Ollaan seurusteltu poikakaverini kanssa kolme ja puol vuotta ja olisin jo valmis sitoutumaan, mutta poikakaverini ei. Otin tämän asian vasta viimeaikoina puheeksi, koska en ole uskaltanut tästä aikasemmin hirveesti puhua. Nyt vaan tuntui että olis jo sen aika, joten oli pakko avata suu. Ollaan kyllä puhuttu jo yhteenmuuttamisesta ja muutenkin tulevaisuudesta, mutta ei sitoutumisesta koskaan ja se on todellakin häirinny mua. Poikakaverini on sanonu että kyllä hän haluaa mennä naimisiin kanssani joskus, mutta ei ole ajatellut vielä.
Tuntuu että hän olisi jotenkin epävarma. Tottakai sitä mullakin välillä tulee sellainen olo että onko tää nyt sitä mitä mä haluan yms. mutta mitä enemmän mietin, hän on juuri se, kenen kanssa haluan viettää lopun elämäni. Ja hänkin on sanonut että olen loistava kumppani ja ja kyllä hänkin haluaa mutta....Siihen tulee aina se mutta. Mä en tajua mitä se pelkää? Onhan se tärkeä asia eikä sitä hetkessä päätetä, mutta jotenkin luulis että tässä ajassa jo tuntis toisen niin hyvin että osais sanoa haluaako hänen kanssaan olla aina vai ei... Mä en vain haluaisi itse elää tällasessa epävarmuudessa.
Onko teillä ollu vastaavaa tilannetta että toinen haluaa sitoutua ja toinen ei ja miten sen kanssa tulis toimia? Ollaan molemmat aika nuoria (20 vuotiaita) ja molemmilla tää on ensimmäinen seurustelusuhde. Ehkä tääkin lisää sitä epävarmuutta poikakaverissani, luulisin, koska tavallaan kokemusta parisuhteista ei ole ennestään niin on vähän vaikea sanoa että millon on oikea aika sitoutua. Ehkä tää on mulle senkin takia jo niin varmaa että olen tätä miettinyt niin kauan ja poikakaverini ei ehkä niin hirveesti vielä...Mikään vaan ei olis nyt niin ihanaa kun että se kosis..............ehkä pitää vaan odottaa...
Tuntuu että hän olisi jotenkin epävarma. Tottakai sitä mullakin välillä tulee sellainen olo että onko tää nyt sitä mitä mä haluan yms. mutta mitä enemmän mietin, hän on juuri se, kenen kanssa haluan viettää lopun elämäni. Ja hänkin on sanonut että olen loistava kumppani ja ja kyllä hänkin haluaa mutta....Siihen tulee aina se mutta. Mä en tajua mitä se pelkää? Onhan se tärkeä asia eikä sitä hetkessä päätetä, mutta jotenkin luulis että tässä ajassa jo tuntis toisen niin hyvin että osais sanoa haluaako hänen kanssaan olla aina vai ei... Mä en vain haluaisi itse elää tällasessa epävarmuudessa.
Onko teillä ollu vastaavaa tilannetta että toinen haluaa sitoutua ja toinen ei ja miten sen kanssa tulis toimia? Ollaan molemmat aika nuoria (20 vuotiaita) ja molemmilla tää on ensimmäinen seurustelusuhde. Ehkä tääkin lisää sitä epävarmuutta poikakaverissani, luulisin, koska tavallaan kokemusta parisuhteista ei ole ennestään niin on vähän vaikea sanoa että millon on oikea aika sitoutua. Ehkä tää on mulle senkin takia jo niin varmaa että olen tätä miettinyt niin kauan ja poikakaverini ei ehkä niin hirveesti vielä...Mikään vaan ei olis nyt niin ihanaa kun että se kosis..............ehkä pitää vaan odottaa...
Vastaukset 8
Vanhimmat
Mikä kiire sulla on naimisiin päästä? Olette niin nuoria ja kokemattomia, joten en suosittele mitään papin aamenta vielä. Ehkä sitten kun olette 30v. Tuommoisissa "eka kerta suhteissa" on se ongelma että vähän vanhempana tekee mieli naisilla kuten miehilläkin kokeilla muitakin. Jos ei ole ennestään kokemusta, niin suuri vaara että kummatkin pettää. Jos sen sijaan on jo kokeillut eri muitakin tarpeeksi, niin ei tule sitä fiilistä että "pakko kokeilla". Elikä ite kannattaisin sitä että harrastatte yhen illan juttuja nyt ensin kunnolla ja katotte sitten uudestaan jos vielä haluatte elää yhdessä saman katon alla.
olipas lohduttava viesti! Ei kaikille tule sellasta tarvetta kokeilla muita!!!!!
Kyllä tulee.
Minulla ikää 61 vuotta, mieheni valitsin 15-vuotiaana ja avioiduin viikon päästä 18-vuotissyntymäpäivästäni. Eikä ole ollut tarvetta muita kokeilla tässä matkan varrella.
Olipas kommentti=)! Joo ei mulla tosiaan ole tarvetta kokeilla muita...Päinvastoin!Musta se on meinaan erittäin hienoa että ei ole ollut muiden kanssa...meinaan en haluais että mua verrattais johonkin toiseen tai että rupeen vertailemaan häntä johonkin toiseen. Sitä paitsi mulla ei ole koskaan ollut eikä tule olemaan tapana harrastaa mitään yhden illan juttuja, joissa ei ole mitään järkeä!!! Jotenkin huvittava idea että harrastaa yhden illan juttuja että sais kokemuksia muista...joo, hyvinhän siinä oppii eri ihmisiä tuntemaan=). Olen sellasta tyyppiä että kun kerran seurustellaan niin seurustellaan sitten kunnolla ja muutenkin en seurustelisi kenen kanssa tahansa. Vaikka ei nyt kokemusta parisuhteesta muiden kanssa olekaan niin kyllä mä nyt sen verran ihmisiä tunnen että osaan sanoa että tämä ihminen on se, kenen kanssa haluan lopun elämääni olla. Että silleen...
eli jos on ollut paljon yhden illan juttuja ennen vakiintumista, niin myös pettää helpommin. Tämä on ihan tutkimuksilla todettu, kynnys pettämiseen on matalampi jos on muutenkin tottunut poimimaan naisia/miehiä baarista mukaansa ennen vakiintumista.
Me ollaan mieheni kanssa seurusteltu viisi vuotta, ja vasta muutama kuukausi sitten sain nostettua kissan pöydälle tuon sitoutumisasian suhteen... olihan siitä aina joskus puhuttu, vaisuin tuloksin. Helmikuussa totesin miehelle, että jos hänellä on olemassa yksikin syy siihen, että asuisimme eri osoitteissa, niin hän voi ystävällisesti kertoa sen. Eipä mies keksinyt mitään, ja totesi tovin mietittyään että kai se yhteenmuutto olisi ihan fiksu vaihtoehto. Ja niin teimme.
Nyt sitten on kihlauksestakin höpisty, mutta ei vielä sen vakavammin... minä olen valmis, mies ei, ja siihen hommaan tarvitaan kaksi. En IKINÄ haluaisi että mies tekisi sellaisen päätöksen vain, koska minä haluan. Se on iso ja pysyvä päätös, sen pitää olla varma molemmin puolin. Mies saa aikaa sen verran kuin tarvitsee, minä odottelen... tosin en yli kymmentä vuotta ellei ole joku tosi ihmeellinen peruste, ja senkin olen hänelle kertonut.
Olen joskus kysynyt mieheltä, eikö hän ole varma siitä, että haluaa viettää lopun elämänsä kanssani. Kyllä hän kuulemma on. Olen myös kysynyt, kuuluuko avioliitto hänen arvoihinsa, ja kuuluuhan se. Sitten ihmettelin hänen jarrutteluaan, ja hän vain totesi että "eihän tässä mikään kiire ole". Eipä ei, mutta onkos joku syy viivytellä, JOS hän kerran on varma? Outoa.
Ihmisten rytmit monessakaan asiassa eivät aina käy yksiin. Ja silloin se toinen joutuu odottamaan. Siihen on parempi tottua, jos aikoo rakentaa kestävän suhteen. Kun toiselle iskee vauvakuume, toinen alkaa vasta totutella ajatukseen... kun toinen haaveilee omakotitalosta, toinen harkitsee asiaa tarkemmin laskin kädessä ja jalat maassa. Niin se vain menee.
Tiivistettynä: Vinkkini on siis se, että odota, jos suhteessa ei "muuta vikaa" ole. Jos nyt jo tiedät, että tässä on elämäsi mies, miksi kiirehtiä? Jos hän aikoo karkuun, hän karkaa, oli teillä sormukset tai ei.
Hei,
ymmärrän sinua. Jos on itse varma, että haluaa olla toisen kanssa lopun elämää tekisi varmasti mieli saada suhde virallistettua.
Poikaystäväsikin on varmasti hyvin tyytyväinen suhteeseen sinun kanssasi, mutta hän ei ole ehkä vain ajatellut asiaa niin paljon kuin sinä. Hän ehkä ajattelee, että nykyinen tilanteenne on hyvä ja siinä on onnellista olla, joten miksi sitten sitä pitäisi muuttaa. Ehkä teidän on ensin hyvä toteuttaa se yhteenmuuttaminen ja katsoa miten se sujuu. Onhan sekin jo iso askel, olette sitten avopuolisoita.
Itselläni on kyllä myös sitoutumishaluja, vaikka olemme seurustelleet vasta reilun vuoden poikaystäväni kanssa. Olen vain varma, että hän on se oikea. Toisaalta ei ole kiire mihinkään.. onhan ihana kuitenkin nauttia tästä seurusteluvaiheesta ensin. Me naiset taidamme muutenkin olla enemmän niistä kihloista ja kosimisista haaveilevaa sorttia...:)