Tuntuuko teistä parisuhteessa olevista joskus siltä, että lähtisikö tuosta ovesta yksi päivä ulos tavarat pakattuna, sulkisi oven eikä enää koskaan palaisi? Minulla tulee välillä nykyisin tuollainen mieleen, pitkässä suhteessa asuttuamme.
Tuntuuko teistä samalta?
Anonyymi-ap
25244
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 25
Vanhimmat
Nyt ei ole tuollaista tunnetta mutta on ollut. Silloin pakkasin tavarani tai vaatteeni ja lähdin. Siitä se ylämäki sitten alkoi.
Huippu on jo näkyvissä mutta matkaa on silti jonkun verran. Jyrkkä mäki, välillä liukas, muutaman liun ottanut taaksepäin.
Alamäki on helppoa, ylämäki vastustaa...
Niin tekee. Mutta mitä kauemmin ylämäkeen kulkee, sitä helpompaa siitä tulee.
Joka päivä jo useita vuosia
usein.
Jos tuollainen tunne ilmestyy ilman minkäänlaista syytä eli aiheuttajaa niin se on huolestuttava oire.
Ei tunnu, jos tuntuisi niin ottaisin ja lähtisin. Kerran on tuntunut ja silloin lähdin ja se on paras päätös, jonka olen elämässäni tehnyt.
Tuntui sillon, kun tajusin, että olemme exäni kanssa liian erilaisia. Lopulta sain päätöksen tehtyä hylättyäni turhaksi osoittautuneen toivon muutoksesta. Nykyisen kumppanini valitsin paremmin, paremmin minulle sopiva, ja hänen kanssaan ei tuollaista tunnetta ole tullut.
Eli jos tuollaista miettii, niin eiköhän se kannata toteuttaa.
ehtii se tulla uudenkin kanssa kun ihmiset muuttuu suhteen mukana tai sitten lähtee se toinen juuri kun itse on löytänyt sopivan
se on sitä elämän suolaa
No edellisen kanssa oli jo alussa havaittavissa eroon johtaneita syitä, joten tällaista muuttumista en ole vielä kokenut. Eikä ainakaan nykyisessä suhteessa ole sellaista tässä muutaman vuoden aikana tapahtunut. Miten sitten yleensä toinen on muuttunut niin, että haluaa itse erota? Ihmettelen, että mikä tällainen muutos olisi.
Ja meillä kyllä ainakin puhutaan epäkohdista ja ratkaistaan ongelmat, että en keksi syytä, miksi kumpikaan haluaisi lähteä varsinkaan, jos ei molemmat halua sitä.
Noinko sinulle on käynyt?
Kyllä. Pitkään ollaan oltu yhdessä. Henkinen yhteys puuttuu, mistä kärsin. Mutta nykyaikana on luultavasti hankala löytää luotettavaa miestä. Minusta ei ole mihinkään tinderiin yms. Kunnollisia miehiä harvoin missään kohtaa ja ovat yleensä varattuja. Kun ikää alkaa olla lähemmäs 40, niin ei ole kovin helppoa lähteä eroamaan.
Ei tunnu. Sopivan vapauden salliva suhde pitää rakkauden tuoreena, eikä tuohon vapauteen kuulu seksi.
Palstaa nyt vilkaistaessa kiitän millaisen helmen olen löytänyt oikeasta elämästä.
On tuntunut silloin tällöin, onneksi en ole lähtenyt koska parisuhteen taso mitataan juuri sillä, miten vaikeat ajat selätetään ja kuinka syvää se rakkaus oikeasti on. Tässä en tietenkääån tarkoita sitä, että päihdenriippuvaisen tai väkivaltaisen puolison kanssa pitäisi väen väkisin olla koska päihderiippuvainen rakastaa päihteitä ja väkivaltainen taas ei arvosta puolisoaan ja omaa isoja ongelmia muutoinkin.
Kyllä tuntuu. Ja vaikka minulla on ihastuskin joka vastaa jollain tasolla. Niin en saa lähdettyä, hän on kuitenkin tutti ja turvallinen ja tunnen hänet läpikotaisin, toisin kuin tämän ihastuksen. Me emme enää riitele parisuhteessa, käyn puhaltamassa ulkona pari kertaa ja sitten voin taas siirtyä kotipiiaksi..tasaisen tappavaa elämää siis.
Tuo kotipiikana olo on kyllä tuttua. Taitaa olla kotityöt melkein ainoa puheenaihe meillä.
Tuntuu. Tosin sitten muistan kaiken hyvän, enkä lähde.
Joskus pellavaposkisena ekana pitkässä suhteessa tuli, mutta sitten totesin olevani aika nuori ja todennäköisesti hölmökin. Sanoin itelleni, että jospa nyt hetken hengittäisit vaan syvään ja kattelet maisemaa, kyllä se siitä asettuu.
Mulla on monesti sellainen olo että tuo ihminen on vieny minulta kaiken. Itsekunnioituksesta lähtien.
Kyllä tuntuu, useinkin. Yli 40vuotisessa suhteessa viimeisinä vuosina usein.
Juuri tänäänkin, juuri tällä hetkelläkin. Se vähä mitä toinen tekee tai sanoo saa minut voimaan pahoin ja surulliseksi. Ihan kaikki. Tunnen itseni arvottomaksi, toisarvoiseksi, mitättömäksi, näkymättömäksi,kynnysmatoksi. Olen vihainen, surullinen, lopen uupunut.
Takana kohta 37 yhdessäoloa, joista viimeiset n.10 aika huonoa sellaista.
Ei riitoja ei puhetta, vain arjen asioista. Toisella uudet ystävät ja harrasteet vievät voiton vanhasta kumppanista ja perheestä ylipäätään.
Yritän joka päivä saada itseni ymmörtämään miksi olen täällä enää. Miksi , jos olen onneton. Ollut jo pitkään .
Oho, olisiko sinussa hieman marttyyrin piirteitä koska voit huonosti muttet ole valmis tekemään mitään sen eteen, ettet voisi huonosti eli siis ottaisit vastuun omasta hyvinvoinnistasi?
No, teikälaisia riittää, varsinkin tällä palstalla!
Jos toinen ei järjestä yhteistä aikaa enään ollenkaan ,vaan omat menot menee kaiken edelle, ja keskustelut käydään vaan muiden ihmisten kanssa, onko se enää mikään parisuhde. Kannattaako sellaisessa enää venyä.
Omaa hyvinvointia voi hoitaa yksinkin.
Sivudta ja teitä happamia löytyy yhteiskunnastamma enenevissä määrin. Ehkäpä juuri tuonkaltainen töykeä asenne on saanut jerkemmät ja empaattisemmat nujerrettua.
Mutta niin se on, että jeikot horjuu elontiellä