Miksi kaksi toisistaan välittävää, toisiaan rakastavaa ihmistä alkavat jossakin vaiheessa satuttaa toisiaan? Miksi pelon annetaan mennä rakkauden edelle?
Miksi???
ying/yang
81156
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Täällä toinen joka odottelee vastausta.... mikäli sellaisia on olemassa...
Tähän kun joku osaisi antaa vastauksen, niin maailma olisi parempi paikka.
Itse uskon, että kyse on monimutkaisesta ja monisyisestä kommunikaation ongelmasta, ei mistään yksittäisestä seikasta. Oletetaan-ei kysytä, odotetaan toisen lukevan ajatuksiamme, kuvitellaan itse pystyvämme lukemaan toisen ajatuksia. Vähitellen ja täysin huomaamatta ja ennen kaikke tahtomatta, ollaan tilanteessa, jossa ensimmäisen kerran katkeroidutaan, taaskaan tuo ei sanonut/tehnyt/kysynyt/puhunut. Ja siitä se kierre alkaa.
Aina eron taustalta löytyy väärinkäsityksiä, vääriä olettamia ja yksinkertaisesti jääräpäistä niistä puhumattomuutta.
Harvaan yhtä tärkeään asiaan panostetaan yhtä vähän kuin avioliiton pitämiseen kasassa. Sitä voi verrata vanhaan kerrostaloon: jos on huolehdittu ns. jatkuvasta kunnossapidosta koko talon käyttöijän ajan, niin tarvitaan vuosittain vain pieniä toimenpiteitä ja talo voi hyvin. Jos taas lykätään ja lykätään korjauksi, on usein hinta liian suuri kerralla maksettavaksi.
Ja huom!, mä en ole insinööri :-)))) Itse olen tuon jatkuvan kunnossapidon ajatuksen oppinut kantapään...eli eron...kautta.
Niinpä niin.. kantapään kautta tässä on opittu myöskin. Mutta kun ei oppi pysy korvien välissä ;) Pitäisköhän käyttää korvatulppia jotta pysyisi :D
Eli samat virheet kerrataan, ei anna luonto periksi olla ensimmäinen pyytämässä anteeksi tai halaamassa ja myöntämässä oman äkkipikaisuuden, tietäen ettei kumppaninkaan luonne nitä jouhevimpia ole, kuitenkin olettaa että hän on "viisaampi" ja maltillisempi..vaan ei ole. VAIKKA sitten kun tilanne selviää jollain ihmeen kaupalla niin tajuaa että olisi pitänyt ennaltaehkäistä eikä lähteä siihen kierteeseen joka johtaa riitaan. ..se on tää ihmisen elämä joskus...
Mielestäni edellisessä viestissä oli ongelmaan hyvä avainsana: "Anteeksi!" ja etenkin sen pyytäminen. Suomalaiset lienevät aika huonoja käyttämään tätä sanaa, koska sana pitää sisällään sen, että myöntää myös itsessään olleen riidassa vikaa.
Vaimoni kanssa opettelimme monen yhteisen vuoden jälkeen sanomaan kyseisen sanan, jonka sanomisen jälkeen olemme monen pikkuriidan jälkeen nauraneet. Onpa saattanut riita heittää "häränpyllyä" ja homma kääntynyt hetkessä kiihkeäksi lemmiskelyksi. Mitä useimmin sanaa käyttää, kerta toisensa jälkeen sen lausuminen tuntuu helpommalta!
Ajatelkaa! Ei oo iso asia sanoa nöyrästi tuo lyhyt sana!
Try It!You like It!Sixty-nine! Ohhoh!Nyt lähti vähän laukalle. Täytyy pyytää...ANTEEKSI!
En pidä itseäni niin viisaana, että osaisin vastata, mutta jotain ajatuksia seuraavassa.
Rakkaus on myös paljon muuta kuin tunnetila. Mun mielestä rakkaus on kuin kasvi, joka tarvitsee jatkuvasti molempien osapuolten hoivaa. Siis korostan: molempien. Rakkaus on monimuotoinen. Joskus se on ylitsepursuavaa, toisinaan se on hyvää toveruutta. Mutta se ei ole itsestäänselvyys. Se ei tule itsestään. Se vaatii tahtoa. Ja se vaatii tekoja. Se vaatii uhrautumista. Ja se on herkkä häviämään.
Toiset ihmiset osaavat rakastaa paremmin kuin toiset. Toiset ovat valmiita hylkäämään rakkauden heti kun ei enää tunnu "siltä". Toiset ovat valmiita tekemään työtä silloinkin, kun tuuli käy tupaan. Luulen, että kysymyksesi käsittelee ensin mainittuja.
Lähestyn asiaa hivenen realistisesti, joskin tietty lojaalisuus ja se anteeksianto olisi hyvä olla osana arkipäivää.
Ei ole syytä olettaa kumppanin oleellisesti muuttuvan naimisiinmenon jälkeen. Jos ystävässäsi on nyt jotain sinua kiusaavia piirteitä, ne ovet todennäköisesti vielä vihkimisen jälkeenkin. Avioliittoon ei pidä lähteä toista muuttamaan. Hankalista piirteistä kannattaa toki keskustella, mutta muuten aviopuoliso on hyväksyttävä sellaisena kuin hän on. Usein juuri ne piirteet alkavat avioliiton aikana eniten ärsyttää, joiden vuoksi olemme juuri tämän miehen/naisen omaksemme halunneet.
Ja vielä, rakkaus on tekoja, ei sanoja.
kuin positiivisten asioiden sanominen, hyvien tekojen tekeminen tai anteeksipyytäminen. Miten helppoa onkaan löytää toisesta ne 'viat' kuin etsiä 'vikoja' itsestään. Erolle haetaan syytä usein jostain itsensä ulkopuolelta, enkä nyt väitä, etteikö ulkopuolinen maailma olisi julma ja auttamassa asiaa.
Kyllä ulkopuolelta tulee paineita niin työn, kuin kaiken muunkin kautta ja voimia tarvitaan, jotta suhteet kestäisivät.
Kuitenkin jokaisen pitäisi pysähtyä miettimään itseään ja sitä, mitä voi tehdä itsensä hyväksi, jotta voi antaa toiselle jotain parempaa ja parantaa olemassa olevaa suhdettaan. Joskus kaikki alkaa niin pienistä sanoista ja pienistä teoista ja kasvavat suuremmiksi, jos yritystä ja voimia vielä riittää.
Parasta lienee tutkia omaa käyttäytymistään, ajatuksiaan, luulojaan ja odotuksiaan ja pohtia miksi toimii niin kuin toimii. Ja mitä elämältään toivoo ja haluaa tai odottaa.
Väsymykseen asti olen keskustellut ystävieni kanssa näistä asioista ja olemme tulleet vain yhteen tulokseen. Muutos lähtee vain ja aina itsestä, sitä ei voi toiselta ensiksi vaatia.
Muuttamalla itseään voi toinen herätä miettimään itseään. Voimia kevääseen ja tsemppiä. ;)
Toivoin miehenikin kasvavan, mutta hän ei kestänytkään minun aikuisia mielipiteitä.Kun lakkasin olemasta se "kiltti tyttö, kiltti vaimo" niin siitä alkoivat todelliset ongelmamme.
Vanhaan en voi palata, en pysty, enkä edes haluakaan, joten ehkä ainut ratkaisu tähän on ero.
Rakastan kuitenkin miestäni kaikkine vikoineen.Kuvittelin hänenkin rakastavan minua vikoineni kaikkineni.Erehdyin, hän pakeni toisen naisen syliin, ja nyt on kaikki pirstaleina.
Hän satutti minua niin syvälle, etten tiedä, toivunko siitä ikinä..
Kaipaisin vain sanaa "anteeksi" ja todellista katumusta, sitten ehkä voisin aloittaa alusta hänen kanssaan.Koska tuo sana ei kuulu mieheni sanavarastoon, pelkään, etten kuule sitä nytkään, vaikka tilanne on kriittinen.