Unohdettujen sinfonioiden kiehtovuus kuluneeseen kantaohjelmistoon verrattuna

En lakkaa ihmettelemästä sitä, kuinka jokin niin sanottu unohdettu sinfonia, joista tosin tunnemme vain häviävän pienen osan, ja joista useimpia ei ole soitettu ehkä vuosikymmeniin, voi omata musiikillisia kvaliteetteja, jotka tekevät siitä ennakko-odotuksiinsa nähden jopa huomattavasti kestävämpää, ylläpitävämpää ja valloittavampaa musiikkia, jonka kuuntelemiseen ei lainkaan kyllästy, kuten voisi otaksua teoksesta, joka on unohdettu arkistojen kätköihin, mutta kuunneltaessa yhä uudelleen osoittautuukin vaikuttavaksi ja kiinnostavaksi musiikiksi, jos vaikka ottaa vertailukohdaksi jonkun loppuun kalutun ja puhki soitetun sinfonian kantaohjelmistossa, johon on saattanut kyllästyä jo moneen monituiseen kertaan ja sen kuunteleminen maistuu puulta. Näin lienee myös monien meidän ajallemme tuntemattomien Aaltosen, Fordellin ja Tuukkasenkin sinfonioiden osalta, jotka avaavat meille uuden ja tuntemattoman, mutta alati kiehtovan musiikillisen maailman romantiikan tyylilajissa.