Olen monesti kuullut että kaikkihan on hyvin jos vain rakkautta riittää ja se on molemmin puolista...tästä en ole enään niinkään varma. Vai onko rakkaus vaihtunut siihen että on tottunut toiseen ja toisen läheisyyteen eikä vain yksinkertaisesti uskalla päästää irti?
Tässä on takana viisi vuotta seurustelua, itkua ja hampaiden kiristystä mutta myös paljon rakkautta, oikeeta sellaista...mutta nyt tuntuu että kaikki on loppu. Ei enää seksiä, hellyyttä, kauniita sanoja...vaikka seurustelee, tuntuu että on yksin...silti kuulen itseni sanovan usein et rakastan ja sen että mua rakastetaan...
Onko siitä tullut vaan loppuun kulunut tapa?! Sanotaan ne kaksi äärettömän tärkeetä sanaa vailla merkitystä...
Ehkä sitä vielä rakastaa, mutta se ei enään yksinkertaisesti riitä...ja rakastaahan voi monella tavalla, vai voiko...?
Eikö nuorten suhteiden kuuluisi olla kiihkeää ja intohimoista, sellasta joka on täynnä tunteita? Vai onko se vaan käsitys?
Vai onko tää nyt sitä arkea?
Sanokaapa se...
Tässä on takana viisi vuotta seurustelua, itkua ja hampaiden kiristystä mutta myös paljon rakkautta, oikeeta sellaista...mutta nyt tuntuu että kaikki on loppu. Ei enää seksiä, hellyyttä, kauniita sanoja...vaikka seurustelee, tuntuu että on yksin...silti kuulen itseni sanovan usein et rakastan ja sen että mua rakastetaan...
Onko siitä tullut vaan loppuun kulunut tapa?! Sanotaan ne kaksi äärettömän tärkeetä sanaa vailla merkitystä...
Ehkä sitä vielä rakastaa, mutta se ei enään yksinkertaisesti riitä...ja rakastaahan voi monella tavalla, vai voiko...?
Eikö nuorten suhteiden kuuluisi olla kiihkeää ja intohimoista, sellasta joka on täynnä tunteita? Vai onko se vaan käsitys?
Vai onko tää nyt sitä arkea?
Sanokaapa se...
Vastaukset 11
Vanhimmat
Viisi vuotta suhdetta...musta se ei ole ihan nuori suhde enää. Itselläni ei ole niinkään pitkää takana, joten perspektiivini on tietysti erilainen kuin jollain keski-ikäisellä ja 20 vuotta naimisissa olleella.
...sitä, tarkotin sitä että vaikka ollaan seurusteltu viis vuotta niin ollaan kuitenkin nuoria, ite oon vasta 22! Ja just se että ei kai tämän ikäsenä elämän kuuluis vielä tällasta olla? Vai kuuluuko...vaikka suhde vakiintuu niin kai siihen nyt jotain pitäs jäädä muutakin kun se pelkkä arki? Jos nyt kukaan ymmärtää...
Kuuleppas!
Se on nykyään monella nuorella vikana että ollaan niin sanotusti "liikaa" toisissa kiinni eli vietetään pelkästään kokoajan sitä arkea yhdessä. Niinhän ei kannata olla vaikka miten paljon rakastaa, vaan pitää olla myös sitä omaa elämää molemmilla. Viettäkää aikaa molemmat välillä perheenne ja kavereitten kans (jos sellaisia on). Voitte yhdessäkin viettää aikaa ja lähdette vaikka käymään elokuvissa, katsotte elokuvaa kotonanne, harrastatte liikuntaa keskenään...tekemistä piisaa moneen otteeseen :)
Itse olen oppinut paljon 2,5 vuotta kestäneeltä suhteelta joka päättyi noin kuukausi sitten ja noin vuosi oltiin kihloissakin. Tyttö jätti mut ja silti yhä vaikka kuukausi eroa jo takana niin rakastan häntä kovasti :/...toivoisin että joskus vielä palataan yhteen, molemmat puolta viisaampana.
Hirveä ikävä, vaikka irti siitä pitäis kai päästää itseäni ja mielenterveyttä ajatellen...
Ei sillä ole mitään väliä sanooko rakastavansa, jos oikeasti ei enää tunne samoin. Helposti siitä tulee kulunut fraasi, "hyvää yötä", "hauskaa työpäivää", "rakastan sua"... asioita joita tottumuksesta saattaa sanoa vaikkei niillä ihmeempää tarkoita. Ja on aika kova kynnys jättää se sanomatta, jos toinen sanoo..
Kyllä rakastaa voi monella tapaa, kaverina, entisenä kumppanina, ja osa tunteista saattaa olla haikeutta sitä vanhaa tunnetta kohtaan.
Rakastatko miestäsi enää kumppanina?
..kun tuntuu että en. Ihan sama kun asuis kämppiksen kanssa, mutta sit kun taas alkaa miettimään sitä eroa niin alkaa näkemään taas sen että minkä takia on ylipäätänsä toiseen joskus rakastunut...vaikka karu tosiasia on se että tuskinpä tämä tästä enään miksikään muuttuu...valitettavasti...ehkäpä pitäis vaan otaa itseään niskasta kiinni ja ottaa askel eteenpäin...
Minkä ikäisiä te molemmat ootte?
Itse olen huomannu sen että monetkaan suhteet eivät kestä jos aloitetaan seurusteleen jo n. 15-17 vuoden iässä. Tarkoitan tilanne jossa tyttö on nuorempi ja poika vanhempi....
Se on mun kommentti.
Sen tiedän että ero ei ole helppoa...itse olin kuitenkin se jätetty osa. Tyttöni oli 17v (vajaan kuukauden 18v) ja mä 22v ja tosiaan seurusteltiin 2,5vuotta...vajaa vuosi siitä kihloissa. Rakastan häntä yhä...vaikka on ollut ala -että ylämäkiä suhteessa joka on täysin normaalia.
Olen kuullut että tämä kevät aika on yleensä naisilla sellaista vaikeaa aikaa, tuo on sit tutkittu juttu!
Tsemppiä sulle! :)
itse olen kanssa huomannut että alle pari kymppisenä aloitetut suhteet ei useinkaan jatku koko elämää, vaan miksi niin pitäisikään...? eihän juuri perskoulunsa päättänyt ole nähnyt elämää vielä olleskaan ja sitten jos saman tyypin kanssa styylaa vuosi kausia jossain vaiheessa se teininä niiiiiiin ihanalta tuntunut tyyppi tuntuukin vaan lapsuuden ystävältä jos sitäkään... ihmiset muuttuu ja kasvaa ja juuri tuossa murrosiässä ja vähän sen jälkeenkin solmitut suhteet alkavat aikuisiässä näyttää monasti ihan erilaisilta... siksi nuorena on kokeiltava ja kuljettava ilman sitoutumista!!... vanhempana sitten kelpaakin jo ihan tavis!!=)))
moi!
voi kun tuntu siltä, että olisin itse tuon kirjottanut!!!
Mulla on nyt sun kans siis aivan sama tilanne... ollaan tosin seurusteltu 3 vuotta... ja olen sua muutaman vuoden nuorempi...
Kaikki tuntuu niin arkiselta... tuntuu siltä, että mies pitäis mua itsestäänselvyytenä.. ja se on inhottavaa...
Haluisin ottaa askeleen eteenpäin, mutten uskalla! Sit tulee kaikki ne ihanat puolet mieleen siinä toisessa... mut sit taas... elämähän on riskinottoja, pitäis vaan uskaltaa...
Jos siltä tuntuu, ettei enää toisesta sillai välitä, miksi jatkaa enää yhdessä???
TODELLA vaikeita kysymyksiä... Onko sillä sun poikaystävälläsi mitään hajua sun tunteistas, vai piilotatko ne??
Mun on niin vaikeeta itse puhua niistä toiselle, kun tiedän että poikakaveri niin paljon musta välittää... enkä sit haluis toista satuttaa :(
Sepä siinä onkin kun tietää että toinen kuitenkin välittää ja paljon...tai siltä musta ainakin tuntuu...mutta on kyllä käyny mielessä että ehkä siitä välittämisestä huolimatta en ole ollut ainut kenel on ero käyny mieles varsinkin nyt lähiaikoina. Sitä vaan ei kumpikaan uskalla sanoa ääneen...ite oon muutaman kerran yrittäny puhua asiasta mutta se nyt on vaan menny tappeluks.
Ja siinä onkin sit toinen juttu...musta on tullu niin sulkeutunut että en vaan enään yksinkertasesti puhu omista tunteitani ja siitä millasia ne oikeesti on..eli hyvin on piilotettu!Ja ihan vaan siks että kaikki opn mennyt vähän niin että mun mielipiteillä ei niin kauheesti ole merkitystä...tai on varmaan merkitystä mut niit ei pahemmin noteerata...
Siinäpä se onkin kun pitäs vaan uskaltaa, mutta...
Sitä monta kertaa miettii et kuin erilailla ja paremmin asiat vois olla jos olis eri tilantees...must on vaan tän asian myötä tullu sellanen haaveilija, en vaan saa mitään tehtyä koko asian eteen.
Just se että kaikki on niin itsestään selvää...myös se että minä nyt oon täs suhtees enkä oo mihkään lähössä...
Valitettava tosiasia mut täs menee nuoruus hukkaan...ehkä pitäis vaan oikeesti muuttaa hiukan tätä ajattelu tapaa...se että näkee toisen pakkaavan tavaroitaan ja kantavan ne ulos on todennäkösesti vaikein asia minkä joutuu ainakin tässä vaiheessa näkemään ja kokemaan. Ja tietenkin se tekee kipeetä...sehän siinä pelottaakin...mutta siitä se uus elämä alkais, ilman itsestään selviä asioita! Siitä alkais se oma uus itsenäinen elämä jonka jokaisen nuoren kuuluis elää...
Se vaan on niin vitun vaikeeta!!
Eli itselläni takana samanlainen suhde/avioliitto , ja jossain vaiheessa huomasin ihan saman, että nyt sitä ollaan ku kämppikset.... oltiin silloin jotain 24 ... no suhde jatkui, jotenki väkinäiseltä se kokoajan tuntui, mutta sitä oli niin tottunu siihen toiseen, että ajatteli et tällästä tää nyt on. Ei ollut mitään kipinää... No mentiin naimisiin, kun kerran "niin kuului tehdä" .. no eihän se mitään muuttanut, vaan oikeestaan pahensi vaan. Käytiin parisuhdeterapiassa jne. Terapautin sanat että meidän suhde oli samalla tasolla ku vanhalla eläkeläispariskunnalla, jotka nukkuu jo eri makuuhuoneissa. Tulimme siihen tulokseen että emme halua elää vuosikymmeniä niin, ja kun mikään ei muuttunut, niin erosimme... ystävinä, kyyneliä silti riitti ja tuskaa se ero oli molemmille. Ystävyys säilyi ja tuo ex on minulle lähestulkoon kuin se puuttuva veli.Näin oli meille paljon parempi.
..niin. Sitä mä vähän itekin pelkään että tässä käy vielä joku kaunis päivä niin. Oon aina haaveillu siitä (niikun varmaan jokainen tyttö) että joku päivä astelisin sinne alttarille maailman onnellisimpana tyttönä ja hyvässä lykyssä äitinä...mutta tällä hetkellä jos ajattelen asiaa ja sitä että tämän ihmisen kanssa pitäis sinne astella niin tuntuu lähinnä ahdistavalta...ehkä siinä yksi syy miks en ole suostunut menemään kihloihin vaikka niin kauan ollaan seurusteltu, ja asiasta ollaan puhuttu. Jostain syystä se ei vaan ole mulle tuntunut oikealta...kihlaus on kuitenkin lupaus avioliitosta, ainakin mulle. Ja sellasta lupausta en oo pystynyt tekemään...mutaa silti en pysty tätä lopettamaankaan...hieno juttu.
Mulla on muutama hyvä ystävä jotka molemmat on mennyt nuorene kihloihin, eronnut ja mennyt taas kihloihin jne. saman ihmisen kanssa. Toiselle kävi niin että yhdestä erosta tuli sitten se viimenen mutta tämä toinen taas on menossa ensi kesänä naimisiin sen nuoruutensa rakkauden kanssa, kenen kanssa on on ollut kihloissa jo kahdesti...tässä sitä nyt sitten ollaan itketty yhdessä ja erikseen että kun ei se ihan oikealta tunnu...
Sen olen päättäny että itseäni en tohon tilanteeseen päästä...se on kuitenkin iso askel näinkin nuorelle ihmiselle...
Saa nähdä kuinka meidän kaikkien oikein käy...