kun aikuinen lapsi muuttaa takaisin kotiin. Minä en koskaan muuttanut kotoa pois.
Miten on teillä muilla mennyt?
Miten on teillä muilla mennyt?
Lehdessä juttua,
Anonyymi-ap
19183
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Ei olut isoa maatilaa, jonne olisi voinut jäädä, piti muuttaa. Australiaan.
🍑🍑🍑🍑🍑🍑🍑🍑🍑🍑🍑🍑
🔞 Nymfomaani -> https://ye.pe/finngirl21#17733081I
🔞❤️💋❤️💋❤️🔞❤️💋❤️💋❤️🔞
Onnellinen se jolla vielä ON koti jonne voi takasi muuttaa,
suurimalla osalla ei lapsuuden kotia enään ole olemssakaan,
itse on pitäny perustaa perhe,
seki voi jo tällä ijällä olla kadonnu,
esm. puoliso kuollu ja lapset lentäneet maailmalle rakentamaan omaa elämäänsä,
olisi kiva kuulla enemmänki peräkamarin pojan tai tytön elämästä, minkälaista on elämä kun koskaan ei kotoa ole tarvinnu lähteä rakentamaan omaa kotia ja perhettä muualle esm. paikkakunnalle, kuten suurin osa suomalisista on pitäny lähteä synnyin seudultaan muualle hankkimaan elantonsa ja tulevaisuutensa,
jos alottaja kertoisi hieman enemmän omasta elämän muodostaan, onko onnellinen tilanteeseen, ja onko elämä ollut sitä mitä on halunnukki olevan,,,
kiitos jos kerrot,,
Ihan tavallisesta kaupungissa kerrostalossa elämästä on kysymys ja elämästä, jonka ihan itse päätin.
Vanhempani erosivat ja menimme lastenkotiin. Asunto jäi tyhjäksi. Aikani lastenkodissa asuin, mutta sitten päätin, että muutamme kotiimme. Siitä asti hoidin hommat aikuismaisesti. Vastasimme itse itsestämme.
Siihen sitten muutti kundi ja lapset syntyivät. Siinä tuli kaikki hoidettua samassa itsenäistymisiin asti. Itsenäistyimme jokainen vuorollaan ja nyt olen vähän päälle kymmenen vuotta asunut yksin. Viisikymppisenä muutin yksin asumaan.
Olihan se kivaa aikaa asua porukalla. Lasten kaverit yöpyivät, oli tilapäistä asujaa eri pituisia jaksoja. Oli erilaisia lemmikkieläimiä, kun oli useampi hoitaja niitä hoitamassa. Aina oli joku kotona, eikä ollut yksinäistä.
En ihan ymmärtänyt oliko aloittaja (en ole koskaan muuttanut) sama kuin 2023-02-05 09:55:13 (Viisikymppisenä muutin yksin asunmaan).
Molemmat kirjoitukset mielenkiintoisia.
Olen muuttanut parikymppisenä kotoa, vaikka hyvästellessä sanottiin, että jos tulee vaikeata, voin muuttaa takaisin. 10:ssä kodissa asunut, kaikki asumismuodot kokenut. Parasta on ollut kerrostalon ylin kerros ja perhe ympärilä. Näkyi taivas, asunnon ympärillä rauha, sisällä sopivasti pöhinää.
Ihan sama on aloittaja ja viisikymppisenä yksin muuttanut. Onhan se elämä on ollut erilaista ja mielenkiintoista. Ei kaduta!
Jos on tilaa, niin ei kai niitä koteja kannata jättää autioiksi, sillä vanhemmat vanhenevat varmasti pois. Jatkuvuus on hyve.
Käytännön sanelema juttu. Olin 21v ikäinen mennessäni sveduihin. Palasin Suomeen 24 vuotisena opiskelun vuoksi.
Opiskelupaikka oli naapurikaupungissa vajaan 40 kilometrin päässä ja vanhempani sietivät minua ne 3 talvea minun vanhassa huoneessani heidän talossaan.
4kk:n kesät olin töissä muualla joten en kuormittanut myrkkyä tihkuvan äitini hermoja.
Välit ajoin svedurekisterissä olevalla kuplallani kunnes se takavarikoitiin viimeisenä syksynä.
Eihän sitä yleensä jäädä äidin helmoihin roikkumaan isän elätettäväksi ja kotiin passattavaksi.
En ollut koskaan ”äitini helmoissa”, ”isäni ei elättänyt” ja itse täytyi hommat hoitaa ja rahat hankkia! Olin ns. aikuinen kaksitoistavuotiaasta, kun lastenkodista tyhjään kotiini palasin.
Miten voi olla mahdollista?
Muutin heti kuin vain voin ja oli mahdollista. Kotini oli sellainen 250 neliön lukaali, jossa piti elellä hissukissun, ettei paikat mene sekaisin. Onneksi oli oma huone, jossa sai edes jotenkin elää ja olla oma itsensä.
Muutin parikymppisenä omaan kämppään poikaystävän kanssa; siihen aikaan sai hyvin lainaa mutta asuntolainan korko oli meillä 15 prosentin luokkaa...huh. Silloin tuo oli ihan normaalia: poikaystävä otti Postipankista lainan ja minä KOP:stä.
Siitä se omannäköinen elämä alkoi ja yhtä jatkuu...
Poikaystäväni muutti lapsuuskotiini ja siitä se elämä jatkui lapsuuskommuunissa aina avioeroon asti.
Hienoa olet voinut aina asu lapsuuskodissasi koko iäksi. Kaikilla ei sitä mahdollisuutta ole ollut. Ainoa huoltajani kuoli kun olin 11vuotias tyttö. Aikuiset lapseni 2 ovat jo :50v.toinen ja toinen 47v.Asuvat omistusasunnot.Minä vuokralla pienessä kodissa. Tuskin oma varaisena koskaan muuttaisivat lapsuuden kotiin. terv.äiti 69v.Helsingistä.
Ei niihin lapsuudenkoteihin noin vain muuteta. Ostaa ne pitää ellei sitten satu olemaan ainut lapsi jolle vanhemmat testamentanneet kotinsa.
Joillakin voi lapsuuden koti olla vuokra-asunto ja sopimushan ei jatku automaattisesti lapselle,
En oikein päässyt kärryille mitä aloittaja tarkoitti.
Miten niin ”mitä tarkoitti”? Muutin yksin asumaan viisikymppisenä. Asuin lapsuusperheen kanssa siihen asti. Kodit vain vaihtuivat ja asukkaat välillä lisääntyivät ja välillä vähenivät, kunnes sitten viimeisetkin ”itsenäistyivät”.
Siinä tuli lapset ja vanhukset hoidettua. Kukin vuorollaan. Ei minulla ollut ns. vanhempia, jotka olisivat ns. hoitaneet. Faija lähti lätkimään ja mutsi oli hoitoa vaativa mielisairas. Minä olin se ”aikuinen”, jonka kodissa muut asuivat, koska kaiken itse hoidin lastenkodista kotiuduttuani kaksitoistavuotiaana.
Sulta jäi tarinasi kertomatta aloituksessasi. Kukaanhan ei siloin tiedä, mitä tarkoitit.
Asun nyt lapsuudenkodissani. Opiskelin 2-3 talvea silloin joskus, palasin lapsuudenkotiini äidin kanssa asumaan. Se oli rahan suhteen viisasta muttei henkisesti. Säästin ja ostin asunnon. Siinä vaiheessa kuulin "Jätetään vanha äiti yksin" yms.
Perustin perheenkin. Ostettiin lapsuudenkoti meille. Lapset kasvoi ja lähti omaan elämäänsä.
Nyt odotetaan kai sitä viimeistä lähtöä!
Lähdin lapsuuskodista heti kun täytin kahdeksantoista enkä ole viiteenkymmeneen vuoteen takaisin mennyt. Eipä ole kyllä pyydettykään, mutta hyvin on mennyt silti.