Aika on paha vastustaja, jopa vihollinen.
Sain tänään tietää, että poikaystäväni ei halua jatkaa tapailua, koska emme molempien töiden ja 300 km välimatkan vuoksi kuitenkaan näkisi toisiamme lähes kolmeen kuukauteen...
Ehdimme tapailla kunnolla vain vajaat kolme kuukautta. Minä jarruttelin ensin ja hän vaikutti innokkaammalta. Niinhän siinä sitten kävi, että menin rakastumaan. Kai tämä enemmän kuin ihastumista on... Ainakin ajattelen häntä koko ajan ja sattuu tosi paljon, vaikka olihan tämä ero jo jonkin aikaa tiedossa ja meillä oli jo nyt keväällä vaikeuksia sovittaa aikataulujamme yhteen. Silloin, kun näimme, oli aina tosi kiihkeää ja ihanaa.
Mitä luulette? Kannattaisiko minun pitää vaivihkaa yhteyttä vaikka aluksi sähköpostitse? Kun hän ei pääsisi unohtamaan minua (mitä ei voi muutenkaan tapahtua, sillä yhteensä olemme tunteneet jo pari vuotta), voisimme ehkä nähdäkin jonain viikonloppuna. Vai pitäisikö jaksaa odottaa syksyyn, jolloin näemme taas väkisin opintojen ja harrastusten parissa?
Hankala tilanne. Tämä mies on sen verran mahtava pakkaus, että en haluaisi luovuttaa noin vain. Olemme molemmat nuoria, 21 ja 22, ja olen jo aiemmin ajatellut, että jos meillä nyt menee poikki, niin voimme kyllä vielä joskus palata yhteen. Olisikohan mahdollista?
Kiitos, että jaksoitte lukea! Luulenpa, että elän päivän kerrallaan, niin kuin tähänkin asti. Koetan toimia vaistojeni mukaan ja kuunnella tunteitani. Reagoin usein hyvin tunteellisesti, mutta osaan peittää tunteeni ja myös kiellän niitä osittain itseltäni. Pitää siis varoa liikaa järkeilyä ja antaa elämän viedä. Aurinkoista kesää kaikille :)

Vastaukset 1
Vanhimmat
Kolme kuukautta on lyhyt aika, kyllä teistä jotain tulee jos on tullakseen. Pidä ihmeessä yhteyttä silloin tällöin kesän aikana, vaikka ihan "kaverina". Syksyllä sitten koitatte uudella onnella!
Onnea teille!