Vinkkejä kaipaan!

Suru on yksilöllistä. Kuolema tekee ihmisen oman olon tukalaksi koska hän tajuaa että koska tahansa voi olla myös hänen itsensä vuoro. Lisäksi muistot menehtyneestä alkaa pyöriä mielessä. Olisinko voinut tehdä tai sanoa jotain toisin. Kuolema tuntuu myös lopulliselta ja pelottavalta monesti. Ajattelen itse niin että suren niin kauan kuin surettaa yritän hoitaa normaalit asiani silti jollain tavalla. Ajattelen niin että kuollut ei haluaisi varmasti että tuhoan oman elämäni ja jään kotiin makaamaan. Kuten en myöskään itse halua läheisteni tekevän samanlaisessa tilanteessa. Päivä vain ja hetki kerrallaan lauletaan virressäkin. Jossain kohtaa jää kauniit muiston ja kaipaus järkytyksen siirtyessä taka alalle. Osanotto ja voimia surun keskelle.

Alkamalla elää. Ei kukaan täysipäinen haluaisi elävien jäävän suremaan tai katkeroitumaan. En halua tuhlata tätä rajallista aikaani alistumalla olemaan "ihan tyytyväinen" siihen mitä on sillä tajuan jääväni lopulta sillä vain yhtä onnetomaksi kuin mitä olen jo ollut. Se on pelkkää tuudittautumista itsepetokseen. En halua kuolla miettien mitä jos, silloin se on jo liian myöhäistä. Olen kiittänyt menehtyneitä läheisiä sisäisistä herätyksistä.

Surra kun surettaa, naura kun naurattaa. Kaikki me kuollaan joskus.

Itse keskityin muistelemaan kaikkea yhdessä koettua, kaikkea mitä saimme yhdessä aikaiseksi, kaikkea hyvää mitä sain edesmenneeltä tämän eläessä.