Minulla on miniä joka ei ole alusta lähtien voinut sietää minua.Minä olisin ottanut hänet avosylin vastaan ja olisin halunnut olla nimenomaan hänen kanssaan "kaveri" kun minulla ei ole omaa tyttöä. Yritin pitää häntä parenmpana kuin poikaani. Toin aina reissuilta hänelle lahjan ja muutenkin olen huomioinut tosi paljon. En sekaannu heidän elämääsä yhtään.. soitan harvakseltaan. Kylään meitä ei ole pyydetty kuin kerran.Kutsumatta ei voi mennä. Hän ei jostain syytä siedä minua ja poikani rakastaa häntä hyvin paljon ja heillä menee hyvin kekenään ja osaan jopa iloita poikani puolesta ja siksi annoin olla.. yritin olla välittämättä ja annoin heidän määrätä tahdin. Kävivät meillä tai eivät.. olin aina ystävällinen ja en ole koskaan riidellyt kummankaan kanssa.Mutta. Nyt kun heillä on lapsi. Minun ainoa lapsesnlaseni ja he eivät tuo site juurikaan meille. Miniän kotona kyllä käydään mutta minä en neäe pientä tyttöä juurikaan.. huomaan että nyt minulla on alkanut nousta kiukku. Pian räjähtää..vaikka hän ei pidä minusta niin minulla on oikeus tutustua ainoaan lapsenlapseeni. Olen kyllä sitä mieltä ja uskon että minulla olisi paljon annettavaa tälle pienokaiselle ja meillä olsisi kivaa yhdessä. Minusta nyt riistetään lapseltakin oikeus mummuun.
kun aina haukutaan anoppeja niin ..
Miniä
596250
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 59
Vanhimmat
Soita sille miniällesi ja pyydä kahville tai muuten juttelemaan kanssasi, ja kysy sitten ystävällisesti onko hänellä jotain sinua vastaan, ja yritä selittää että sinulla ei ole mitään häntä vastaan ja yritä selvittää onko välillänne jotain väärinkäsityksiä esimerkiksi. Niinhän nää jutut toimii jos ovat toimiakseen.
kahville ja sellaista tavallista keskustelua. Ei ole ehkä järkevää eka kerralla alkaa setvimään mitään. Helposti käy niin, että jompi kumpi äjähtää ja siinä se puheyhteys varmasti on mennyttä pitkäksi aikaa.
Idea on hyvä sinänsä, mutta saattaa mennä ihan päin mäntyä noin aikaisessa vaiheessa.
Ensiksi pitäis tutustua ja jutella vaikka niitä näitä, neutraaleja asioita. Vasta, kun luottamus lisääntyy ja huomaa, etteihän tuo miniä/anoppi niin kauhea ole, niin vois jutella syvällisempiä.
Mikäli enää on mitään selvitettävää.:)
Näillä palstoilla neuvotaan usein ottamaan selvää, kysymään suoraan ja keskustelemaan asiat selviksi.
Näkee, että neuvojilla ei ole suurta pulmaa ollutkaan.
Suomalainen kulttuuri kun ei toimi kuin amer. sarjafilmissä. Siellähän aina tarjotaan kaverille keskusteluapua.
Itse tiedän, että viimeinen asia mitä haluaisin, on että joku ihminen haluaisi "Keskustella asiat halki". Menisin niin lukkoon, että en pystyisi puhumään ikipäivinä sen ihmisen kanssa. On ihan saman tekevää miten tilanne loppuisi ja mihin siinä päädyttäisiin. Tilanne vaivaisi minua aina.
Omassa tilanteessasi minua ihmetyttää miksi olet jättänyt poikasi tarinasta pois, kun murehdit lapsenlapsen tapaamista. Eikö poikasi halua lapsen tutustuvan isänäitiinsä?
Eikö olisi helpompi asia kutsua perhe kyläänkysymällä ensin omalta pojalta, koskahan heidän sopisi tulla ja vasta sitten kääntyä miniän puoleen. Voihan olla, että poika ei edes tiedä, että olet heitä kutsunutkaan.
On huomioitava että he ovat ollee jo 3 v naimisissa ja monet kahvit on juotu ja alkuaikoina yritin keskustellakin ko. asiasta mutta ei se onnistunut.. tuntui vaan että menee enmmän lukkoon ja uuten rakastuneena aviomiehenä poikani asettui tietysti vaimonsa rinnalle niin päätin että olkoot.. ja niin on ollut aina tähän pikkuprinsessaan saakka. Olen tullut siihen tulokseen jotta miniä vaan ei jostain syytä siedä minua. Olen paljon spontaanimpi ja aktiivisempi ihminen kuin hän..Koskaan ei ole riidelty tms.. hän vaan antaa käytöksellään ilmi että ei tykkää..
Ystävä hyvä. Sinun lapsesi eli poikasi on ihminen jonka on määrä kasvaa sinusta irti ja lentää omille siivilleen, kärsiä omat kipunsa, kantaa omat vastuunsa ja olla mies! tässä vaativassa ja kamalassa ajassa ja yhteiskunnassa jolloin miehiltä vaaditaan suuria tekoja tai ainakin valtavasti fiksuutta ja naisilta lähes mahdottomia.
Miniäsi on hyvin nuori nainen. Hän yrittää kasvaa minkä suinkin voi. Etkä sinä voi siinä juuri paljon auttaa.
Lapsesi lapselle hånen omat ainutlaatuiset vanhempansa ovat tärkeimmät. Jos heistä ei ole pitää miettiä mikä sitten auttaa... mutta yleensä heitä voi auttaa niin että he pystyvät ja osaavat ja joskus jopa jaksavat, riittävästi.
vitusti tsemppiä sulle. olen itse mummipuoli eli neljäkymppinen nobody...
anoppini on juuri tällainen, että tuo lahjoja. Minulle itselleni tulee paha mieli, kun ei ole mitään lahjaa antaa takaisin, joka vastaisi lahjan arvoa. Eli tavallaan kaupankäyntiä. En tykkää lainkaan. Paljon paremmin viihdyn ekan anopin seurassa, jolta en saa kuin pannukahvia ja seuraa. Mummuja on molemmat, joten toimeen on yritettävä tulla.
Sinulle uusi mummo neuvo, soita vain miniälle ja kysy, koska voisin tyttöä tulla katsomaan. Sovitte ja menet. Siitä se lähtee pikkuhiljaa.
Olet ollut kiltti ja varovainen, ja kuitenkin kiltteydelläsi "ostanut" mahdollista kaveruutta.
Nyt olisi aika lopettaa kaverin haku tästä miniästä, edes toiveenkaan muodossa.
Eli unohda kaveri/ tai tytärsuhde! Pelkkä toivekin tällaisesta välittyy miniällesi sanattoman elekielen kautta. Miniä on ehkä pelästynyt tätä ja torjuu sinut totaalisesti.
Ole reippaasti pelkkä anoppi, ei yhtään sen enempää.
Uskon, että on yksi vaikeimmista asioista, ettei saa tutustua lapsenlapseensa. Et ole ainoa mummo, joka on joutunut kokemaan sen, että vauvaa pantataan isovanhemmilta.
Nuoret ihmiset eivät pysty eläytymään tilanteeseen, johon heillä ei voi olla kokemusta kuten mummona olemiseen.
Miniä on ollut alusta asti ennakkoluuloinen, ja sen murtaminen on iso tehtävä. Tässä pojallasi on roolinsa, kuin kolmiodraamassa.
Älä missään nimessä pura kiukkua miniään ja poikaasi, silloin poltat sillat takanasi.
Avoimesti silti voi kertoa kahden kesken pojalle, mitä tunnet. Kerrot vain tunteesi syyttelemättä ketään. Älä esitä toivomuksia!
Anna heidän päättää jatkosta ja siitä millä tavoin järjestävät tutustumisen lapsenlapseen.
Etsi uusia asioita, ihmisiä tai harrastuksia, mitkä ovat tosin vaivaisia korvikkeita, mutta auttavat kestämään tämänhetkisen tilanteen.
Muistuta itsellesi, että tämä on väliaikainen tilanne. Elämä on arvaamaton, etkä tiedä mitä rikkauksia se vielä tuo tullessaan.
Ota miniän käytös rauhallisesti, ymmärrä nuoren ihmisen "typeryys". Kysyy kärsivällisyyttä vetäytyä sivuun, mutta kun jätät avoimen kentän, heidän on eräänä päivänä helppo tulla luoksesi, kunhan ensin kasvavat.
Joskus on viisaampaa olla tekemättä asioille yhtään mitään. Aika ja elämä hoitavat monta ongelmaa.
ja näyttää siltä, että kysymys on laajamittaisesta ajallemme tyypillisestä itsekkyydestä ja siitä, että anopit, mummut,,vanhemmat ihmiset ei ole mitään... Se on hyvin surullista enkä minäkään usko ollenkaan että "keskustelut" nyt auttaa kun on asennevammasta kysymys. Nyt olis kuitenkin tärkeää saada luoda suhde lapsenlapseen, onko vaari mukana kuvioissa vai oletko yksin...? Voit jokatapauksessa pyytää kuvia pikkuisesta, alkaa vaikka säästämään rahaa pikkuisen omalle tilille (oliko tää ihan hölmö ajatus?) ja pitää ikäänkuin sydämessäsi tämän lapsen, niinkuin jo taidat pitääkin... Ole kiukun yläpuolella edelleenkin vaan, luulisi poikasi ymmärtävän äitiään kun hänelle juttelet...
Kiitos.. ottaisin sinut heti sukulaisekseni jos vain voisin :)
noin juuri minä käyttäydyin enne vauvaa.. lopetin kaiken odottamisen/toivomisen. annoin heidän olla ihan "omissaan".
Elin omaa elämääni.. nyt vaan on "pala kurkussa" mutta olet varmaan oikeassa. Sitähän minäkin hoen itselleni aina "että he ovat vielä lapsia".. :)
omiakin kokemuksia löytyy laidasta laitaan, mutta entäs poikasi, voisitko häneltä kysyä miten heillä menee kun niin vähän olet tekemisissä heidän kanssaan? Ja samalla kysellä kylään puolin ja toisin..
Tietenkään tämä ei toimi jos poikasi ajattelee asian ja kyselyt jotenkin vaimonsa arvosteluksi ja siitä ottaa pultit sitten..
Tai jospa miniä onkin vain yksinkertaisesti kateellinen sinulle? Elämä pienen lapsen äitinä voi olla joskus tasapaksua ja varsinkin jos hän elää muutenkin tasaisesti
Ymmärrettäviä nuo toiveesi, mutta asenteissasi voisi olla toivomisen varaa.
Mistä sinulle on tullut se OIKEUS tutustua poikasi ja miniäsi lapseen?
Isovanhemmilla ei ole mitään oikeuksia lastensa lapsiin!
Poikasi on ilmeisen iso ihminen, koska hänellä on vaimo ja lapsi. Jos poikasi ja hänen vaimonsa eivät ole halunneet olla tekemisissä kanssasi nykyistä enempää, niin kunnioita heidän toiveitaan ja elämäntapojaan, ja anna heidän olla.
Neuvot, joiden mukaan kannattaisi lähestyä poikasi perhettä puhumalla pojallesi ja houkuttelemalla häntä lapsineen luoksesi kuulostavat lähinnä ohjeilta, miten käärme voi luikerrella paratiisiin.
Kun teet jotain, mieti myös lopputulos. Nuoria aikuisia täällä parjataan keskenkasvuisiksi idiooteiksi, mutta vanhemmilta luulisi sen sijaan löytyvän sitten sitä kykyä ajatella myös tekojensa seurauksia.
On hienoa, että välität, mutta älä tuppaa sen välittämisen varjolla. Jos luikertelet sen pienen tyttären elämään poikasi kautta vaikka TIEDÄT, että tyttären äiti ei pidä sinusta, voit varmasti kuvitella, ettei suhteesi miniään sellaisella toimintatavalla ainakaan parane.
Erota siis toisistaan oikeudet ja omat halusi. Oikeuksia sinulla ei ole, ja kaikkea ei saa mitä haluaa. Lapsenlapsellesi ovat tärkeintä omat vanhemmat. Näytät nyt laittavan oman onnesi niin tuon pienen tyttären kuin poikasi perheenkin edelle.
Kirjoituksestasi ilmenee selvästi, että teillä on vastakkain sinun halusi ja toiveesi ja poikasi perheen halut ja toiveet. Kerrot myös kohta räjähtäväsi. Oletko räjähdellyt aikaisemminkin? Se ei meinaan ole se kaikista kypsin tapa hyväksyä elämän tosiasiat sellaisena kuin ne vastaan tulevat.
Jos sinulle on todellakin epäselvää, miksi poikasi perhe ei halua olla tekemisissä kanssasi, niin et häviä mitään, kun otat asian selville. Asennevammankin (jos sellaista yleensä on) kanssa tulee paremmin toimeen kuin tietämättömyyden kanssa.
Kutsu poikasi perhe kylään ilman taka-ajatuksia, äläkä nyt ainakaan vetoa mihinkään kuviteltuihin oikeuksiin, niin lähtökohdat ovat sitten ainakin reilummat. Huomaat fiksuna ihmisenä varmasti, jos vierailu ei ole vieraista mukavaa, etkä kutsu toiste. Jos yrität tehdä tuttavuutta lapsenlapsesi kanssa kävelemällä äidin ylitse, ei ole ihme, miksi välit ovat alunperinkin menneet vinksalleen.
aika äitsykkä tässä joka neuvoja jekelee, puhuu OIKEUDESTA, ja vielä KÄÄRMEESTÄ !!! jos nyt ei ole pallo hukassa ni milloin ?? Etkö millään tajua kallisarvoisten ihmissuhteiden tärkeyttä. Niitä pitää hei vaalia. Nuo ajatuksesi ovat lähinnä hajottavia, ei rakentavia ja lisäksi vielä loukkaavia...sori nyt vaan!
Äitsykkä. Sinun asenteesi ovat kuin suoraan kivikovasta erämaasta.
Et kysynyt lapsen oikeuksista!
Entä jos tämä mummosta eristetty lapsi, jo lähes aikuisena, tulee eteesi ja syyttää, ettet antanut hänen koskaan tutustua isoäitiinsä.
Miten köyhää on kulttuurimme, kun se erottelee eri-ikäiset ihmiset toisistaan.
Eikö meidän pitäisi kasvattaa lapsiimme suvaitsevaisuutta ja rakkautta ihmisiä kohtaan.
Jos ei jakseta opetella rakastamaan ja hyväksymään EDES lapsen isoäitiä, niin ketä sitten, kasvatukseltahan on silloin kaikki pohja pois.
Lapsella on sukujuurensa, johon hänellä on oma oikeutensa vanhemmista riippumatta.
Elämme sivistyneessä yhteiskunnassa, sivistykseen kuuluu ihmisen kunnoittaminen, mummojenkin kunnioitus.
Alkup. kirjoittaja on tavallinen anoppi, mummu, jota syytetään nyt jopa lahjojen antamisesta. Hänkin on äiti pojalleen.
Ei kai keltään voi vaatia täydellisyyttä.
Kukaan täällä kirjoittaneista ei ole nimittänyt nuoria idiooteiksi, mutta totta on, että nuorilla myös on varaa miettiä ja kasvaa asenteissaan. Kuten Äitsykänkin. Ajatteleminen on kiva asia.
Pallo on hukassa sellaiselta, joka vetoaa oikeuksiin joita ei todellisuudessa ole. Vain isällä tai äidillä on oikeuksia lapsiinsa nähden, ja he tosiaankin päättävät siitä, kuka heidän lapsiaan käy tapaamassa, tai missä lapsi viettää aikaansa. Jos tämän asian tiedostamisesta menee pallo hukkaan, niin ei voi auttaa.
Kyllä tajuan kallisarvoisten ihmissuhteiden tärkeyden. Tässä iässä sitä vain tajuaa senkin, ettei kannata tuhlata energiaa ihmissuhteisiin, jotka ovat enemmänkin kuluttavia kuin kallisarvoisia. Isovanhemmuus ei automaattisesti takaa sitä, että ihmissuhde on kallisarvoinen.
Entä jos ei halua lapselleen sellaista esimerkkiä ihmisestä ja ihmissuhteiden hoitamisesta, mitä esim. lapsi mummoltaan saisi?
Sen verran olen ympärilleni katsellut, että vanhuus ja viisaus eivät aina viihdy samassa mummossa.
Tiedoksesi, että myös muut sukulaiset ja ei sukuakin olevat ihmiset voivat olla lapselle läheisiä ja rakkaita. Eikä lapsesta tule tunnevammaista, vaikka tuo läheinen aikuinen ei olekaan se isoäiti tai isoisä.
Onko se nyt niin paljon vaadittu, että jos ei kutsuta jonkun kotiin, niin pysyisi sieltä sitten pois. Ja käyttäisi aikansa niihin ihmissuhteisiin, jotka ovat kallisarvoisia puolin ja toisin.
Asenteeni lähtee siitä, että kukaan ei voi mennä toisen kotiin luvatta. Ei edes isoäiti, joka on ihminen siinä missä muutkin.
Isovanhemmat eivät ole automaattisesti mukavia pullantuoksuisia mummoja eivätkä muutakaan inhimillistä.
Katsopa tätä viestiketjua seuraava immun kirjoittama kirjoitus. Mitä neuvoisit immua tekemään? "Vie lapsi nyt vain mummolaan, ja toivo parasta" vai mitä?
En kai maininnut missään, että lapsi ei saa olla missään tekemisissä eri ikäisten ihmisten kanssa. Kyse on siitä, ettei isovanhemmuus oikeuta mihinkään lapsen suhteen, eikä lapsen ja isovanhempien suhde aina ihan automaattisesti ole hyvä.
Lapsi voi toki hakea sukujuuriaan ja olla hyvinkin läheisissä tekemisissä sukulaisten kanssa, mutta mitään pakkoa sukulaisten taholta siihen ei ole.
Asenteeni voi tuntua sinusta kivikovalta, mutta omasta mielestäni olen vain realisti. Oikeuksiin liittyy myös velvollisuuksia. Mitä sanot mummusta, joka tulee kutsumatta ja tunkeutuu poikansa kautta takaovesta sisään perheeseen, josta on selvästi annettu ymmärtää, ettei kaivata? Mummulla on siis oikeus tutustua lapseen, mutta ei velvollisuuksia käyttäytyä edes vähintään asiallisesti.
Olen eri mieltä kanssasi siitä, mitä sivistykseen kuuluu. En kunnioita mummoja siksi, että he ovat mummoja. Kunnioitus ansaitaan, eikä vanha ole välttämättä lainkaan viisas. Elämänkokemuskaan ei tee ihmisestä yhtään sen parempaa, jos ei tuon elämän aikana ole oppinut kokemuksistaan yhtään mitään.
Mikä sinun mielestäsi on ajattelemista? Se, että kunnioittaa ihmisiä sen perusteella, miten he toimivat, elävät ja ajattelevat, vai se, että kunnioittaa ihmisiä titteleiden ja roolien perusteella?
Kiitos että vastaat!
Kyseessä olevan alkup.viestin mummi ei ollut tunkeutunut poikansa taloon takaovesta, vaan päinvastoin on ollut varovainen.
Erottaisin silti jo patologiset häiriköt ihan omaksi kuvioikseen. Onneksi ovat ääritapaukset harvinaisia.
Onko niin, että nykyisin ihmisten sietokyky on madaltunut toistensa suhteen? Elämän täytyy olla niin täydellisen nautittavaa, että vanhuuden höperryttämä mummo potkaistaan oitis kuvioista!
En sanoisi sellaista elämäksi.
Olen kirjoittanut mummoudesta yleisesti, että pitäisi pyrkiä vahvistamaan hyviä suhteita isovanhempiin, joilla voi olla annettavaa lapsenlapselleen menneistä elintavoista ym.
Kun sanot, ettei lapsen ja lapsenlapsen suhde ole automaattisesti hyvä, niin millainen mielestäsi on huono suhde?
Jos mummo on ilkeä lapsenlapselle, niin millä tavoin se tapahtuu?
Isovanhemmuuteenkin on kasvettava ja suhde lapseen kehittyy vuosien myötä, kun siihen annetaan tilaisuus.
Mutta jos ei anneta edes tilaisuutta?
Voin sanoa omasta kokemuksesta, että mummous ei todellakaan synny samassa hetkessä kuin lapsi on syntynyt, lapseen tutustuu pikkuhiljaa.
Mummokin joutuu opettelemaan mummoutensa!
Ja koko keskustelusta unohdetaan, että lapsellakin on mielipide. Useimmat lapset pitävät mummoistaan ja vaareistaan.
Kunnioituksesta puheenollen, sen voi käsittää monella tapaa, toki ymmärrän näkökantasi.
Itse pyrin etsimään jokaisesta ihmisestä jotain kunnioitettavaa, mihin tarttua, ei niin pahaa ihmistä, ettei olisi jotain hyvää hänessä. Ja sitä hyvää hänessä kunnioitan.
Emme me ihmiset ( siis minun mielipiteeni tämä) ole niin musta-valkoisia, olemme enemmän harmaansävyisiä kaikki.
Immun kirjoitusta en vielä lukenut, mutta menen lukemaan nyt.
mieltä kanssasi. En ymmärrä isovanhempia, saatika kummeja, jotka väittävät, että heillä on oikeus lapseen, yli vanhempien! VANHEMMAT lapsesta ovat vastuussa niin kauan, kuin tämä on täysi-ikäinen.
Lapsella voi todellakin olla kovinkin hyviä suhteita ns. vieraisiin, eri-ikäisiin ihmisiin. Ei niiden aina tarvitse olla verisukulaisia. Varsinkaan, jos "mummi" jyrää lapsen omat vanhemmat ja käyttäytyy omavaltaisesti suorista puheista huolimatta.
Minusta sellaisen "mummin" voi ihan rauhassa ja syyllistymättä unohtaa. "Mummi" voi hankkia ihan omia ystäviä, joille vapaaehtoinen jyräys soveltuu.
Vaikka se täryjyrämummi olisikin ohjattu muualle metelöimään, niin aina voi merkkipäivinä mummia muistaa kukkasilla tai postikortin lähettää.
Sekin on jotain!
Agneksella oli itsellään aikoinaan anoppi, joka ei hyväksynyt miniäänsä eli minua vaan halveksi mennen tullen avoimesti kaikin tavoin.
Ei tullut ylimpiä ystävyksiä meistä, mutta lapseni saivat mennä mummilleen milloin halusivat, kun isommiksi kasvoivat. Halusin jonkinlaisia suhteita pitää anoppiin mieheni takia.
Nyt on anoppi dementikkona sängyn pohjalla. Ja siinä suhteessa tunnen hyvää omaatuntoa, etten hylkinyt omasta puolestani häntä. Tragikoomista on nyt, että suhteemme on tällä hetkellä lämmin, kun hän ei osaa enää minua vihata.
Kun pian hänestä aika jättää, on ikään kuin anteeksi annettu kaikki, eikä jää katkeruutta.
Aika ristiriitaisia kommentteja nämä ovat:
"Toin aina reissuilta hänelle lahjan ja muutenkin olen huomioinut tosi paljon." Ja " En sekaannu heidän elämäänsä yhtään.. soitan harvakseltaan."
Miniäsi kokee Sinut tunkeilevana anoppina. Oletko jo alkuaikoina jotenkin sekaantunut poikasi ja miniäsi parisuhteeseen? Oletko mustasukkainen pojastasi? Ehkäpä miniä pelkää, että omit myös lapsenlapsen itsellesi.
Soitatko miniällesi kerran päivässä, viikossa, kuukaudessa vai vuodessa? Oletko miettinyt, että jospa miniäsi ei haluakaan puhua kanssasi puhelimessa? Soittaako miniäsi Sinulle? Jos ei soita, niin ehkäpä hän haluaakin pitää välinne etäisinä.
"Minulla on oikeus tutustua ainoaan lapsenlapseeni." Sinulla ei mummuna ole mitään oikeutta tavata lapsenlasta, jos lapsen vanhemmat kieltävät tapaamisen. Suomessa isovanhemmilla ei ole lakisääteistä oikeutta tavata lapsenlapsiaan. Jos vanhemmat haluavat estää isovanhempien käynnit, tai eivät vie lastaan isovanhempien luo käymään, niin vanhemmilla on siihen täysi oikeus.
Kerroit, että "Miniän kotona kyllä käydään". Oletko kateellinen toisille isovanhemmille? Oletko miettinyt, miksi toisilla isovanhemmilla käydään ja Teillä ei? Sinä voit tavata lapsenlastasi vain vanhempien suostumuksella.
Kerroit miniästäsi, että "Hän ei jostain syystä siedä minua." Oletko miettinyt, mistähän miniän asenne voisi johtua? Miniäsi on nyt myös äiti. Sinun on kunnioitettava häntä lapsen äitinä. Mummuna et voi mennä poikasi perheeseen, jos Sinua ei sinne pyydetä.
- Sinulla ei mummuna ole mitään oikeutta tavata lapsenlasta, jos lapsen vanhemmat kieltävät tapaamisen. Suomessa isovanhemmilla ei ole lakisääteistä oikeutta tavata lapsenlapsiaan. Jos vanhemmat haluavat estää isovanhempien käynnit, tai eivät vie lastaan isovanhempien luo käymään, niin vanhemmilla on siihen täysi oikeus. -
Ulkopuolisna äitinä ja isoäitinä luin kommenttisi ja aloin ihmetellä, mihin maailma on menossa. Perhetunnetta ei enää korosteta, sukuun kuulumista pidetään taakkana ja "oikeus" lapsenlapsiin pitäisi etsiä lakikirjasta.
Miten minusta tuntuu, että kirjoittaja henkilöitä tuntematta nyt syyllistää isoäitiä jostakin asennevirheestä. Kyllä ihmisellä saa ja pitääkin olla oikeus ottaa yhteyttä lähiomaisten perheisiin. Alkup. kirjoittajan tekstistä ei mitenkään pääse siihen käsitykseen, että hän olisi jatkuvasti lahjakassin kanssa miniänsä oven takana.
Lahjojen antaminenkin tuntuu nykyisin olevan kovin ongelmallinen asia. Lahja annetaan vastalahjaa odottamatta. Ei sen pidä olla niin kallis tai ihmeellinen, että se aiheuttaisi vastalahjapaineen ja panisi vastaanottajan velallisen asemaan.
Ulkomailta tuotu lahja on tuliainen eivätkä ne yleensä ole rahallisesti arvokkaita. Heittäköön saaja turistirihkaman pois, jos ei siitä pidä.
Paras tapa lahjanantajana on tuoda jokin syötävä tuliainen, sillä siitä pääsee eroon nopeasti.
- Miniäsi on nyt myös äiti. Sinun on kunnioitettava häntä lapsen äitinä. -
Anoppi on myös äiti. Eikö häntä voi kunnioittaa aviomiehen äitinä?
Vaikka itse en siedä anoppiani yhtään, eikä hän minun anoppini oikeasti edes ole, vaan mieheni isänäiti joka on kasvattanut mieheni, niin silti minusta on isovanhemmilla oikeus lastenlapsiinsa tai minun tapauksessa lastenlasten lapsiinsa.
Totuus on se, että LAPSI TARVITSEE ISOVANHEMMAT.
On lapsen oikeus että hän saa tavata isovanhempiaan ja että heille tulee hyvä suhde. Nykyään on hyvin kieroutunut tapa monilla ajatella että se on jossain suhteessa ainoastaan rasitteeksi jommalle kummalle tai molemmille tai että isovanhemmat häiritsee lapsen kasvatusta, mutta todellisuudessa isovanhemmilla on vasta sitä elämänkokemusta mikä on lapselle hyödyksi.
Lapsista tulee myös suvaitsevampia kun he saavat olla isovanhempiensa kanssa. On aivan pöljää että joku voi evätä omalta äidiltään oikeuden tavata lapsenlastaan.
Vaikka oma "anoppini" onkin mielestäni täysin sietämätön ihminen (haukkuu minua selän takana, ja välillä päin naamaakin, ja yhä vaatii miestäni jättämään minut), niin siedän häntä, koska hän on kuitenkin kasvattanut mieheni, ja hyvä mies onkin tullut. Minusta jokaisen miniän tai vävyn pitäisi olla kiitollinen anopilleen joka on kasvattanut niin hienon puolison miniälleen tai vävylleen, ja osoittaa sitä kiitollisuutta, vähintäänkin viemällä lapsiaan näytille. Lapset ovat monen vanhan ihmisen suurin (ja ainoa) ilo vanhuusvuosina.
Pitää vielä sanoa, että eräs tuttavani joka tuli isäksi, ei halunnut nähdä lastaan ollenkaan, koska välit oli menneet lapsen äidin kanssa jo, mutta tämän vanhemmat ovat edelleen tiiviisti yhteydessä tähän lapseen, koska tämä lapsi on heidänkin jälkeläisensä. Lapsen äiti on pitänyt kovin tästä huomaavaisuudesta mitä tämän pojan vanhemmat osoittavat lasta kohtaan.
Miettikääpä sitä. (Ja kommentoikaa!)
Monien puolesta kiitän tästä mielipiteestäsi, sillä monet isoäidit ovat varmasti pakkorakosessa miniensä ja lastenlasten välimaastossa.
Lapsenlapselle on kuitenkin ihan hyväksi tulla huomatuksi hemmmoiteltavana ja kuunneltavana lapsenlapsena, joka pääsee hetkeksi pois kodin arjesta isoäidin hoiviin.
Ei hän siitä pahene, jos saa mieliruokiaan ja valvoa ½ tuntia pitempään. Isoäiti voi tehdä taloustyöt myöhemmin ja keskittyä vain lapsen kanssa olemiseen. Lapselle jää hyvä mieli siitä, että aikuinen omistautui ihan vain hänelle.
Kun kouu alkaa, on hyvä, jos isovanhemmille voi pistäytyä koulun jälkeen kun yksinäisyys kotona ahdistaa.
Lapsi tarvitsee enemmän kuin omat vanhempansa. Usein hekin ovat eronneet ja kotona on vain 1 vanhempi. Suku on silloin tarpeellinen, ei siinä lakikirjaa tarvita.
Isovanhempien puolesta olen iloinen mielipiteestäsi. Olet ymmärtänyt lapsen kannalta tämän asian.
Mun vanhemmat ja miehen vanhemmat saavat tavata meidän lapsia niin usein kun haluavat. Vaikka esim. mun arvostus appiukkoa kohtaan on pyöreä nolla. Koska samaa pätee toisinkinpäin. Appiukko olettaa minusta erinäisiä asoita, tuntematta minua ollenkaan. (Eikä ilmeisesti edes halua "tutustua"). Ilmeisesti tämä asioiden olettaminen tulee siitä kun täällä pikkukylässä kaikki tuntevat toisensa ja siten hän olettaa minun olevan samanlainen kun esim. mun vanhemmat tai isovanhemmat. Mutta siis minunkin mielestäni lapsella on oikeus tavata isovanhempiaan ja isovanhemmilla lapsenlapsiaan.
Olet mielestäni hyvin järkevä nuori nainen, nimim. Miniä minäkin.
Lapsenlapsemme saavat käydä mummolassa ja tulevatkin tänne mielellään ja yhtä mielellään vaari ja mummo ottavat heidät vastaan. He haluaisivat asua aina täällä. Itku pääsee lapsilta aina äidin ja isin hakiessa.
Sinänsä meillä on tavallisen työläisperheen elämä, kerrostaloasunto, eikä nykyaikaisia pelejä tai koneita lapsille.
Kylään meitä ei ikinä kutsuta muuten kuin lapsia hoitamaan, autoa huoltamaan, kuljettamaan lapsia harrastuksesta toiseen ja mitä nyt palvelijat tekevät (siis meitä käytetään vain hyväksi, mutta jos se on maksu lapsien mummolavierailuista, käyttäkööt niin kauan kuin jaksamme). On miniä tosin ehkä kolmesti kymmenen vuoden aikana tarjonnut kahvia. Sensijaan mummolaan tultaessa miniä huomauttaa, että hän ottaa kahvia vasta ruokailun jälkeen. Siis pidetään selvänä, että mummolassa pelaa myös ruokapalvelu.
Olisin alusta asti halunnut lämpimät ja läheiset välit, kuten kaikilla suvussamme. Kuitenkin miniän vanhemmat muistuttavat miniääni ja poikaani siitä, että he ovat kovin erilaisista "lähtökuopista" ja että nämä toiset isovanhemmat ovat parempaa väkeä kun työläiset isovanhemmat. Ilmeisesti miniän suhtautuminen meihin on viileän asiallista juuri tämän takia.
Miniä on kuitenkin meille hyvin rakas, mutta toivoisimme, että emme olisi aivan hyväksikäytettäviä kynnysmattoja.
Huomaan, että minä tässä joudun "puolustuskannalle" MUTTA.. ensiksikin
en ole koskaan räjähtänyt.. kuten kyseltiin. En ole ns räjähtavää tyyppiä:)
virheeni alkuunsa oli että yritin "tutustua" miniääni.. spontaanisti osoitin kiintymystäni.. ja se toimi just päinvastoin.Nyt olen ollut "sivussa" juuri sen vuoksi että rauhoitetaan.. mennään hänen ehdoillaan.
Kyllä on kahville kutsuttu meille.. ja jutellaan ihan ystävällisetsi jos tulevat.Soittele en juurikaan hänelle jos ei ole "asiaa" koska tekstiviesteihinikään hän ei vastaa.
Totta, ei minulla ole ns laillisia oikeuksia muuta kuin rakkauden oikeus.. ja usko että mummusta olisi iloa lapsen elämässä vielä paljonkin.. puolinjatoisin.
Ja ehkä oikeus.. suvun jatkumiseen ainoan poikani kautta.
Toinen virheeni: Yritin puhua alussa tästä asiasta molempien kanssa .. kirjoitin jopa kirjeen joskus epätoivoissani kun olin kuin "halpa makkara".. sekin toimi varmaan vaan etäännyttävänä asiana.'
Lahjoistakin minua joku syytti.:) ne ovat vain pikkuasioita. Tuliaisia ym.. ei ole kysymys timanttisormuksista. Poinnti oli se, että haluan huomioida miniää.. mieluummin kuin poikaani. Hän on minulle yhtä tärkeä.. jopa tärkeämpi.Haaveeni oli, että meillä olisi läheiset suhteet.Mutta kai se vain on tämä klassinen miniä anoppi juttu.. että se on mahdotonta.Mutta ongelma voi olla myös näin päin.. ei ole anoppi aina automaattisesti se paha.. vaan voi olla myös miniä joka ei voi sietää miehensä aitiä.tästä kaikesta on varmaan jo paljastunut että olen leski, eli pappaa ei ole.. ja tietenkin se vielä itselleni lisää poikani perheen arvoa. He ovat ainoa perheeni.
Ja miksikö he viihtyvät enemmän miniän kotona? Siksi kun hän on "äidin tyttö" edelleen.. siellä viettää kaikki vapaapäivänsä ja hänen sisaruksensa ovat myös hänellle rakkaita.. yökylässä hänellä tämän tästä.
niin että..
Roosa-muoria hieman itketti, kun luin tämän viestisi, joka paljasti paljon.
Olet joutunut kaltoin kohdelluksi!
Olet ollut totisesti haavoilla, suorastaan nielemällä niellyt mielipahaa.
Ainoaksi jää kai, itse tekisin niin, että pitäisin poikaan yhteyttä enemmän kuin miniään.
Täällä joku kehotti avaamaan tilin lapsenlapselle ja sinne pistämään rahaa. Se oli aika hieno idea. Jossain vaiheessa, kun välit paranevat, sinulla on sievoinen potti lapselle. Lapsikin on jo isompi käsittämään asioita.
Tuossa tilanteessa hakisin tosiaan jotain korviketoimintaa, kehitysmaan kummilapsitoiminnasta tms. On paljon kaikenlaisia vaihtoehtoja, että saa ajatuksia sivuun miniäongelmasta.
Tämän hetkinen tilanne ei kestä ikuisesti kuitenkaan.
Vastauksena kaikille isoäideille:
Äitinä olen näistä isoäitien oikeuksista hieman eri mieltä. Äitinä huolehdin siitä "kodin arjesta", ja lapsistani. Isoäidin ja isoisän ei tarvitse huolehtia meillä mistään! Ja kyllähän se vastuu lapsista kuuluukin vanhemmille, kun isovanhemmat ovat jo omat lapsensa hoitaneet.
Eniten minua ärsyttää äitinä isovanhempien kaikkitietävyys lapsenlastensa suhteen! Mummu ja vaari ovat tietävinään lähes kaikki asiat paremmin kuin lapsen omat vanhemmat. Ja heidän tietämys lapsenlapsista perustuu siihen, kun käyvät kuorimassa lapsistamme kermat päältä, vanhempien hoitaessa sen "arjen työn".
Kirjoitit suhteestasi lapsenlapsiin:
"Lapsenlapselle on kuitenkin ihan hyväksi tulla huomatuksi hemmoteltavana ja kuunneltavana lapsenlapsena, joka pääsee hetkeksi pois kodin arjesta isoäidin hoiviin. Ei hän sitä pahene, jos saa mieliruokiaan ja valvoa ½ tuntia pitempään".
Kaunis ajatus, Sinun kannaltasi. Entäpä mietitkö lapsenlapsia hoitaessasi lapsen vanhempien toivomuksia lastenhoidosta ollenkaan? Ja entäpä, jos lapsen päivärytmiä korjataankin kotona monta päivää mummulavierailun jälkeen? Isovanhempiakin on niin monenlaisia.
Kyllä isovanhempien pitää kunnioittaa lapsiperheen normaalia päivärytmiä. Jos lapsella on tavallinen, normaali päivärytmi, niin miksi isovanhempien pitäisi se muuttaa? Kyllä välit lapsen vanhempiin pysyvät varmasti parempina, jos kunnioitat heidän toivomuksiaan ruokailujen, nukkumaanmenoaikojen, ulkoilujen, lahjojen ym. suhteen.
Alkuperäisen kirjoittajan viestihän oli, että hänen miniänsä ei halua olla tekemisissä hänen kanssaan. Ja anoppi ei saa tavata lapsenlastaan.
Herääkin kysymys, mistä tämä miniän anoppikammo johtuu? Jos miniä kuitenkin kyläilee muualla, niin varmasti hänellä on jokin syy, miksi hän ei anoppilaan mene.
Olisiko niin, että miniä ei miehen kotona viihdy?
Tuleeko miniä kuitenkin toimeen appensa kanssa? Onko miniää arvosteltu miehen suvun kuullen jostakin? Aika mahdoton on ihmisiä tuntematta tietää, mistä tässä on kyse?
Kuitenkin on niin, että isovanhemmilla ei ole lakisääteistä oikeutta tavata lapsenlapsiaan, jos vanhemmat eivät tapaamisia halua. Yleensä kai tapaamiset sujuvat ilman lakikirjaakin, mutta vanhemmat voivat kyllä tapaamiset estää.
Lukiessani vastaustasi huomasin erään asian: Olen niin vanha mummi, että olet ehkä samanikäinen kuin lapsenlapseni. Ajattelemme eri ikäsisiä ihmisiä kun puhumme "lapsista". Sinun lapsesi on sylilapsi, jollaista en ikäni ja terveyteni asettamin rajoituksin missään tapauksessa voisi ottaa hoitooni.
Hämmästyin hirveästi ajatusta, että lapsenlapseni pitäisi päiväkausia opetella päivärytmiään uudelleen mummulassa käynnin jälkeen. He ovat kaikki toisella kymmenellä ja iltapäivät yksinään kotona vanhempien ollessa työssä. Ja vanhin kuten sanottu jo aikuisikäinen. Hän nyt ei mummilassa olekaan hoidossa, työssä mokomakin itsekin.
Irroitteletko itse koskaan? Menetkö huvittelemaan ja rikkomaan arjen rutiinia, vai oletko niin sinnikäs, että kellon trkkuudella hoidat kotia ja muuta elämääsi? Etkö soisi lapselle mitään vaihtelua ja harmitonta palluttamista, jonka isoäiti pystyy järjestämään?
Ei pidä oitis ajatella, että isoäiti istuu ja opettaa koko lapsen maailmankatsomuksen uusiksi yhdessä iltapäivässä. Ja mukaa kuorii kermat päältä. Näen kultaseni nyt punaista! Lapsi jos kukaan on uskollinen olento! Koti ja vanhemmat ovat niin tärkeitä ja heidän mielipiteensä kumoamattomia, että viisas isoäiti ei suin surmin lähde niitä kumoamaan. Ja miksi lähtisikään. Lapsen pitää kasvaa rakastavien ihmisten ympäröimänä. On erittäin vahingollista sekä sinulle että lapselle väittää, että isovanhempien rakkaus on jollakin lailla viallista ja haittaavaa.
Jos isoäiti tekee ruat valmiiksi ja varaa koko vierailuajan lapsen seurassa olemiseen, niin siinä ei ole mitään taka-ajatuksia, vaan isoäiti kunnioittaa vierastaan yhtä lailla kuin aikuistakin, jonka on kutsunut kotiinsa. Isoäidillä saattaa olla vanhoja valokuvia tai hän osaa viedä lapsen taidemuseoon. Hän voi järjestää mielenvirkistystä lapselle, joka on hänkin arkirutiinien keskellä.
Mutta pyydän nyt vielä saada muistuttaa, että sylilapsi on erikseen. Läheinen suhde lapseen luodaan kuitenkin sylilapsi-ikäisenä. Jos et halua lapsiesi tutustuvan isovanhempiinsa, niin tämä johdonmukainen torjunta on paikallaan. Muutaman vuoden kuluttua heillä ei ole todellakaaan toisilleen mitään sanottavaa.
Kirjoitit:
Hämmästyin hirveästi ajatusta, että lapsenlapseni pitäisi päiväkausia opetella päivärytmiään uudelleen mummulassa käynnin jälkeen.
En ole edellinen kirjoittaja, mutta toi on kyllä täyttä totta. Toiset lapset ovat vain sellaisia. Oma 4-vuotias vieläkin tarvitsee 2 päivää "kotiutuakseen" uudestaan. Kiukuttelua, tottelemattomuuttaa, kitinää, pikkusiskon kiusausta. Ja tämä on tosiaan aina 2 päivää sen jälkeen kun ollaan oltu mummulassa yötä. "Anopin jäljiltä" saattaa mennä vielä kolmaskin päivä. Se ei vaikuta asioihin mitenkään, vaan lapsi pääsee silti aina välillä yökylään. Vanhempina meidän on vaan varauduttava taas olemaan 2 päivää tiukkana.
Oma pikkusiskonikin oli tälläinen vielä muutama vuosi sitten (täyttää kesällä 11). Esim. jos oli meillä yötä niin kaksi päivää hän kiukutteli ja tiuski äidille.
Jos nyt joku viisaampi osaa kertoa että mistä tämä johtuu tai voiko siihen vaikuttaa? Otan mielelläni ehdotuksia vastaan..
Kirjoitit myös:
sylilapsi, jollaista en ikäni ja terveyteni asettamin rajoituksin missään tapauksessa voisi ottaa hoitooni.
Eli uteliaisuuttani: mikähän on sitten ikäsi ja terveytesi?
Oma mummuni on 72. Lonkkavikainen ja käsistä voimat kadoksissa niin ettei jaksa nostaa mitään olkapäidensä tasolle. Aina hän kuitenkin on ottanut lapsemme hoitoon. Siis ihan pienestä pitäen. Esim. Viime kesänä olivat lapset siellä neljä päivää (ja kolme yötä) hoidossa. Minä makasin sairaalassa ja mieheni tekin ympäripyöreitä työpäiviä. Lapset silloin: 3-vuotias ja toinen 10kk.
Mietin vaan että terveytesi asenteesta kiinni? En vähättele yhtään jos sinulla todella on terveydellisä ongelmia, mutta mietin vaan kun näitäkin on nähty..
Kirjoitan tarkennuksen lapsiperheen päivärytmistä.
Emme elä kotona lastemme kanssa kello kädessä. Tosin meidän perheessä on kylläkin ruokailu- ja nukkumaanmenoajat. Ja esim. Tv:stä lapset saavat katsoa ohjelmia, jotka heille sopivat. Lapset eivät katso kotona väkivaltaa tai seksiä sisältäviä ohjelmia.
Kyllä lasten päivärytmi vaan menee sekaisin mummulassa helposti! Ja nyt on kysymys siis kouluikäisistä lapsista. Meillä on kotona varmaan tavallinen lapsiperheen päiväohjelma. Eli koululaisetkin menevät illalla nukkumaan, viimeistään klo 21-22.
Kun koululaiset ovat, muutaman kerran vuodessa, mummulassa yksin yötä, isovanhemmat antavat valvoa niin myöhään kun huvittaa. Lue, lapset menevät siellä nukkumaan siis klo 24-02 yöllä. Ja seuraavana aamuna lapset nukkuvat melkein puoleenpäivään. Kotona he ovat hyvin väsyneitä ja aggressiivisia, kun unirytmi on pahasti sekaisin. Ja tämä tapahtuu jo muutamassa päivässä.
Alle kouluikäiset lapsemme eivät ole yksinään mummulassa yötä. Ja syy on se, että koska isovanhemmat eivät halua noudattaa meidän vanhempien alkeellisiakaan toivomuksia ( ruokailut, nukkumaanmenot,TV:n katselu, ulkoilut ) lastenhoidosta, niin miksi laittaisimme lapsia sinne?
Kysymykseen "Irrotteletko itse koskaan?" vastaan: Jos tämä "irrottelu" tarkoittaa, käynkö baareissa ryyppäämässa, vastaus on en käy. Olen absolutisti, en viihdy baareissa ollenkaan, ja tulen pahoinvoivaksi tupakansavusta. Myöskään mieheni ei viihdy baareissa, samoista syistä.
Muuten arki on meillä kaikkea muuta kuin rutiinia. Viihdymme oikein hyvin täällä kotona, mutta kyllä miehelläni ja minulla on harrastuksiakin. Myös lapset harrastavat jonkin verran. Lapset ja koti ovat kuitenkin elämässämme etusijalla.
"Kiukuttelua, tottelemattomuuttaa, kitinää, pikkusiskon kiusausta. Ja tämä on tosiaan aina 2 päivää sen jälkeen kun ollaan oltu mummulassa yötä. -- Jos nyt joku viisaampi osaa kertoa että mistä tämä johtuu tai voiko siihen vaikuttaa?"
Viisaampi tuskin olen, mutta kerron kuitenkin mitä itse ajattelen. Tilanne kuitenkin on erittäin tavallinen. Lapset kiukuttelevat kotona oltuaan kylässä. Minusta se johtuu siitä, että he ovat tsempanneet kylässä ollessaan, olleet kilttejä ja käyttäytyneet hyvin. Sitten se purkautuu kotona. Ylipäätään kun on ollut mukavaa ja kivaa, niin jossain vaiheessa sitä tekee mieli taas purnata ja tavallisesta poikkeava rytmi ja elämänmeno jonkin verran väsyttää. Samaa esiintyy mielestäni myös reissujen jälkeen. Päivä jossain huvipuistossa tai risteily perheen keskenkin yleensä omalla tavallaan väsyttää (sen lisäksi että on rentouttavaa ja virkistävää vaihtelua) ja varsinkin lapset saattavat kiukutella sen jälkeen kotona tavallista enemmän. Sanoisin, että itselläni näin on jossain määrin vieläkin.
Olisi kyllä ollut kamalaa, jos en olisi ikinä päässyt yökylään vain sen takia, että sen jälkeen kotona ehkä kiukuttikin enemmän. Enkä vieläkään jätä kyläreissuja tai matkoja väliin sen takia.
Lapsen kiukutellessa voi lohduttautua ajattelemalla, että lapsi on käyttäytynyt hyvin kylässä ja säästänyt kiukut kotiin tai että sillä on ollut ikävä - sehän aikuisillakin usein purkautuu kiukutteluna.
En siis usko, että siihen voi oikein vaikuttaa mitenkään. Ottaa vaan vastaan ja yrittää ymmärtää, kuten teillä tehdäänkin. :)
En ole kyllä huomannut että kiukuttelua olis minkään retkien tai lomien jälkeen.. Siis jos ollaan perheen kesken oltu reissussa.
Toisaalta meidän arjessa ei ole mitään rutiineja (tietysti ne perusjutut että syödään, nukutaan). Kun en ole työelämässä niin ei sellaista päivittäistä rytmiä ole. Ja me ollaan kyllä aina menossa. Johtuukohan se tästä että kiukuttelua ei ole reissujen jälkeen kun niin usein ollaan johonkin menossa. Seuraavaa päivää ei useinkaan suunnitella etukäteen, vaan usein mennään spontaanisti. Enemmän ipanat "narisee" kun kotona ollaan, kun ei ole mitään tekemistä. Ja hassua kun toi vajaa kaksivuotias sanoo esim. illalla seitsemältä että "ajelemaan". Jos ei olla sinä päivänä missään käyty, ja kauhee itku tulee kun ei mihinkään lähdetä.
Mut ei tosiaan mun mielestä toi kiukuttelu ole riittävä syy pitää lapset aina kotona. Me vaan kestetään.
Lapsella voi todellakin olla kovinkin hyviä suhteita ns. vieraisiin, eri-ikäisiin ihmisiin. Ei niiden aina tarvitse olla verisukulaisia. Varsinkaan, jos "mummi" jyrää lapsen omat vanhemmat ja käyttäytyy omavaltaisesti suorista puheista huolimatta.
Minusta sellaisen "mummin" voi ihan rauhassa ja syyllistymättä unohtaa. "Mummi" voi hankkia ihan omia ystäviä, joille vapaaehtoinen jyräys soveltuu.
"Oma mummuni on 72. Lonkkavikainen ja käsistä voimat kadoksissa niin ettei jaksa nostaa mitään olkapäidensä tasolle. Aina hän kuitenkin on ottanut lapsemme hoitoon. Siis ihan pienestä pitäen. Esim. Viime kesänä olivat lapset siellä neljä päivää (ja kolme yötä) hoidossa."
Tilanteenne oli vaikea ja mummu otti lapset huostaansa mukisematta.
Miten meni, tekikö hän kaiken niin kuin sinäkin, ruuat, ulkoilut, syömiset, nukkumaanmenot? Pitikö aikataulu? Totteliko mummu kaikkia neuvoja ja käskyjä? Vai yrittikö pitkittää nukkumaanmenoa, antoiko karkkia?
Oliko lapsien kanssa kauhean vaikeata kun lopulta olitte taas kotona.
Päätitkö, että lapsia ei enää ikinä viedä tuolle kauhealle ihmiselle, jonka takia nyt ollaan kotona kasvatusvaikeuksissa? Vai vietkö lapset kaikesta huolimatta uudelleen hänelle, koska hän monista vaivoistaan huolimatta on lapset mukisematta ottanut moneksi päiväksi.
Otitko selvää, kuinka monta päivää häneltä meni toipumiseen? Lapset ovat juuri siinä iässä, jolloin heitä nostellaan ja kanniskellaan monta kertaa päivässä. Auttoiko kukaan mummua lastenhoidossa? Mitä, jos jotain olisi tapahtunut? Olisiko apua ollut saatavilla, jos lonkka olisi pettänyt? Entä, jos lapsi olisi pudonnut mummun voimattomista käsistä?
Tuliko tällaiset kysymykset mieleenne ollenkaan?
Aika tunnotonta panna mummu lasten hoitajaksi noin pitkäksi aikaa. Mummu itse ei ehkä edes osaa kieltäytyä, koska rakastaa pieniä lapsenlapsiaan. Uskoo voimiinsa ja onnistuikin ilmeisesti skarppaamaan tarvittavan ajan. Voimien uupumista ei halua myöntää.
Teidän asianne on huolehtia vastaisuudessa lapsillenne toinen hoitopaikka.
Ensinnäkin siellä on kyllä pappa auttamassa. Ja hän on kyllä ihan hyväkuntoinen.
Yritän nyt vastata siinä jäerjestyksessä kun kyselit. Aikataulut olivat sikäli erilaiset että lapset menivät aikaisemmin nukkumaan. Ja ehkä myös söivät eri aikaan. Hän ei antanut karkkia. Ja tästä olen aivan varma. Et sitten varmaan lukenut koko viestiä kun kirjoitin että lapset pääsevät niistä kiukutteluista huolimatta yökylään "sille kauhealle ihmiselle". Lapset ymmärsivät oikeinkin hyvin että äiti oli sairas eikä mitään kiukuttelua sillä kertaa tullut. Sain myös leikkauksen jälkeen 2 viikkoa sairaslomaa enkä saanut nostaa mitään kiloa painavampaa. Tiesin että mummu ei jaksaisi enää lapsia ottaa joten palkkasin yhden tytön avukseni kotiin pienimmäistä nostelemaan. En edes kysynyt enää että olisiko mummu halunnut ottaa lapset vielä kahdeksi viikoksi päivisin hoitoon.
Ai niin, sillon kun minä olin sairaalassa niin mummu sai kuitenkin levätä joka ilta muutaman tunnin kun äitini haki lapset luokseen kun tuli töistä (mies teki pitkää päivää, urakkatyö). Jos nyt joutuisin uudelleen sairaalaan niin en tiedä minne lapset laittaisin hoitoon, mummulle en niitä enää niin pitkäksi ajaksi veisi vaikka ottaisikin. Tiedän että hänen kuntonsa on ei ole enää sama kuin vuosi sitten. Korkeintaan pari päivää jaksaa näiden vintiöiden kanssa mutta ei enempää. Vastapalveluksena minä tietysti pyrin mummua auttamaan ja viemään joskus kauppaan.
Tiedän että mummulta meni seuraava päivä "palautumiseen". Hän nimittäin kyllä välillä kieltäytyy hoitamasta näitä ipanoita, varsinkin jos on huonommassa kunnossa. En minä missään nimessä häntä "pakota" hoitamaan. Välillä hän jopa kysyy että annanko pojan tulla taas yöksi. Ja tottakai annan.
Kukahan niitä lapsia olisi sitten sen aikaa hoitanut kun minä olin sairaalassa? Ambulanssilla menin.. Mies ei saanut työstäkään vapaata.
Meillä on mummun kanssa niin hyvät välit että hän kyllä kieltäytyy hoitamasta lapsia aina kun siltä tuntuu. Pidätkö minua oikesti niin tyhmänä että jättäisin lapset sellaisen ihmisen hoitoon jonka hoitokyvystä en olisi 100% varma. Ja mummu kyllä tuntee voimansa. Esim hän ei lapsia kanna minnekään vaan istuu ensin ja ottaa sitten syliin.
Vastaisuudessakin vien lapsia sinne hoitoon niin kauan kun tiedän että mummu siihen pystyy ja sitä haluaa. Lapset tietysti kasvavat eli ovat "helppohoitoisempia".
Kirjoitin tahallani kärjistetysti äsken, sillä minua vähän sieppaa koko tämän kirjoitusketjun sävy. Halusin herättää nuoria ihmisiä ajattelemaan asioita myös anopin ja mummun näkökulmasta päin.
Ajattelinkin, että sinun tapauksessasi mummu teki ihan oikein kiperässä tilanteessa ja otti pienet hoteisiinsa, joten en halunnut herättää nimenomaan SINULLE huonoa omaatuntoa.
Halusin muiden lukijoiden pysähtyvän miettimään, mistä kaikesta lapsen paimentamisessa on kysymys. Iäkäs ihminen, joka ei joka päivä lapsia hoida, joutuu monelle mutkalle lasten kanssa ja tekemään pitkää päivää, johon hänen fysiikkansa ei ehkä enää ole valmis. Siksi tuntuu esim. hirveän epäoikeudenmukaiselta väittää, että lapset saavat valvoa mummulassa aamukahteen. Kokemuksesta tiedän, että mummu kaatuu sänkyyn yhtä väsyneenä kuin lapsetkin ja aikaisemmin kuin yleensä. Mutta kokemuksesta tiedän myös, että herttainen aamuherätys on aikaisemmin, eikä se ole ollenkaan kauheaa hyvin nukutun yön jälkeen.
Ahdistavalta tuntuu, kun lukee sitten arvosteluja vain siitä, että lapsi on ruokittu ja nukutettu vastoin ohjeita. Aivan samoin kuin se entinen palopäällikkö, joka sammutettua tulipaloa silmäili ja sanoi: "väärin sammutettu".
Jos ihan pysähdymme ajattelemaan mummuja ja lapsenlapsia, niin suurin osa maailman mummuista on juuri noita sinun mummujasi, jotka omista lonkkakivuistaan välittämättä iloisin mielin hoitelevat pieniä lapsenlapsiaan ja varmaan toivovat, että lapsille jäisi heistä lämmin muisto.
On myös muistettava, että lapsikin skarppaa mummulassa. On yleinen tieto, että lapset käyttäytyvät paremmin kylässä kuin kotona. Se johtuu siitä pienestä epävarmuudesta, jonka hiukan vieras paikka heihin aiheuttaa. Alitajuisesti tuntevat, että on parasta olla taipuisampi asioihin kuin kotona, jossa oma asema on varma. Lapsi ei esim. ehkä lainkaan tiedä mitä sitten tapahtuisi, jos mummu suuttuu! Viisainta olla kokeilemattakin, ehkä. Ja kotona sitten kiukutellaan kylänkin kiukuttelut.
Toivotan sinulle hyvää vointia kuten mummullekin. Omiasta mummustani muistan, että hänen luonaan oli aina ihanaa. Kaurapuurokin oli parempaa kuin kotona. Mielestäni vain pääsin sinne liian harvoin. Noina aikoina ei yökylässä juuri oltu, oli asuntopulat ja ruuankin puolesta pula-ajat.
Eli annan oman mummuni tehdä jotain asioita omaan tahtiinsa enkä vaadi häneltä niin tiukasti aikataulussa pysymistä ym. Jos viittaat minun aikaisempaan kirjoitukseen anopistani niin hän on vasta viisikymppinen ja mielestäni voin häneltä "vaatia" vähän enemmän. Hän voi kyllä laittaa lapset nukkumaan yhdeksältä kuten ne kotonakin menee. Eli kun minäkin väitän että lapset saavat mummulassa valvoa pidempään niin kyse on juuri näistä neljä-viis-kymppisistä mummuista ei niistä 70 ylittäneistä.
Hassua on just se että nämä viiskymppiset joilla on vähiten aikaa omien lasten "kasvatukseta" eivät halua tehdä lastenlapsien omien vanhempien toiveiden mukaan, mutta nämä 7-kymppiset noudattavat ohjeita aika tarkastikin..
Enkä todellakaan hyväksy niitä vanhempia jotka raahaavat muksut joka viikoloppu mummulaan hoitoon, oli mummu sitten 40 tai 70. Mutta mielelläni anna mahdollisuuden sille vanhemmallekin mummulle osallistua lasten hoitoon mikäli hän siihen pystyy.
Eräs tuttavani(YH) vie lapsen joka "viikonloppu" anoppilaan. Lapsi lähtee torstaina hoitoon ja tiistaina se tuotiin takaisin "kotiin". Tästä asiasta otin jopa sossuun yhteyttä ja kysyin etä eikö se olisi äidin homma huolehtia lapsesta kun kerran isä hänestä maksaa elatusmaksuja ym. Lapsi kun vietti aikaa enemmän siellä anoppilassa kuin kotona. Anoppi ei tästä lapsenhoidosta saanut mitään rahallista korvausta. (Tietysti normaalisti ei pitäisikään, mutta jos lapsi siellä pääasiassa asuu niin sitten)
No taisi jo mennä ohi koko keskutelun...
Itse näin surullisena lapsen kannalta sen että vanhemmat tahtovat pärjätä itse lapsen kanssa. Lapselta jää kaikki tärkeät ihmiskontaktit vanhempiin ihmisiin. Lapselle ei riitä omanikäisten tapaaminen vaan terve tasapainoinen yksilö tarvitsee kaikenikäisiin kontakteja. (Omat lapseni lähestyvät aikuusikää ja mummokaan en vielä ole) Vanhemmille olisi tervetullutta nauttia keskenään suhteesta silloin tällöin ilman lapsia.
Olen samaa mieltä kuin jotkut muutkin kirjoittajat siitä, että isoäitiys ei suoraan tuo "oikeutta" lapsen lapsiin. Vanhemmilla on oikeus päättää, ketkä lapsen elämässä ovat mukana ja ketkä eivät.
Mutta. Lapsella on oikeus tutustua kumpaankin sukujuureensa. varsinkin, jos mitään "oikeaa" estettä asialle ei ole (siis esim. isoäiti olisi alkoholisti, jotenkin vaarallinen tms. tai että suhde omaan lapseen eli lapsen lapsen vanhempaan olisi kokonaan poikki jostain syystä).
Itselläkin on tilanne, että en tule toimeen anoppini kanssa. Siitä huolimatta lapsemme vierailevat säännöllisesti anopin luona isänsä kanssa. Ja miksi eivät vierailisi, ei anoppi ole heille tehnyt mitään pahaa, vaikka minun mielestäni hän kuvitteleekin olevansa lapsilleni jotain paljon enemmän kuin minä itse. Eli pointti on, että normaalia kanssakäymistä pitää pystyä ylläpitämään lapsien vuoksi, lapset itse päättäköön isompana sitten sen kanssakäymisen määrän. Ja normaalilla kanssakäymisellä tarkoitan, välimatkoista tietenkin riippuen, vähintään kuukausittaisia vierailuja ja vaikka puheluja siinä välissä.
Sen kuitenkin haluaisin kaikille isovanhemmille sanoa, että älkää aina vedotko niihin teidän oikeuksiin. Ihan omasta kokemuksesta: anoppini astui kuvaannollisesti, tilannetta sen enempää nyt kuvailematta, kerran todella pahasti mun päälle. Kun pyysin siihen selitystä, vastaus oli, että hänellä on oikeus, koska hän on lapsiemme isoäiti. Silloin teki mieleni sanoa, että "painu niiden "oikeuksiesi", jotka mukamas oikeuttavat syrjäyttämään lapsien äidin, kanssa hevon kuuseen!"...
Ja vielä yksi mielipide: älä välttämättä ota miniäsi kanssa tätä asiaa esille joistakin yllä annetuista neuvoista huolimatta. Se saanee miniäsi vaan nousemaan takajaloilleen. Ehkä tosiaan kannattaisi vaan sinnikkäästi kutsua heidät kyläilemään ja toivoa parasta...
Parempaa kevättä toivon sinulle!
Kiitos teille.. niinpä. Olen samaa mieltä.. en missään tapauksessa ot enää puheeksi näitä asioita. Se on selvä..Hyvä kun nyt näin mennään ja minä jaksan "odottaa" pienikin edistysaskel on voitto vaikka siihen menisi vuosi:)
Totta. Vanhmemmat ovat vanhempia ja en ikinä sekaantuisi lastenkasvatukseen.Kun olen harvoin nähnyt prinsessaa kysyn aina äidiltään että saanko ottaa vähän syliin. En missään nimessä neuvoisi tms.. sehän olisi sodan julistus:)
mutta.. minua todellkin ihmetyttää tämä "joka kirjoituksessa oleva" en tykkää anopistani tai en tule toimeen hänen kanssaan..?
Miksi ihmeessä.. onko se sitä kun olemme synnyttäneet hänen miehensä? Olemme olleet äiti.. pyyhkineet pyllyn ja nenän.. onko se uhka?
tavallisia ihmisiä me olemme.Mietihän että olisiko Anoppisi" yhtä kamala jos olisitte tutustuneet jossain muussa olosuhteissa kuin yhteisen "miehen" välityksellä.. kun minusta tuntuu että "miniät päättää jo heti alkuunsa jot tosta mä en tykkää" ilman todellista syytä. Esim. minä en ymmärrä oman miniäni juttua ollenkaan.. meillä olisi ollut kivaa yhdessä. En ollenkaan ole mikään "mummo".. vaan parhaassa iässä oleva "tyylikäskin" nainen.Otin hänet todella avoimesti vastaan ja en koskaan ole arvostellut mistään ja osaan jopa iloita poikani puolesta että he rakastavat toisiaan ja hän on hyvä vaimo. Osaa laittaa ruokaa(paremmin kuin minä)
mitään ei olisi TARVINNUT olla välillämme.. minä en ymmärrä.
Oikeus.. vielä siihen.En toki ole koskaan sanonut ääneen heille mitään "minulla on oikus tyyliin" minä vain yksin niin ajattelen :) ja olen vähän sen oikeuden kannalla edelleen..perimysjärjetyksessäkin he tulevat olemaan ainoat perijät jälkeeni.. eli sukuhaaran ainoa jatko.
mutta. Kuten Roosa muori viisaasti sanoi.. aika näyttää ja tilanteet muuttuvat..nopeastikin joskus.kiitos teille kaikille.
:)mutta.. minua todellkin ihmetyttää tämä "joka kirjoituksessa oleva" en tykkää anopistani tai en tule toimeen hänen kanssaan..?
Miksi ihmeessä.. onko se sitä kun olemme synnyttäneet hänen miehensä? Olemme olleet äiti.. pyyhkineet pyllyn ja nenän.. onko se uhka?
tavallisia ihmisiä me olemme.Mietihän että olisiko Anoppisi" yhtä kamala jos olisitte tutustuneet jossain muussa olosuhteissa kuin yhteisen "miehen" välityksellä.. kun minusta tuntuu että "miniät päättää jo heti alkuunsa jot tosta mä en tykkää" ilman todellista syytä. Esim. minä en ymmärrä oman miniäni juttua ollenkaan..olen koko ajan ollut ymmälläni ja ihmeissäni.Meillä olisi ollut kivaa yhdessä. En ollenkaan ole mikään "mummo".. vaan parhaassa iässä oleva "tyylikäskin" nainen.Otin hänet todella avoimesti vastaan ja en koskaan ole arvostellut mistään ja osaan jopa iloita poikani puolesta että he rakastavat toisiaan ja hän on hyvä vaimo. Osaa laittaa ruokaa ym(paremmin kuin minä)
on kaunis.Minä en ymmärrä. Vastatkaahan miniät ihmeessä:)
Tulen kyllä toimeen anopin kanssa. MUT tultais varmaan paremmin jos tosiaan ei olis anoppi. Eli ennen lapsia ei mulla ollut mitään anoppia vastaan. Oli kans just sellanen reipas keski-ikäinen. Kun lapset syntyi niin johan on astuttu mun (ja miehen) varpaille. Eli meidän päätökset ei mummulassa pidä. Se on tosi ärsyttävää. Esim. Karkkia pitää antaa muutenkin kuin karkkipäivänä. Ja se on kyllä meille iso asia, koska niitä mummuja on meillä paljon. Viikon jokaiselle päivälle on joku mummula (tai pappa) jossa pitää käydä. Kukaan muu ei anna lapsille karkkia kun anoppi. Mikä etuoikeus se hänellä on?
Toiseksi. Mun on todella vaikea kunnioittaa anoppia kasvattajana. Hän on lähtenyt kotoa kun mieheni on ollut vajaa 10-vuotias. Miehen sisko 1-vuotias. Lapset on jääneet isälle. Mitään "kasvatusvastuuta" ei hänellä tämän jälkeen ole ollut. Eli hän on tässä vaiheessa "pessyt kätensä" niistä hommista. (Mieheni lähinnä kertonut.) Ja tulos on mitä on. Välillä tuntuu että hän koittaa nyt paikata lastenlapsilla tämän kasvatusjutun. Kirjoitit että "olemme olleet äiti...onko se uhka?" EI ole missään nimessä. Ehkä tulisin toimeen anopin kanssa paremmin jos hän tosiaan olisi ollut äiti miehelleni.
tultiin toimeen erittäin hyvin,ottaa päähän,kun sai aivohalvauksen ja on maannut jo vuosia vihanneksena,mutta ei pääse enkeliksi.
moi
olen itse ollut vähän samassa tilanteessa ensinmäisen lapseni kanssa. emäntä ei millään olisi halunnut äitiäni mukaan kuvioihin ja omalle äidille vei koko ajan ja oikein tyrkytti sueraansa ja lapsen seuraa. äitini pahoitti mielensä ihan aiheesta, puhui minulle ja olin jo huomannutkin sen suuntaisia asioita. sitten minä miehenä astuin esiin ja hain äitiäni meille ja kavin lapseni kanssa mummolla ilman äiti(emäntää). ei se helppoa ollut ja jouduin kovat taistelut käymään asiasta, aina oli mukamas sitä ja tätä kun äitini olisi tullut ja kun olin menossa lapsen kanssa sinne oli sitä ja tätä mutta minä menin ja menin ja pidin huolen että äitillänikin on oikeus lapsenlapseen. maksoin siitä mökötyksiä, suoraa huutoa ja tulehtuneita tilanteita...,jne. mutta olin mielestäni oikeudenmukainen. anopin ja miniän suhde parani ajan myötä syntyi toinen lapsi ja anoppi(äitini) on kovaa valuuttaa hoito puuhissa. pidin ja pidän edelleenkin itsestään selvyytenä että minulla on oikeuksia ja velvollisuuksi niin äitiäni, lapsiani kuin emäntääni kohtaan. ihmettelen aina millä oikeudella naiset omivat lapsia ja miten miehet alistuvat. eli mielestäni asiasta kannattaisi ensisijaisesti keskustella poikasi kanssa ja kysyä apua(kertoa tunteista jne...) kyllä avaimet on pojallasi. eikä ole kyse siitä että kenen puolelle asettuu. ei tuollaista valintatilannetta voi kukaan oikeasti asettaa valitse äiti tai vaimo no huh huh.
Olet mies! joka sana oli "täyttä puhetta". Ja puhuit kuin meidän tilanteesta.. tiedätkö. Olen ollut aika arka puhumaan pojalleni asiasta kun alussa (hän oli tietty hurjan rakastunut ja minä joudinkin syrjään :)).. ja kun silloin tuli vesiperä olen antanut olla.Ja toisaalta en halua että nuorten väliin tulee minun takiani ongelmia. he ovat nyt perhe ja pääasia on että heillä menee keskenään hyvin.. heidän pitää pärjätä kunnes kuolema erottaa. Olen vain toivonut itse mielessäni, että poika joskus " tajuaisi" tilanteen..Ymmätäisi. Hoksaisi että hänelläkin on oikeus käydä lapuudenkodissaan ym... Sen aika ehkä tulee vielä. Hän on kovin nuori ja tosiasia on kutén sanoit ei ole kysmys mistään "kilpailutilanteesta".. pitäisi ymmärtää, että minä olen äiti.. hänen äitinsä on äiti ja nyt hän itsekin on äiti. kaikkien tunteet ovat kokolailla samanlaiset ja rakkautta riittää.. se on ainoa asiat tässä maailmassa joka ei vähene siitä että sitä paljon käyttää.. päinvastoin.
myös mies kirjoittaa täällä. Miehellä on siis äiti, miniälläkin on äiti, lapsilla on äiti - eikö voida muistaa, että on yksi yhteinen tekijä anopilla ja miniällä - äitiys, katoamaton (toivottavasti) luonnonvara. Se, että aika tekee tehtäväänsä eli muuttaa elämäntapoja ja kasvatukseenkin liittyviä arvostuksia, niin pitäisi oivaltaa sen vaikutukset ja nähdä jokainen ihminen arvokkaana yksilönä ilman että tarvitaan puhua OIKEUDESTA, aivan kuin tarvittaisiin lakikirjaa arkiseen kanssakäymiseen. Mutta jos tilanne on kerran mennyt niin pahaksi, niin minkäs sille sitten voi. Mutta yritetään silti katsoa kohti parempaa ja anteeksiantavampaa elämää, eiks vaan..
sinulla on "oikeuksia ja velvollisuuksia niin äitiäni, lapsiani kuin emäntääni kohtaan". Samaa mieltä. Mutta monasti ne pienet ongelmat anopin ja miniä välillä pahenevat, kun kaikki miehet eivät ymmärrä tuon lauseen loppua lainkaan. Että velvollisuuksia on myös sitä vaimoa kohtaan.
Ja en usko, että yksikään huono suhde johtuu vain siitä, että joku on anoppi ja joku miniä. Vaan aina on tapahtunut jotain, joka sen suhteen on huonoksi muuttanut? Ja monasti mies voisi pienillä teoilla estää äitinsä ja puolisonsa suhteen huononemisen...
tota pientä detaljia että "emäntäsi tyrkytti seuraansa äidilleen". Siis muista juuri toi: omaa seuraansa. Vauva seuraa mukana monista käytännön syistä!
Meilläkin mies laskee vieläkin, että käydään yhtä paljon tasan tarkasti kummankin vanhempien luona. No kuule, oman äitini kanssa mulla on kauheesti juteltavaa ja tehtävää, anopin kanssa ei ihan niin paljon. Joten mä kävisin välillä ehkä hiukan useammin äitini luona kuin anopin. ja kyse ei nyt siis ole siitä, ettenkö haluaisi anoppia lapsen lähelle =)
toi oli yleensäkkin juttuja ja toki minäkin ymmärrän pienen lapsen äidin masennusta,väsymystä, kiintymistä uuteen omaan lapseen, suojelu halua ja sitä rataa ja äidillä on oikeus ja äitiä pitää kohdella kuin kukkaa kämmenellä mutta sit kun arki alkaa rullaa voi äiditkin ampua yli ja korkealta. ihan niinkuin miehet, anopit, apet ja kaikki ihmiset voi mennä asiat överiksi. luulen että anopit herättävät jonkin asteista mustasukkaisuutta vastasyntyneestä lapsesta ja herättää valtavan omistus halun. kyllähän marssijärjestys on lapsi ja äiti sit kaukana muut jopa isät mutta tilannetta ei pidä jättää ikuisesti päällä olevaksi.
valvonut öitä, nääntynyt, holhonnut huolehtinut omsata lapsestaan yli 20 v. Sitäkään äitiyttä ei pyyhkäistä hetkessä pois.. se säilyy kuolemaan saakka.. oma lapsi on lapsi. Tosin siihen sympioon mahtuu muitakin.. miniät lapsenlapset .. onneksi.
juuri ihmettelenkin, kun olen lukenut näitä juttuja, että minnekä sinä olet unohtanut oman poikasi, miksi sinun pitää ängetä miniän kimppuun? Minunkin anoppi lahjoi minua alussa, ja minua ärsytti se, koska hän jätti oman poikansa vaille äidin huomiota! Ei miniä rakasta anoppia, vaikka tämän poikaa rakastaakin. Se välittäminen tulee ajan myötä. Mutta keskity nyt ensin siihen poikaasi, mutta älä silti loukkaa miniän tunteita. Sieltä se lapsenlapsikin sitten tulee kuvioihin mukaan. Tsemppiä!
hoitanut asiaa. Kaikki äidit kun nääs ei ole automaattisesti mitään rakastavie, helliä madonnahahmoja, vaain ilkeitä, huutavia, paiskovia, lyöviä ämmiä. Jotka kuitenkin vaativat lapsiltaan kiitollisuutta! Valitettavasti.
Surullista, miten tosiaan on ihmeellisiä asenteita joillakin.
Ymmärrän, että ihan pikkulapsia ei anneta yökylään sellaisille ihmisille, joiden ei voi luottaa noudattavan hoito-ohjeita. Leikki-ikäinen harvemmin kärsii pienistä aikataulumuutoksista tai sellaisista, joten hoito-ohjeiden ei tarvitse niin hirveän tarkkoja ollakaan. Eri asia on, jos on jotain sairautta tai allergiaa tai muuta erityistä, joka pitää ottaa huomioon, mutta vastuuseen jäävä (siis se jonka luokse lapsi menee kylään) niitä vähättelee, eikä ota tosissaan.
Ymmärrän, että lapsia ei anneta hoitoon sellaisille ihmisille, joiden kanssa he mahdollisesti joutuvat vaaraan (esim. alkoholistit).
Mutta että ei edes käydä kylässä. En itse viihdy omien appivanhempieni luona, heillä on jotenkin hankala ilmapiiri. En silti kieltäisi lapsiani tapaamasta isovanhempiaan. Lasten kanssa voi sitä paitsi vähitellen heidän ymmärryksensä mukaan keskustella asioista. Voi selittää, että jokin käytös ei ole sopivaa eikä mukavaa.
Lapsella on oikeus isovanhempiinsa. Vanhemmat toki sitten tilanteesta riippuen päättävät kuinka paljon heidän kanssaan on tarpeellista olla tekemisissä. On inhimillistä, että sukuun ja lähipiiriin kuuluu kaikenlaisia ihmisiä. Kannattaisi ainakin antaa mahdollisuus lapselle ja isovanhemmalle luoda jonkinlainen suhde. Aina tietysti on ääritapauksia, jolloin voi olla parempi, ettei tapaa lainkaan.
Aina ollaan maukumassa suuntaan tai toiseen, että ei saada tavata tai aina pitäisi olla hoitamassa... Minulla on oikeus, heillä on velvollisuus... On se hyvä, että itse on aina niin täydellinen, että on varaa vinkua toisten epätäydellisyyksistä (ja en nyt taaskaan tarkoita, että ihan mitä tahansa pitäisi sietää).
Aloittajalle: Miniää ei tietenkään voi pakottaa sinulle kaveriksi, mutta surullista kyllä, jos sinulta evätään mahdollisuus tutustua lapsenlapseesi. Minä kyllä kannatan myös tunteidesi ääneen sanomista - harva meistä kun on ajatustenlukija. Ilman syytöksiä ja antaen aikaa. Voit aluksi kokeilla puhumista pojallesi, joka ehkä voisi keskustella sitten vaimonsa kanssa. Tässä täytyy olla varovainen, ettei aja poikaa puun ja kuoren väliin - eikä tosiaan mitään käärme ja paratiisi meininkiä.
Toivottavasti tilanne ratkeaa kaikkia tyydyttävästi! :)
Mielestäni sinun tulisi jättää miniä tästä pois ja lähestyä poikaasi. Miksi hyvä ihminen et soita hänelle ja pyydä heitä kylään? Ei minunkaan anoppini minulle soittele vaan hän soittelee pojalleen. He sitten sopivat keskenään koska me menemme käymään anoppilassa lasten kanssa (tai sitten minä jään yksin kotiin).
Olen usein huomannut, että vanhemmat ihmiset vähättelevät miesten roolia perheessä. Ikäänkuin naisella olisi aina kaikki päätäntävalta. Minua ärsytti yli kaiken kun anoppini aina kysyi MINULTA koska me tulemme heillä käymmän ja enkö MINÄ nyt tarvitse lastenhoitoapua. Miksi hän ei kysellyt mieheltäni ikinä??? Oli ikäänkuin mieheni ei olisi ollut mitään, kyllä hänkin oli paljon lastemme kanssa (meillä on kaksoset) ja hän hoiti ja valvoi yhtä lailla kuin minä. Miestäni myös otti päähän kun hänet sivuutettiin ja anoppi oli aina tyrkyttämässä apuaan kun minä olin jonnekin menossa ja mies hoiti lapsiamme yksin.
Kyllä miniä-anoppi -ongelmat usein lähtevät miehestä, siis anopin pojasta ja miniän miehestä. Mies ei usein saa suutaan avattua niin että laittaisi äitinsä ruotiin eikä vaimolleenkaan sanottua että rauhoittuisi.
Minulla on puolestani anoppi joka ei mitä ilmeisemmin ole pitänyt minusta ensi tapaamisesta lähtien. Minä olisin toivonut juuri sitä, että olisi hyvät välit anopin kanssa. Käymme anopin luona vierailemassa harvakseltaan. Hän on käyttäytymisellään antanut osoittaa ettei arvosta minua. Emme halua siis lapsemme kanssa käydä mummulassa. Ennen kuin tapasin nykyisen mieheni, minulla oli maailman paras anoppi. Voi kuinka joskus kaipaankaan häntä.
Keskustelu käy kuumana, laitan omankin kommenttini :):) .
Haluaisin vielä kysyä Teiltä, arvoisat isovanhemmat, arvon mummut ja vaarit, seuraavaa pikkuseikkaa:
Miksi suhtaudutte lapsen omien vanhempien arvoihin ja lastenhoito-ohjeisiin kuin punaiseen vaatteeseen?
Och samma på finska:
Ihan kiusallanneko Te annatte lapsenlapselle periksi sen, mitä vanhemmat ovat kieltäneet?
Olettekos mielestänne parempia mummuja ja vaareja, kun olette lepsuja ja kumoatte vanhempien neuvot?
Oletteko arvon isovanhemmat miettineet, onko lapselle hyväksi tämä kieroilun malli? Kun yksi aikuinen kieltää, niin toinen antaa periksi? Lapsi oppii nopeasti käyttämään aikuisten valtataistelua hyväkseen. Lapset ovat hyvin taitavia huomaamaan aikuisten keskinäiset erimielisyydet. Osaavat vetää oikeasta narusta.
Kun lapsenlapsi on käynyt pari kertaa kaikensallivan mummun kanssa kaupassa: Siis lue "Kyllä mummu ostaa Sinulle, kun äitisi ei kerran osta". Ja äitiparka saa opettaa lasta taas monta kertaa, että ei kaikkea osteta mitä nähdään! Näin se vaan on!
Vai haluatteko mahdollisesti ottaa vallan lastenlasten hoidosta ja kasvatuksesta itsellenne? Edelleenkään en äitinä ymmärrä, miksi isovanhemmat, mukaanlukien myäs anopit, eivät kuuntele lapsen vanhempia!
Isä ja äiti elävät arkea lapsen kanssa. Vanhemmat tuntevat lapsen. Ja isovanhemmat ainakin kuvittelevat tuntevansa. Kaikkitietävät isovanhemmat ovat niitä kamalimpia!
Onhan se vähän koomista, kun appeni, joka ei ole koskaan omia lapsiaan hoitanut, tuli neuvomaan minua, lapsen äitiä, kuinka vauvalle vaippa vaihdetaan :) :). Sallikaa mun nauraa!
Tai kun anoppi, joka ei itse ole imettänyt omia lapsiaan, kehtaa esitelmöidä suvulle, kuinka miniältä kohta tuo maitokin loppuu, kun jatkuvasti lasta imettää :) :) .
No, anoppihan ei voi tietää, että imettäessähän sitä maitoa kertyy koko ajan lisää!
Joku kirjoittaja epäili, ettemme mahdollisesti tapaa isovanhempia ollenkaan. Kyllä käymme koko perhe kylässä appivanhemmilla.
Mutta yökylään emme pienempiä lapsia ( alle kouluikäisiä ) heille yksinään laita! Ja siitä saavat appivanhemmat kiittää ihan itseään ja omaa käytöstään!
Asioita ei voi silti yleistää. Kyllä isovanhempia ja anoppejakin on erilaisia. Ja jotkut isovanhemmat ovat varmaan hyviäkin lastenhoitajia. Mutta, kuten joku kirjoittaja sanoi, niin "vanhuus ja viisaus eivät aina asu samassa mummossa". Isovanhemmuus ei tee ihmistä automaattisesti hyväksi lapsenhoitajaksi.
Olisikohan myös niin, että isovanhemmat yrittävät korjata omia kasvatusvirheitään lastenlasten kanssa? Kun omille lapsille on oltu liian ankaria, niin lastenlapsille ollaan lepsuja, ja annetaan kaikki periksi.
Omien lasten hoidosta ja kasvatuksesta on jäljellä vain nostalgiset muistot. Ja koskaan ei muka omien lasten kanssa ole ollut mitään ongelmia? Uskoisiko tuotakaan? "Ei meidän lapset vaan koskaan tehneet sitä ja tätä, mutta kyllä nykyään..."
Kurjaa on, jos ihmissuhteet tulehtuvat. Ensimmäisen lapsen syntymä muuttaa parisuhdetta paljon. Kuvioon tulevat mukaan myös omat ja appivanhemmat. Ei ole hyväksi, jos isovanhemmat sekaantuvat liikaa tai ovat täysin välinpitämättömiä.
totta, eivät isovanhemmat saakaan sotkeentua nuorten perheeseen, tuppautua ja vesittää oikeita terveellisiä kasvatustavoitteita, meitä on vaan niin moneksi, että kasvunvaraa löytyy kaikista ikäluokista, yritetään elää sitä omaa elämää ja olla onnellisia lastemme perheiden olemassaoloista.
mene kylään lapsen takia, ihan sama mitä lapsen äiti asiasta ajattelee... minä en siedä omaa anoppiani, mutta todella soisin anoppini näkevät ja tapaavan lapsiani (meidän väliset ristiriidat ei mielestä saa ylettyä lapsiini asti)... olen mennyt asioille kun anoppi on tullut kylään (tosin vaan pari kertaa vuodessa jostain syystä?)... jos olet vilpittömällä mielellä niin mene ihmeessä katsomaan tyttöä, mielestäni sen hän ansaitsee...