Olen parikymppinen nainen, ja olen aina ajatellut, että mikäs olisi sen parempaa kuin elämänkumppani, jonka kanssa voisi jakaa tämän silmänräpäyksen mittaisen elämän tässä kylmässä maailmassa.
On ollut suoraan sanottuna lannistavaa huomata, niin omista kuin ystävienikin suhteista, että sitoutuminen on nykypäivänä kirosana, ja vakituinen parisuhde ei vain jotenkin ole ihmisten mielestä tarpeeksi tyydyttävää, vaan elämältä odotetaan jotain muuta "mystistä palkintoa".
Sitoutumiskammon ymmärtäisi, jos kyseesässä olisi teinit tai ihmiset, joilla on loistokas elämä ala Hollywood, täynnä maallisia turhuuksia pitämässä tylsyyden loitolla, mutta miten selittyy se, että kolmissakymmenissä olevat tavalliset tyypit eivät ole valmiita sitoutumaan, vaan jäävät odottamaan elämältä "jotain suurempaa".
Mitä ihmettä he oikein kuvittelevat saavuttavansa? Eihän meistä kukaan enää nuorru, ja jos muutaman vuoden odottaa, niin se onni on vielä vaikeammin saavutettavissa.
Minä en vaadi mahdottomia, ja mielestäni haluni vakiintua on täysin luonnollinen, mutta ikään kuin siitä olisi nykyaikana tehty luonnotonta.
On ollut suoraan sanottuna lannistavaa huomata, niin omista kuin ystävienikin suhteista, että sitoutuminen on nykypäivänä kirosana, ja vakituinen parisuhde ei vain jotenkin ole ihmisten mielestä tarpeeksi tyydyttävää, vaan elämältä odotetaan jotain muuta "mystistä palkintoa".
Sitoutumiskammon ymmärtäisi, jos kyseesässä olisi teinit tai ihmiset, joilla on loistokas elämä ala Hollywood, täynnä maallisia turhuuksia pitämässä tylsyyden loitolla, mutta miten selittyy se, että kolmissakymmenissä olevat tavalliset tyypit eivät ole valmiita sitoutumaan, vaan jäävät odottamaan elämältä "jotain suurempaa".
Mitä ihmettä he oikein kuvittelevat saavuttavansa? Eihän meistä kukaan enää nuorru, ja jos muutaman vuoden odottaa, niin se onni on vielä vaikeammin saavutettavissa.
Minä en vaadi mahdottomia, ja mielestäni haluni vakiintua on täysin luonnollinen, mutta ikään kuin siitä olisi nykyaikana tehty luonnotonta.
Vastaukset 17
Vanhimmat
..tunnen olevani todella onnekas sillä rakas poikaystäväni on valmis sitoutumaan milloin vain :) olen itsekin, mutta olen sanonut hänelle, ettei mitään kiirettä pidettäisi.. saattaa kuulostaa hieman oudolta, mutta toivottavasti edes joku tajuaa :) kohta saattaisi olla jo aika ottaa askel eteenpäin vaikka nuoria ollaan :) (n19/m21)
.... meitä sitoutumis haluisia miehiäkin on. Tässä on yx.
Lohduttavaa kuulla. Harmittaa, kun oikeat ihmiset eivät vain kohtaa.
... mutta eiköhän se jostain kohdalle osu. Ainakin toivon niin. Tässä sitä ollaan etsitty jo pidemmän aikaa ja ikäväkseni voin todeta, että olen törmännyt viime aikoina vain yhden illan seuraa hakeviin. Minne on kaikki kunnolliset kadonneet? Mää vaan kysyn...
Me kunnolliset harhailemme sumussa ja ehkäpä onnella kohtaamme toisen kunnollisen. :)
... on hyvä elää ja uskossa kuolla, sanoi lapamato :)
Pitäkäämme siis uskon ja toivon elossa!
... mä näkisin, että ollaan asian ytimessä :) Pitäisköhän kokeilla noita treffi palstoja? Vaikka siellä ei taida olla kunnollisia sen kummemmin kuin muuallakaan....
Kyllä kai sieltäkin voi onnen löytää ihan hyvin.
Itse olen nyt siinä tilanteessa, että mieheni ei ole varma mitä haluaa elämältään ja on vihjaillut, että ei ehkä halua jatkaa. Hän on nyt hävinnyt jonnekkin, enkä tiedä koska palaa. En voi vielä etsiä sitä oikeaa, koska tämä sotku on selvittämättä.
Toivon sinulle kumminkin menestystä. Ehkä tapaamme treffipalstoilla joskus.
Tiedän yhden tapauksen, jolla oli elämässään sama tilanne. Mies ilmoitti, ettei tiedä mitä haluaa. Eipä ole sen jälkeen siellä paikassa näkynyt ja tästä on aikaa kohta 10 vuotta. Heillä tosin oli avioliittoa takana jo parikymmentä vuotta...
On mahdollista, että sun miehesi tarvitsee aikaa miettiä sitoutumista ja voi hyvinkin tulla sun kannalta positiiviseen tulokseen. Mikä tahansa tulos onkin, niin toivon sulle kaikkea mahdollista parasta. Ja ehkä tapaamme palstoilla, livenä tai jossain...
Mutta eipähän paljon kiinnosta minkä sille voi.
Tiedän tämän jutun aikaslailla hyvin...siis en nyt tiedä puhunko täsmälleen samasta aiheesta mistä kirjoitit mutta kuitenkin. Vähän pitkähkö juttu tulee, lukekoon kuka jaksaa.
Eli siis olin ennen sellainen "sitoutumiskammoinen" että ajattelin että kauheinta mitä voisi kuvitella olisi, että minulla olisi poikaystävä, jonka kanssa vaikka koira ja pieni kaksio ja joku vakityö. Pelkkä ajatus tuntui NIIN ahdistavalta ja ajattelin, että siinä vaiheessa kun asiat ovat tuolla tolalla olen painunut todella alas ja elämäni on eletty. Ja ajattelin että haluan matkustella ja kokea kaiken mahdollisen ja elää VAPAASTI.
Siihen miksi silloin tuntui tuollaiselta voi löytää montakin syytä. Yksi tärkein syy itselläni oli, etten koskaan ollut ollut OIKEASTI rakastunut. Siis olin kyllä seurustellut pidempiäkin aikoja (vuosia) mutta vasta tavattuani nykyisen sielunkumppanini (kuulostaa kliseiseltä, mutta niin se vain on) olen alkanut arvostaa asioita aivan eri tavalla ja tajunnut mikä elämässä oikeasti on tärkeää.
Haluan yhä matkustella, mutta ehdottomasti oman rakkaani kanssa. Ja mikä mukavampaa kuin se että on oma koti johon palata. Ja että sellainen työ, mistä saa rahaa matustella ja josta nauttii. ENNEN olisin ajatellut että siinä vaiheessa kun sanon näin, on yhteiskunta jotenkin aivopessyt ja olen "luovuttanut". Mutta on minulla silti ammatillisia haaveita ym. haaveita. en ole luopunut yhtään mistään.
Minulla on ystävä, joka yhä edelleen ajattelee, niinkuin minä ennen. Hän ajattelee niin koska hänellä on suuri tavoite "olla jotain" ja "tulla kuuluisaksi" Kai se on seurausta tästä nyky-yhteiskunnasta kun ajatellaan että "tavisten" elämä on tylsää ja että kuuluisana voi olla onnellisempi, mikä on kyllä täyttä paskaa. No sen tähden hän kaikin mahdollisin tavoin kammoaa sitoutumista jotten "vajoaisi tavisten massaan", missä hankitaan talo, mennään naimisiin jne.
Yleensä hän laittaa suhteensa poikki kun häntä alkaa tarpeeksi ahdistaa.
Nyt tajuan miten surullista tuo on. Entä jos sitä kuuluisuutta ei koskaan tule. Hän on nyt jo 25. Parasta mitä elämässä voi olla, on löytää itselleen puoliso ja jakaa elämä hänen kanssaan ja kasvaa sillä tavoin ihmisenä. Sen voi tietää vasta sitten kun löytää sellaisen ihmisen.
on ollut muuallakin ja sen takia en yhtään ihmettele mikset oo löytyny kumppania...
No, on sulla aikaa. Kasvaisit ensiksi aikuiseksi.
Ihmettelen ihan samaa. Olen 5 vuotta etsinyt poikaystävää, mutta kun kaikilla on liian paljon muuta tekemistä - eli muita naisia, onikossa, eikä yksi riitä.
En halua olla yksi kana haaremilaumassa joillekin pelimiehille, ja se on nykypäivän "suhde"elämä. Muistuttaa liikaa Frendit-sarjaa. En voi olla vähän kaikkien kanssa. Se ei lisää jännitystäni, päinvastoin, YKSI toinen ihminen omana, SE on jännittävää, SIINÄ on mystiikkaa.
Mutta ei, ei kenelläkään ole mielenkiintoa rajoittaa elämäänsä vain muhun. Irtosuhteet olis ainoa vaihtoehto, mutta jotenkin en vain saa niitä harrastettua. Ihan hyvä varmaan.Ei sinkkuuteen kuole, kuten aidsiin.
Niinpä...mäkin ihmettelen tota asiaa suuresti!!! Mikä olisi sen ihanampaa kuin vakiinnuttaa suhde sitoutumalla eikä tarvis koko ajan olla ns. koeajalla. Itsekin olen seurustellut reilu 3 vuotta ja olisin täysin valmis menemään kihloihin ja naimisiin, mutta poikakaverini ei ole ajatellut asiaa lähitulevaisuuteen vaikkakin sitä haluaa...mutta joskus! Mikä ihmeen aika se on? Jos kerta halutaan olla aina yhdessä, mikä estää sitoutumasta? Noh, ei auta kuin vaan odotella että hän on valmis...
Itse en ole sitoutunut sen takia, koska en ole seurustelija tyyppiä. Seurustelusuhde rajoittaa mun mielestä elämää liikaa ja mun persoonakin muuttuu aika paljon, enkä voi sanoa että parempaan suuntaan. Sellaisesta hauskuuttajasta tulee täys tussu. Olen seurustellut pari kertaa ja ihan kivaahan se oli aikansa, mutta en saa siitä juuri mitään irti. Se on niin v-mäistä olla tilittämässä missä on ollut, mitä on tehnyt ja näitä saamarin riitoja, mustasukkaisuutta...plus kaikki sukuillalliset päälle tekee siitä niin vastenmielisen asian, että se ei ole enään sen arvoista.Hyväähän siinä on paljon, mutta ei kiitos joillenkin se sopii, joillekkin ei.