Keho kuolee, sielu ei. Elämän loppusuoran, siis takuuvarmasti kuolemaan päättyvän kituvaiheen pitkittäminen kaikin keinoin on tuskan ja kärsimyksen ajattelematonta pitkittämistä. Kuolema on helpotus, onnellinen tapahtuma elämän loppusuoralla.
Me ihmiset olemme sieluja joilla on keho aineen maailman kokemista varten. Kuolema on sielulle vapautus riippakivestä, loppuun käytetystä kehosta, jonka kokeminen ei enää tuota iloa. Kuolema vapauttaa sielun takaisin omaan luonnolliseen maailmaansa, aiemmin sielumaailmaan palanneiden rakkaittensa seuraan, täyskykyisenä, terveenä ja hyvinvoivana.
Sielu ei kiitä ketään elämän loppusuoran kituvaiheen pitkittämisestä.
Me ihmiset olemme sieluja joilla on keho aineen maailman kokemista varten. Kuolema on sielulle vapautus riippakivestä, loppuun käytetystä kehosta, jonka kokeminen ei enää tuota iloa. Kuolema vapauttaa sielun takaisin omaan luonnolliseen maailmaansa, aiemmin sielumaailmaan palanneiden rakkaittensa seuraan, täyskykyisenä, terveenä ja hyvinvoivana.
Sielu ei kiitä ketään elämän loppusuoran kituvaiheen pitkittämisestä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Useammin esille nostetaan eutanasia-asiat eli saako ihminen päättää toisten avustuksella tai itse pillerillä elämänsä jos on niin sairas, että loppuelämä on kauheaa kärsimystä. Harvemmin sitä, miten hoidoilla pitkitetään vain kärsimyksiä. Nimenomaan sielun kärsimystä. Yleensä keskustelua käydään liittyen vanhoihin ihmisiin. Entäpä sitten lapset, nuoret? Tiedän montakin ennenaikaisesti keskosena syntynyttä, jotka olisivat entiseen aikaan kuolleet samantien tai jonkin ajan päästä syntymästään ja jotka nykyään ihmisten (hoidon) ansiosta ovat hengissä. Heidän elämässään on ollut monella tapaa kärsimystä, niin ruumiillista kuin sielun kärsimystä. Eräs teologi sanoikin yhdelle: "Ai, olet keskosena syntynyt ja sinut on hätäkastetu. Herra olisi ottanut sinut samantien pois välttyäksesi kärsimyksiltä." Noh, olisi ottanut, mutta ihmiset estivät.