Ikuinen

olen sua 2v nuorempi ja ehtinyt asua 3 vuotta miehen kanssa.. yksin olen ollut pian vuoden ja alan nähtävästi katkeroitua pikkuhiljaa..on uskomatonta miten katson onnellisia pareja joilla on pieni vauva sylissä jne..ymmärtäisin jos olisin 10 vuotta vanhempi, että aika käy vähiin :) Mutta herranjestas, minulla on ihme pelkotiloja että jään ikuisesti yksin, en koskaan saa lapsia, jne.. baarissaakaan varmaan siksi ei koskaan tapahdu mitään kun minusta huokuu sellainen "hei en halua olla yksin"-henki. tai kyllähän niitä vonkaajia on mutta ei sellainen kiinnosta. no samat mietteet minulla...toivottavasti tästä kesästä tulisi sellainen summer of love..heh

Kuule.. jos sinä olet itse tilanteesi valinnut, niin lohduttaudu sillä, että todennäköisesti siinä vaiheessa pidit parisuhteessa elämistä huonompana vaihtoehtona,ja se saattaisi sitä olla edelleenkin. Aika tietysti kultaa muistoja, ja tekee tepposia, mutta sitä todennäköisesti on myös edessäkin päin, etkä sen sisällöstä voi tietää mitään. Sana ikuinen on niin pitkä aika, ettei sitä etukäteen pysty hallitsemaan, ja siinä vaiheessa kun sitä vähän hallitsee on jo viimeiset hengenvedot käsillä, ja mitä sen siinä vaiheessa enää on väliä. Surullistahan se tietysti on, jos vuosikymmenien päästä tähän hetkeen katsoessaan näkee koko matkan olleen edelleenkin samaa tyhjyyttä, mutta so ? Minä olen sinua huomattavasti vanhempi, ja minulla on syyni tulla kovin vähän huomioiduksi parisuhdemarkkinoilla, vaikka aivan uskomattoman upea puoliso jollekulle henkilölle olisinkin, mutta silti olen sitkeästi sitä mieltä, että niin kauan kuin on elämää on toivoa. Ja sitten kun ei enää ole elämää ei tarvitse enää mitään. Ainut missä voi sanaa ikinä luotettavasti käyttää - mielestäni - on se, ettei ikinä voi tietää, mitä huominen tuo tullessaan. Onneksi.

Minä myös olen sinkku, ikisellainen. Ikää on reilut 22v enkä ole oikeastaan koskaan seurustellut (deittaillut kylläkin), joten en edes tiedä mitä on parisuhdeseksi tai koti-illat tai oman kullan kainalosta herääminen. Koskahan olisin kuullut että joku välittää/rakastaa ja koskahan joku olisi halannut tai suudellut hellästi. Tässä iässä kun kaikki kaverit on alkanu jo ajat sitten seurustelemaan ja hehkuttaa omaa onneaan ja on sit jättäny mut oman onnen nojaan, on aika epätoivoinen olo. En etsi miestä epätoivoisesti vaan epätoivo tulee pelosta, että tulen täysin hylätyksi.

Seksi sinänsä ei ole pääasia mutta tämän ikäisenä on aika ikävää olla lähes kokematon. Kerran "seurustelin" sellaisen kanssa, johon olin ihan hullaantunut ja luotin ja tuntui niiiiin luonnolliselta. Hänen vieressään olen kyllä nukkunut, mutta seksiä ei koskaan harrastettu. Syytä en tiedä, koska tyyppi sanoi pitävänsä minusta paljon ja haluavansa minua. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut ja suhteen muuttuessa etäsuhteeksi muuttoni vuoksi homma meni ihan sekaisin ja yhtäkkiä tyyppi haukkui mut kokemattomaksi ja käski mennä rällästämään muiden miesten kanssa yms. Tapahtuneesta on 2 vuotta ja vieläkin heräilen toisinaan yöllä ja itken. Sattuu ihan vitusti koko kuvio.

Enää pitkään aikaan ei ole oikein ketään potentiaalista edes tullut kohdalle, sillä yltiöhumalaisia en kelpuuta. Siis niitä jotka eivät koskaan puhu mulle selvinpäin jne.
Pari tyyppiä tuli vuosi sitten (eri aikaan) mulle ite tekeen alotetta mutta loppujen lopuksi kummastakaan jutusta ei tullut mitään. Syytä en tiedä...pitivätkin mua ehkä kaverina???

Läheisyyden puute tappaa. Mielenterveys alkaa jo kärsiä yksinäisyydestä ja läheisten ihmissuhteiden puutteesta. Munan saaminen ei tilannetta pelasta, rakasteleminen ehkä :) Usko vaan on mennyt ku kaverit vierestä vuorotellen ovat siirtyneet parisuhteeseen ja vain minä jään jäljelle. Tiedän itsekin, ettei se johdu ulkonäöstäni, sillä olen ihan tavallinen ja tykkään laittautua.

Toki aina jonkun poikaystävän voi jostain löytää, harva nainenhan niin hirveä on etteikö joku patjaksi kelpuuta. Mutta tunteenton seksi/seurustelu ei läheisyydenpuutteeseen auta.

En voi uskoa silmiäni, kun luen teidän kirjoituksianne. Minun kait tässä pitäisi itseni luuseriksi tuntea, mutten kyllä tunne lainkaan, päinvastoin. Olen siis 30v. ja sinkku taas. Minulla on elämä niin ihanaa ilman miestäkin, toki haluan perheen, jos vain sopiva mies osuu kohdalle. Alle kolmekymppisenä en ollut edes vielä koskaan miettinyt perhettä vakavasti, sillä olen yrittänyt täyttä elämää ja hankkia kokemuksia. Seurusteluakin ja yhdessä asumistakin olen kokeillut. Minun naiseuteni ei kärsi siitä, että minulla ei ole miestä eikä perhettä vielä tässä vaiheessa. Tulee, jos on tullakseen, jos ei tule, niin sitten ei tule. Jos en saa lapsia, niin maailmassa on kyllä niin paljon kohteita, joihin voin hoivaviettini purkaa.

Kehoittaisin teitä nauttimaan elämästänne, eikä keskittymään siihen, että teillä ei ole parisuhdetta. Mikään ei ole kamalampaa kuin epätoivo ja se näkyy kauas. Mitä onnellisempia olette itsessänne, sitä viehättävämpiä olette vastakkaiselle sukupuolelle. Puhun nyt kokemuksesta. Käyttäkää tämä aika itseenne panostamiseen ja se kyllä maksaa vaivan. Tehkää kaikkia sellaisia ihania juttuja, joita aina olette halunneet tehdä. Mitä paremmin tunnetta itsenne, sitä onnellisempia olette omana itsenänne ja niin kuin sanoin viehättävämpiä ulkopuolisille.

Aurinko paistaa ja linnut laulaa, voiko olla enää ihanampaa. Huomaatte varmaan, että minulla on todella kevättä rinnassa. :) Tsemppiä!