Totesin Lauri Saikkolan luultavasti ensimmäistä sinfoniettaa kuunnellessani lukuisia kertoja Yö laskeutuu podcastista, että hän on paljon monipuolisempi ja teknisesti taitavampi säveltäjä ja orkesterinkäsittelijä kuin olemassa olevien levytysten perusteella voisi ehkä päätelläkään ja omaa teoksessaan aitoa sinfonista otetta La campale sinfoniaa pienimuotoisempanakin teoksena jos sitä vertaa musiikilliselta materiaaliltaan ohuempaan ja orkesterinkäsittelyltään jotenkin kamarimusiikillisempaan Janacekin sinfoniettaan, joka on jotenkin jaksottainen ja toisteinen, ja tyytvyy toistamaan aiheitaan panostamatta niiden kehittelyyn niin vaikuttavia alun ja lopun fanfaarit ovatkin, mutta mielestäni Saikkolan teos on kompleksisuudessaan ja aidossa sinfonisuudessaan paljon kiehtovampi teos, jossa on myös syvyysperspektiiviä, aiheiden välistä syvempää logiikkaa ja orgaanista temaattista kasvuprosessia.
Tämä on siis vain minun oma henkilökohtainen mielipide, ei mikään yleispätevä totuus. jOka tapauksessa Janacek on yleismaailmallisen ihailun kohteena luonnollisesti paljon suositumpi ja soitetumpi teos kuin mihin keidän hieman anakronistisempi saikkolamme kjoskaan pystyisi, sillä kukapa nyt enää 80 luvulla kansallisromanttiseen tyyliin säveltäisi.
Tajusin myös viiveellä, että Saikkola on saanut hitusen ehkä myös Sibeliukselta ja Nielseniltäkin vaikutteita, kuten muistakin lähteistä synnynnäisestä tyylistään huolimatta, ja jotka vaikutteet hän on yhdistänyt persoonalliseksi synteesiksi hienossa esikois sinfonietassaan, kun luulin aluksi sitä ehkä jopa hitusen modernimmaksi teokseksi, mutta se osoittautui sangen perinteiseksi musiikiksi sävelkieleltään ja jopa tyyliltään klassisromanttiseksi, joka ajoittain pyrkii uusklassismin suuntaan, enkä ihmettele sen vuoksi sitä, miksi Saikkolan sinfonietatkin ovat kadonneet ohjelmistosta niiden kiistämättömästä musiikillisesta laadukkuudestaan huolimatta anakronistisina teoksina.
Palkittu 5. sinfonia sen sijaan on kökkö teos tai ainakin kökömpi kuin sinfonietta joka kävisi mainiosti myös sinfoniasta, sillä sinfonietassa on aitoa sinfonista sanottavaa. ja tästä syystä ihmetyttää, että ainoatakaan hänen yli kymmenestä' sinfonietastakaan ei ole levytetty, vaan sen sijaan huomattavasti vähempi arvoisia teoksia.
Tämä on siis vain minun oma henkilökohtainen mielipide, ei mikään yleispätevä totuus. jOka tapauksessa Janacek on yleismaailmallisen ihailun kohteena luonnollisesti paljon suositumpi ja soitetumpi teos kuin mihin keidän hieman anakronistisempi saikkolamme kjoskaan pystyisi, sillä kukapa nyt enää 80 luvulla kansallisromanttiseen tyyliin säveltäisi.
Tajusin myös viiveellä, että Saikkola on saanut hitusen ehkä myös Sibeliukselta ja Nielseniltäkin vaikutteita, kuten muistakin lähteistä synnynnäisestä tyylistään huolimatta, ja jotka vaikutteet hän on yhdistänyt persoonalliseksi synteesiksi hienossa esikois sinfonietassaan, kun luulin aluksi sitä ehkä jopa hitusen modernimmaksi teokseksi, mutta se osoittautui sangen perinteiseksi musiikiksi sävelkieleltään ja jopa tyyliltään klassisromanttiseksi, joka ajoittain pyrkii uusklassismin suuntaan, enkä ihmettele sen vuoksi sitä, miksi Saikkolan sinfonietatkin ovat kadonneet ohjelmistosta niiden kiistämättömästä musiikillisesta laadukkuudestaan huolimatta anakronistisina teoksina.
Palkittu 5. sinfonia sen sijaan on kökkö teos tai ainakin kökömpi kuin sinfonietta joka kävisi mainiosti myös sinfoniasta, sillä sinfonietassa on aitoa sinfonista sanottavaa. ja tästä syystä ihmetyttää, että ainoatakaan hänen yli kymmenestä' sinfonietastakaan ei ole levytetty, vaan sen sijaan huomattavasti vähempi arvoisia teoksia.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Sanoisin vielä, että Saikkola omaa mielestäni esikoissinfonietassaan myös mestarillisen muototajun Klamin kritiikistä huolimatta koskien Saikkolan tapaa rakentaa muoto tämän varhaisteoksissa pieninä paloina ja muutaman tahdin pituisina henkäyksiä, joka tuo hänen mieleensä minimalismin, mutta tämän sinfonietassa muoto on luultavasti ehyempi ja lujempi eikä sanoisinko niin mosaiikkimainen, pirstaloitunut tai "blokkimainen" (Salmenhaara) kuten vielä esikoissinfoniassa tai partitassa, jonka modernia otetta Klami pitää kuitenkin myönteisenä asiana.
Sanottava on myös että Saikkola kaikkien todellisten sinfonikkojen tavoin osaa myös, kuten tässä hänen suurimpia sinfonioitaan mittasuhteiltaan suppeammassa sinfonietassakin, säveltää Adagio osia.
Välittömästi ensiosan avauksen jälkeen kuullaan mahdollisesti häivähdyksen omaisesti Aallottaria muistuttavaa puupuhallinkudosta, joka viittaa impressionismiin.
Kansallissäveltäjän Palestrinaan saakka tähyävän sinfonian kuulakasta orkesterisointia muistuttava on mm. allegretto osan avaus tietyiltä osin, mutta voivat assosiaationi teosten välisten alluusioiden suhteen olla myös vääriä eikä tällaisia yhtäläisyyksiä voida teosten välillä havaita.
Joitakin sibeliaanisia piirteitä siitä voinee silti löytää muiden vaikutteiden ohella, kuten tuo Shostakovitsin sävelkieltä muistuttava jotenkin keinuva aihe allegretto osassa, josta tulee osan kantava motiivi, jota muunnellaan osan kuluessa tai se esiintyy erilaisissa orkesteriasuissa, luulisin, mutta kun en ole mikään musiikkitieteilijä, johtopäätökseni perustuvat vain amatöörin hätäisellä paneutumisella tehtyihin havaintoihin, jotka saattavat olla pelkkää mutua.
🍒🍑🍒🍑🍒🍑🍒🍑🍒
🔞 Nymfomaani -> https://ye.pe/finngirl21#17734518x
🔞❤️💋❤️💋❤️🔞💋❤️💋❤️💋🔞