kalvaa, että en ole täysin onnellinen. Onkohan tämä luvallista ja ehkä ohimenevää vai pitäisikö hälytyskellojen kilkattaa jo kovasti??????
Kiitoksia taas jos jaksoitte lukaista minun tunteenpurkauksiani! =)
Minun on pakko myöntää, että tunnen pientä ahdistusta ja nautin yksinolosta vähän luvattoman paljon, josta sitten seuraa huono omatunto. Minunhan pitäisi olla onnesta mykkyrällä mieheni kainalossa, koska päätimme vielä jatkaa ja mieheni rakastaa minua kovasti ja minä rakastan häntä.... Jotenkin vain sisälläni pieni ääni kalvaa, että en ole täysin onnellinen. Onkohan tämä luvallista ja ehkä ohimenevää vai pitäisikö hälytyskellojen kilkattaa jo kovasti??????
Kiitoksia taas jos jaksoitte lukaista minun tunteenpurkauksiani! =)
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hei!
Naiset (me naiset) ollaan hassuja, kun huono-omatunto tulee vähän kaikesta. Ehkä sä voisit oppia nauttimaan hyvällä omallatunnolla siitä yksin olemisesta. Rakastan omaani ylikaiken, mutta silti nautin kun hän on töissä ja mulla vapaata.
Onko (varmaan kirjoitit silloin, mutten muista enää) miehelläsi kodin ulkopuolista elämää (harrastuksia, kavereita, liikuntaa, työnhakua, maailman ihmettelyä) vai kuluuko vapaa-aika kotona oleillen ja pelaten. Monelle tulee jotenkin sellainen "turta"olo jos ei ole töissä/koulussa/muuta selkeää aktiviteettia päivittäin ja sitä jotenkin laiskistuu entisestään.
Kiva kun kirjoittelet tänne ja mietit asioita, usein se auttaa itseäkin ja takuulla monia muita, jotka miettivät parisuhteensa kiemuroita.
Harmi etten itse osaa oikein mitään järkeviä ideoita/ajatuksia/kokemuksia antaa.
Miehelläni ei ole mitään harrastuksia kodin ulkopuolella. Hänen harrastuksensa ovat pelaaminen ja tv:n katsominen. Hän ei lähde yksin kodin ulkopuolelle muuta kuin ehkä kerran viikossa lottoamaan. Siinä menee 10 minuuttia. Minusta tuntuu, kuin en hallitsisi omassa kodissani mitään, kun toinen on siellä ihan aina. Hän saa olla päivittäin yksin, koska käyn koulussa/töissä. Ja sitten kun on ollut näitä muitakin ongelmia, josta taannoin kirjoitin. Tuntuu, että ajatukset on ihan solmussa.
kuulostaa aika karmeelta, että toinen elää vain siellä kodissaan...Onko tilanne ollut aina se, vai tullut nyt työttömyyden myötä. Oikeesti mun mielestä nyt pitäis saada hätään saada miehelle jotain elämää, jotain mitä olisi kiva tehdä, jotain mistä hän kiinnostuisi, missä kävisi, mihin haluisi töihin jne.
Vastasin sinulle viimeksi ja kerroin omasta miehestäni, joka oli ihan samanlainen. Tilanne kärjistyi niin pitkälle, että 2 vk sitten erosimme. En vain enää kestänyt sitä ahdistusta ja pahaa oloa ja tunnetta siitä, että jossakin on minulle vielä jotakin muuta kuin laiskan ja saamattoman miehen tsemppaamista päivästä toiseen.
En sano, että ero olisi sinun tilanteessasi oikea ratkaisu, kaikki ovat niin yksilöllisiä. Ja meillä tilanteeseen vaikuttivat muutkin seikat mm. miehen nuori ikä (ei tiedä, mitä haluaa) ja välien viileneminen.
Mutta sitä ahdistusta kannattaa työstää tavalla tai toisella, maton alle sitä ei voi lakaista. Puhu siitä, mieti onko se ohimenevää vai todellista ahdistusta epätyydyttävästä tilanteesta vai mitä. JA muista, että tämä on meidän ainokainen elämämme, joten kannattaa panostaa omaan onnellisuuteen ja hyvinvointiin.
keinoa, jolla saisin miehen johonkin. Olen yrittänyt ehdottaa vaikka mitä: erilaisia harrastuksia yhdessä tai hän yksin. Mikään ei kiinnostanut miestäni. Hän ei ole masentunut, toki häntä tympii, ettei ole työtä, muttei edes yritäkään etsiä mitään ja harrastaa vain sitä kotona oloa.
En jaksa enää tsempata miestäni liikkeelle ja töitä etsimään. Hän vain ärsyyntyy siitä ja niin minäkin jo. Hän on aikuinen, joten eikö hänen pitäisi itse osata tehdä jotain, ettei siihen minun hyysäämistäni tarvita??? Eräs sukulaiseni sanoi, että "miten jaksat vetää tuota löysää räkää perässäsi?". Joku muukin on siis huomannut asian. Pitäisikö nyt luottaa ja odottaa, että keskustelumme jälkeen mieheni tsemppaisi ja tekisi jotain???? Miten kauan minun nyt pitäisi jaksaa odottaa, että jos mitään ei tapahdu, en jaksa jäädä enää....
En halua vaikuttaa tunteettomalta, sillä tiedän erittäin hyvin tilanteesi ja sen, kuinka hirveitä ristiriitoja todellisuus ja rakkaus aiheuttavat yhteentörmätessään. Kun rakastaa, mutta ylitsepääsemättömät eriävyydet saavat ahdistumaan.
Toiset ihmiset vain ovat flegmaattisia ja saamattomia. Sitä ei voi muuttaa yhtään sen enempään kuin sitäkään, että sinä -tai minä - olemme aktiivisia ja aikaansaavia. Kysymys on perustavanlaatuisesta luonne-erosta siinä tapauksessa, jos taustalta ei löydy masennusta tai muuta. Jos siis toinen vaan haluaa "chillailla" ja olla kotona, niin minkäs teet? Kyllä se saattaa kerran tai kaksi aktivoitua sinun mieliksesi, mutta se ei ole todellista.
Toista ihmistä ei voi muuttaa, voi vain itse oppia hyväksymään tai muuttua itse. Oletko siihen valmis?
Eli kysymys kuuluu: pystytkö hyväksymään miehesi sellaisena kuin hän on? Yrittämättä "aktivoida" tai muuttaa häntä? Pystytkö elämään hänen kanssaan lopun elämäsi - kymmeniä ja kymmeniä vuosia?
Jos ahdistaa nyt, niin mietipä 5 tai 10 vuoden kuluttua. Siksi minäkin lähdin. Nyt, kun vielä voimme olla edes ystäviä.