Minun anoppini on hyvin erikoinen ja ellen sanoisi outo ihminen. Hän pompottaa appeani minkä kerkeää, on hyvin epäsosiaalinen (ei voi mm. mennä ulos, jos näkee, että pihalla on talon muita asukkaita). Hän ei suostu kertomaan ikäänsä eikä vastaa perheen lankapuhelimeen. Hän on riidoissa kaikkien sukulaistensa kanssa, eikä mieheni tunne esim. äidin puolen serkkujaan. Lisäksi hän on aivan patalaiska. Ei siivoa, ei leivo, ei laita ruokaa, ei ulkoile. Lösöttää vaan sohvalla ja katsoo kaikki illat telkkaria. Niin, ja hän suostuu vain tekemään nelipäiväistä työviikkoakin. Kuitenkin hänellä on erittäin vahvat mielipiteet asiaan kuin asiaan. Hän haluaa aina olla äänessä ja väittää olevansa oikeassa lähes aina (mieheni saa tosin aika hyvin lyötyä hänelle luun kurkkuun).
No näiden piirteiden kanssa vielä pärjää. Mutta kun hän on vielä niin hemmetin mustasukkainen omasta ainokaisestaan eli minun avomiehestäni. Kun menemme kylään, keskustelut koostuvat tavallisesti mieheni lapsuudesta, hänen kouluvuosistaan ja opettajistaan. Minua ei juurikaan huomioda, ellei mieheni esitä minusta joitain asioita tai ellen ota niitä itse puheeksi. Lisäksi olen muutaman kerran loukkaantunut anoppini käytöksestä todella pahasti. Minä kun olen innokas leipomaan, ajattelin jouluna ilahduttaa mieheni vanhempia omilla leivonnaisillani. Tein suhteellisen haastavan kalapiiraan ja joululimpun. Kohtelu oli minusta minua kohtaan kuitenkin rumaa. Leivonnaiseni laitettiin syrjään ja tilalle tarjottiin kaupan pullaa. Minun tuotoksiani maisteltiin vasta mieheni kehoituksesta. Lisäksi toin appivanhemmilleni ulkomailta tuliaisiksi paikallista kahvia ja nätit kahvikupit. Kupit eivät nyt todellakaan ole käytössä, eivätkä edes esillä missään. Kahvinkin mieheni lopulta kiikutti meille, kun hänen vanhempansa eivät halunneet edes sitä maistaa, kun eivät kuitenkaan tykkäisi kuin suomalaisesta kahvista.
Olin jotenkin todella pettynyt. Mutta kun mieheni joutui OKL:ssä tekemään kirjontatyön, jonka hän lahjoitti vanhemmilleen, on se nyt kunniapaikalla. Samoin kuin hänen tekemä savikulho. Ja näitä töitä kehuttiin ja esiteltiin niille harvoille sukulaislle, joita mieheni vanhempien luona yleensä käy.
Ymmärrän, että oman lapsen työt ovat oman lapsen töitä, mutta minä ainakin antaisin oman miniäni vaivannäölle hieman enemmän arvostusta. Kuulostaa ehkä lapselliselta, mutta minusta sellainen kuuluu jo hyviin käytöstapoihin ja tekee vieraan olon mukavammaksi.
Kaikkein eniten minua ärsyttää se, miten anoppini pitää 28-vuotiasta poikaansa yhä lapsena. Hänelle pitää sössöttää kuin pienelle lapselle ja muutenkaan ei koskaan puhuta niin sanotusti "vakavasti". Puhutaan vain kuin lasten leikeistä. Meitä ei todellakaan ajatella yksikkönä, vaan kaikesta kuvastuu sellainen ajatus kuin oltaisiin joku teinipari, jonka suhde nyt tuskin kestää. Anopilleni on aikoinaan ollut erittäin kova paikka se, että mieheni on lähtenyt muualle opiskelemaan. Nyt hän soittelee joka sunnuntai ja metsästää hesarista työpaikkoja, jotta saisi lapsensa taas samalle paikkakunnalle. Vaikka miehelläni on toisen tutkintonsa opinnot yhä kesken ja hän on päättänyt tehdä ne loppuun. Lisäksi asiaa ei ole auttanut se, että anopilleni on ystävällisesti ilmaistu, etten minä oikein tykkää, kun hän etsiskelee miehelleni työpaikkoja. Sama homma vain jatkuu.
Ärsyttää kun meitä ei oteta vakavasti! En tiedä, mitä tapahtuisi jos menisimme kihloihin tai naimisiin... varmaan kauhea sota ja huuto. Eihän anoppi itsekään ole mennyt mieheni isän kanssa naimisiin ja pojalle on muutenkin annettu äidin sukunimi.
Asiaa ei kuitenkaan helpota mieheni kiltteys. Hän ei halua loukata äitiään, joka on tietysti ymmärrettävää. Lisäksi minusta tuntuu, että mieheni ajattelee olevansa jotenkin tilivelvollinen vanhemmilleen. Ovathan he pitäneet hänestä niin hyvää huolta lapsena. Itse en ole aina samaa mieltä. Perheen rahankäyttö on ollut mitä on ollut. Ansaittu raha on pantu turhuuksiin, kuten peliautomaatteihin ja lottokuponkeihin. Nyt minä saan yrittää kitkeä noita tapoja miehestäni pois, että meillä olisi joskus varaa asua esim. rivarissa tai omakotitalossa. Mieheni perhe kun on asunut alle 40 neliön kaksiossa. Ja onhan mieheni joskus joutunut lainaamaan vanhemmilleen jopa rahaa. Yleensä kai tässä vaiheessa sen pitäisi olla toisinpäin. Lisäksi miestäni on suojeltu kuin mitäkin vauvaa maailmaan pahuudelta ja kaikilta arkitotuuksilta. Nyt olen itse kovilla, kun vastoinkäymisiä tulee elämässä vastaan ja mieheni ei millään meinaa selvitä niistä. Hän kun on OIKEASTI kuvitellut, että elämä voi olla aina pelkkää juhlaa...
Tuntuu niin pahalta mennä anoppilaan, kun tuntee itsensä täsyin ei-toivotuksi vieraaksi. Aivan kuin olisin joku paha ämmä, joka on sitonut heidän kultapojunsa ilkeän noidan pauloihin. Aivan kuin anoppini olisi minulle katkera suhteestamme? kaiken lisäksi kaikki tapahtuu niin huomaamatta ja hups, ikään kuin vahingossa. Ymmärrän kuitenkin, että monet asiat on tarkoitettu ihan selvästi loukkaaviksi teoiksi minua kohtaan.
Appeni kanssa tulen toimeen erittäin hyvin ja tuntuu, että hän pitää minusta paljon. Hänen kanssaan meillä onkin uein hyviä keskusteluja ja hänellä on käytöstapoja!
voi voi... mutta antakaahan hyvät kohtalotoverit vinkkejä, miten kohdata anoppini. En haluaisi riidellä ja miehelleni hänen perheensä on tärkeä. Onko tässä vain myönnettävä kahden ihmisen erilaisuus? En kuitenkaan halua joutua taipumaan anoppini vaatimusten alla. Tiettävästihän nälkä kasvaa syödessä ja jos hänelle antaa pikkusormen, osoitteemme on kohta anoppilan vieressä...
No näiden piirteiden kanssa vielä pärjää. Mutta kun hän on vielä niin hemmetin mustasukkainen omasta ainokaisestaan eli minun avomiehestäni. Kun menemme kylään, keskustelut koostuvat tavallisesti mieheni lapsuudesta, hänen kouluvuosistaan ja opettajistaan. Minua ei juurikaan huomioda, ellei mieheni esitä minusta joitain asioita tai ellen ota niitä itse puheeksi. Lisäksi olen muutaman kerran loukkaantunut anoppini käytöksestä todella pahasti. Minä kun olen innokas leipomaan, ajattelin jouluna ilahduttaa mieheni vanhempia omilla leivonnaisillani. Tein suhteellisen haastavan kalapiiraan ja joululimpun. Kohtelu oli minusta minua kohtaan kuitenkin rumaa. Leivonnaiseni laitettiin syrjään ja tilalle tarjottiin kaupan pullaa. Minun tuotoksiani maisteltiin vasta mieheni kehoituksesta. Lisäksi toin appivanhemmilleni ulkomailta tuliaisiksi paikallista kahvia ja nätit kahvikupit. Kupit eivät nyt todellakaan ole käytössä, eivätkä edes esillä missään. Kahvinkin mieheni lopulta kiikutti meille, kun hänen vanhempansa eivät halunneet edes sitä maistaa, kun eivät kuitenkaan tykkäisi kuin suomalaisesta kahvista.
Olin jotenkin todella pettynyt. Mutta kun mieheni joutui OKL:ssä tekemään kirjontatyön, jonka hän lahjoitti vanhemmilleen, on se nyt kunniapaikalla. Samoin kuin hänen tekemä savikulho. Ja näitä töitä kehuttiin ja esiteltiin niille harvoille sukulaislle, joita mieheni vanhempien luona yleensä käy.
Ymmärrän, että oman lapsen työt ovat oman lapsen töitä, mutta minä ainakin antaisin oman miniäni vaivannäölle hieman enemmän arvostusta. Kuulostaa ehkä lapselliselta, mutta minusta sellainen kuuluu jo hyviin käytöstapoihin ja tekee vieraan olon mukavammaksi.
Kaikkein eniten minua ärsyttää se, miten anoppini pitää 28-vuotiasta poikaansa yhä lapsena. Hänelle pitää sössöttää kuin pienelle lapselle ja muutenkaan ei koskaan puhuta niin sanotusti "vakavasti". Puhutaan vain kuin lasten leikeistä. Meitä ei todellakaan ajatella yksikkönä, vaan kaikesta kuvastuu sellainen ajatus kuin oltaisiin joku teinipari, jonka suhde nyt tuskin kestää. Anopilleni on aikoinaan ollut erittäin kova paikka se, että mieheni on lähtenyt muualle opiskelemaan. Nyt hän soittelee joka sunnuntai ja metsästää hesarista työpaikkoja, jotta saisi lapsensa taas samalle paikkakunnalle. Vaikka miehelläni on toisen tutkintonsa opinnot yhä kesken ja hän on päättänyt tehdä ne loppuun. Lisäksi asiaa ei ole auttanut se, että anopilleni on ystävällisesti ilmaistu, etten minä oikein tykkää, kun hän etsiskelee miehelleni työpaikkoja. Sama homma vain jatkuu.
Ärsyttää kun meitä ei oteta vakavasti! En tiedä, mitä tapahtuisi jos menisimme kihloihin tai naimisiin... varmaan kauhea sota ja huuto. Eihän anoppi itsekään ole mennyt mieheni isän kanssa naimisiin ja pojalle on muutenkin annettu äidin sukunimi.
Asiaa ei kuitenkaan helpota mieheni kiltteys. Hän ei halua loukata äitiään, joka on tietysti ymmärrettävää. Lisäksi minusta tuntuu, että mieheni ajattelee olevansa jotenkin tilivelvollinen vanhemmilleen. Ovathan he pitäneet hänestä niin hyvää huolta lapsena. Itse en ole aina samaa mieltä. Perheen rahankäyttö on ollut mitä on ollut. Ansaittu raha on pantu turhuuksiin, kuten peliautomaatteihin ja lottokuponkeihin. Nyt minä saan yrittää kitkeä noita tapoja miehestäni pois, että meillä olisi joskus varaa asua esim. rivarissa tai omakotitalossa. Mieheni perhe kun on asunut alle 40 neliön kaksiossa. Ja onhan mieheni joskus joutunut lainaamaan vanhemmilleen jopa rahaa. Yleensä kai tässä vaiheessa sen pitäisi olla toisinpäin. Lisäksi miestäni on suojeltu kuin mitäkin vauvaa maailmaan pahuudelta ja kaikilta arkitotuuksilta. Nyt olen itse kovilla, kun vastoinkäymisiä tulee elämässä vastaan ja mieheni ei millään meinaa selvitä niistä. Hän kun on OIKEASTI kuvitellut, että elämä voi olla aina pelkkää juhlaa...
Tuntuu niin pahalta mennä anoppilaan, kun tuntee itsensä täsyin ei-toivotuksi vieraaksi. Aivan kuin olisin joku paha ämmä, joka on sitonut heidän kultapojunsa ilkeän noidan pauloihin. Aivan kuin anoppini olisi minulle katkera suhteestamme? kaiken lisäksi kaikki tapahtuu niin huomaamatta ja hups, ikään kuin vahingossa. Ymmärrän kuitenkin, että monet asiat on tarkoitettu ihan selvästi loukkaaviksi teoiksi minua kohtaan.
Appeni kanssa tulen toimeen erittäin hyvin ja tuntuu, että hän pitää minusta paljon. Hänen kanssaan meillä onkin uein hyviä keskusteluja ja hänellä on käytöstapoja!
voi voi... mutta antakaahan hyvät kohtalotoverit vinkkejä, miten kohdata anoppini. En haluaisi riidellä ja miehelleni hänen perheensä on tärkeä. Onko tässä vain myönnettävä kahden ihmisen erilaisuus? En kuitenkaan halua joutua taipumaan anoppini vaatimusten alla. Tiettävästihän nälkä kasvaa syödessä ja jos hänelle antaa pikkusormen, osoitteemme on kohta anoppilan vieressä...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kohtalon toveri täällä vaan =) Meillä on niin päin, että minun mieheni isä ei hyväksy minua. Muuten voinkin sitten allekirjoittaa melkeimpä kaiken minkä kirjoitit!!!
Appeni mielestä minä olen kaiken pahan alku ja juuri enkä osaa tehdä mitään oikein. Minä en tee mieheni kotona tarpeeksi töitä (ei ole maatila vaan aivan tavallinen omakotitalo), minä vain laiskottelen... Appeni ei halua ilmeisesti ymmärtää että minulla on rankka työ ja viikonloppuisin haluan rentoutua kun käymme heillä. Tämä rentoutuminen ei tarkoita sitten kohdallani sitä etten tekisi MITÄÄN... Mutta appeni ei vain halua nähdä sitä että olen oikeasti tehnyt jotakin..
Kysyit neuvoa että miten kohdata anoppi... En osaa sanoa sinulle mitä sinun pitäisi tehdä, voin vain kertoa mitä itse olen tehnyt... Nykyään nimittäin en enää välitä mitä appeni minusta ajattelee. Hän ei pidä minusta, en minä voi sille mitään. (Hän on sellainen ihminen että jos hän jotain päättää hän ei muuta käsitystään vaikka olisi kuinka väärässä... Joten kun hän on joskus ajatellut että olen laiska yms. hän ei ilmeisesti halua nähdä etten ole sellainen kuin hän minun kuvittelee olevan....) Kun käymme mieheni vanhempien luona, vietän aikaa ihanan anoppini kanssa ja olemalla ulkona. Auttelen myös miestäni niissä hommissa mitä hän kotonaan tekee jos vain osaan.
Tiedän, että tilanteesi on hankala ja on hyvä että ymmärrät että miehesi vanhemmat ovat miehellesi rakkaita vaikket sinä tulekkaan toisen kanssa toimeen. Olemme mieheni kanssa puhuneet tästä meidän tilanteestamme ja mieheni ymmärtää myös minun näkökulmani. Kehottaisinkin myös sinua ottamaan asian miehesi kanssa puheeksi. Me olemme tulleet siihen tulokseen ettemme voi asialle mitään. Elämässä vain on sillä tavalla ettei kaikkien ihmisten kanssa tule toimeen. Mieheni isä ei pidä minusta, mutta mieheni pitää ja sehän se tässä kaikista tärkeintä on =)
lukea, mutta se alku jo kertoo sun ongelmas: arvostelet kaikkea, mitä anoppis tekee. Kysymys: miksi hänen täytyisi toimia ja elää SINUA miellyttääksesi ???
pientä kunnioituksen ym puutetta. Tästä tulee varmaan yhtä pitkä kun kun alkuperäisestäkin. No appiukko ei ole minua koskaan hyväksynyt. Ollaan kuitenkin oltu miehen kanssa yhdessä 8,5 vuotta. Alussa se oli sellasta että kun mieheni keskusteli isänsä kanssa ja minä siinä kolmantena pyöränä. Niin jos minä jotain siihen keskustelun väliin kommentoin, minua ei huomioitu mitenkään. Koskaan ei ole kiittänyt mistään tai kehunut mitenkään. Mieheni on kerran haukkunut pystyyn että tanssii mun pillien mukaan (mitä ei sillon kyllä edes tehnyt), eikä tee niin kun hän haluaisi. Eli jos appiukko on eri mieltä mieheni kanssa jostain asiasta niin se on minun syyni.
Mua myöskin raivostuttaa kun se on aina "liian avulias". Esim renkaita en ole saanut autoon vaihtaa, kun voin liata itseni. So what? Pesukone on keksitty. Ja appiukko menee vaikka perse edellä puuhun ettei vaan tartte multa apua pyytää. Mitään kahta kiloa painavampaa en saa nostaa, kun "Annas minä". Mies tiesi että mä halusin oppia vaihtamaan autoon öljyt. No se vähän neuvoi ja mä vaihdoin. Appiukko sitten paheksuen sanoi miehelleni että kui (nimeni) vaihtaa öljyt. Mieheni vastasi että kun se ite halus. Sitten se appiukko katsoi mua että "OHO, osaako se nyt ihan varmaan".
Ja sitten kun talo ostettiin niin se olis tietenkin halunnut sen kokonaan mun mieheni nimiin. Onneksi ei ollut paikalla kun kaupat tehtiin. No kun sitten on remonttia tehty niin nekin olis tehty appiukon mielen mukaan, koska miehelle oli kuulemma "ihan sama". Eli kun esim. saunan halusin panelit vaakaan. Ensin koitin sitä ehdottaa appiukolle, mut se vaan puhui pystypanelista. Eli ensin käänsin mun miehen pään joka sitten käänsi appiukon pään.
Nyt kun takana on 8,5 vuotta miehen kanssa yhdessäoloa, kaksi lasta ja avioliitto, niin appiukko voi jo kaksi lausetta vaihtaa mun kanssa. No mä en tykkää appiukosta, eikä se minusta - tasoissa ollaan.
Näköjään kohtalontovereita löytyy. Meillä kans avomieheni äiti on kaikkea muuta kuin ihanneanoppi.
Etsitään työpaikkoja lehdistä ja soitellaan et muutapas tänne kotipaikalle takaisin kun noin hyvä työkin olisi, kylässä käydessämme 26-mieheni on äidilleen rakas lapsi, rakas reetta, poika kulta jne.. Ja nämä sanat tulevat niin kuvottavalla "äidin rakkaudella".. ällöttää.. mut elämä on.
Tutulta kuulostaa teidän muiden jutut.. itse olen tuntenut anoppini nyt neljä vuotta ja ihan ensimmäisistä päiväistä lähtien anoppi on suhtautunut minuun kuin ilmaan. Kun menemme mieheni vanhempien luo kylään, anoppi on kuin emme olisi tulleetkaan. Neljän vuoden aikana olen syönyt/kahvitellut heillä yhteensä kaksi kertaa (jouluna ja juhaanuksena). Toiseksi anoppi on haukkunut minut selkäni takana miehelleni. Tämä tapahtui jo seurustelumme alkuaikoina. Hänen mukaansa minä olen kouluttanut itseni liian korkealle (silloin olin vasta ylioppilas ja juuri saanut opiskelupaikan yliopistosta) ja hänen mielestään korkealle koulutetut ihmiset ovat inhottavia, itsekkäitä ja omahyväisiä. Koska hän on itse työtön ja kouluttamaton haluaa hän, että kaikki hänen lähipiiristäänkin ovat. Vituttaa tuollainen kateus. Toiseksi anoppi ei kestä sitä, jos muilla menee hyvin. Kun minä sain väliaikaisen työpaikan, anoppi melkein suuttui, hän meni kateudusta vihreäksi. Oman työttömyytensä hän on itse ansainnut siten, ettei mene töihin vaikka kotiin asti soitettaisiin ja pyydettäisiin, ei hoida kotitöitä ja valittaa kun muut eivät niitä hänen puolestaan hoida. Lisäksi mieheni joutuu maksamaan heidän laskujaan joskus, vaikkei meillä itselläkään sitä liikaa ole (minä opiskelen). Olin aina kuvitellut, että tulen varmasti anoppini kanssa toimeen, oli hän sitten millainen tahansa, mutta oma yritys ei näköjään auta. Hän tuomitsi minut jo ennen kuin ehdimme tutustua. Voi olla että minussakin on jotain vikaa - mutta hän ei halua tutustua minuun vaikka olen monta kertaa sitä uudelleen ja uudelleen yrittänyt. Olen antanut hänelle aina kaiken anteeksi ja halunnut lähteä puhtaalta pöydältä.. parempi kai olisi muuttaa viidensadan kilometrin päähän siitä naisesta..
Olisiko se minunkin anoppini kohdalla kateutta?
Hänen mielestään (kuten appiukkonikin!) korkeasti koulutetut sekoavat kuulemma jossain vaiheessa (=minusta tulee kohta maisteri)?, lukion käynti on turhaa, koska se ei valmista ammattiin jne. jne. Hän suhtautuu minuun, kuin minua ei olisi olemassakaan? Ei kutsu meitä kylään, ei käy meillä kylässä, ei soittele jne. jne. Hän on ollut itse työttömänä jo lähes 10 vuotta, eikä yleissivistys ole varmaan kovin korkea hällä: tuskin tietää esim. politiikasta tms. yhtikäs mitään?!!!
Kihlattuni isä otatti kihlatullani n. 10000mk:n opintolainan OMALLE tililleen kihlattuni ollessa vielä alaikäinen...eli käytännössä appiukkoni on EDELLEEN velkaa kihlatulleni tämän 10000mk korot?! Silti kihlattuni toimii isälleen ilmaisena taksina silloin tällöin...?!!! Kun hänen äitinsä (=kihlattuni äiti siis) kävi meillä (=ensimmäisen kerran, noin 4 vuoden ruikutuksen jälkeen!)kylässä tässä vähän aikaa sitten, niin meidänpä elätettävänä sitten olikin koko viikonlopun, eikä tuonut "tuliaiseksi" kuin pussillisen itseleipomia kovia korvapuusteja?! Kaikki meni roskiin heti sen vierailun loputtua...No, mikäs siinä...kelpasi anopilleni myös ilmainen kyyti: vietiin hänet takaisin kotiinsa, yht. n. 300 km!!! Eikä edes bensarahaa antanut, OMALLE POJALLEEN?! Eli hänkin on velkaa kihlatulleni?! Että tämmöset tunnevammaiset mulla on appivanhempina...hmph! =(