Schubert, Mozart ja muutkin suuret taiteilijat kohottavat ihmissielun kohti korkeuksia henkisiin sfääreihin irti personallisen tahdon suhteiden maailmallisesta ja maallisuuden ahtaan nurkkakuntaisesta ikeestä ja hengen orjuutuksesta vangittuna ideologiseen liturgian pakkopaitaan.
Tänään se taas tapahtui; mutta ensin alustusta aina niin tuoreeseen ja vastakylvettyyn aiheeseen:
Saatuaan opintonsa hyvään pätökseen Wenzel Ruzickan alaisuudessa - jonka mielipide oppilaastaan kuului: "Jumala itse lienee opettanut Schubertia, hän tietää kaiken" - Scubert sai sävelystunteja, oletettavasti vuodesta 1812 eteenpäin - ensin kahdesti viikossa Antonio Salierilta, keisarilliselta hovikapellimestarilta, jolla oli suuri maine Wienissä taitavana pedagogina.
Niin aikaisin kuin jo v. 1808 Salieri oli tukenut Schubertin hakemusta päästä kuoropojaksi keisarilliseen kappeliin ja hän seurasi tarkaavaisesti lahjakkaan suojattinsa musiikillista edistymistä ja kehitystä säveltäjänä. Myös Schubertin lukukauden loppuraportissa konviktikoulun eli sisäoppilaitoken johtaja viitasi "huomattavaan musiikilliseen lahjakkuuteen.
Salieri oli erikoisesti kiinnostunut Schubertin varhaisista teoksista, erikoisesti - koulutovereiden mukaan - 14-minuuttisesta balladista "Hagars klage" D 5 maaliskuulta 1811, (14-vuotiaana). Hän ei opettanut Schubertille ainoastaan harmoniaa, kontrapunktia ja italialaiseen tyyliin sävellettyjen laulujen ja yhtyekohtaqusten melodianmuodostusta, vaan myös tutustui kappaleisiin, jotka Schubert oli kirjoittanut oma-aloitteisesti.
Ja joita tänään kuuntelin muiden nuoruusvosina sävelettyjen kappaleiden, lähinnä laulujen ohessa, ja aiemmin turhaan väheksymäni juomalaulun D 75 jälkeen kuuntelemani L incanto degli occhi D 990E, 1.versio, sai lämpöaallon tuntemukset hiipimään rintakehääni kuunnellessani musiikkia haltioituneessa tilassa ihastellen Schubertin italialaisten laulujen koskettavan taitehikaita ja sielukaita melodisa kaarroksia, tunnelmien hienovaraisia vaihdoksia ja laulaujan osuvaa tekstideklamaatota ja tulkintaa.
Tänään se taas tapahtui; mutta ensin alustusta aina niin tuoreeseen ja vastakylvettyyn aiheeseen:
Saatuaan opintonsa hyvään pätökseen Wenzel Ruzickan alaisuudessa - jonka mielipide oppilaastaan kuului: "Jumala itse lienee opettanut Schubertia, hän tietää kaiken" - Scubert sai sävelystunteja, oletettavasti vuodesta 1812 eteenpäin - ensin kahdesti viikossa Antonio Salierilta, keisarilliselta hovikapellimestarilta, jolla oli suuri maine Wienissä taitavana pedagogina.
Niin aikaisin kuin jo v. 1808 Salieri oli tukenut Schubertin hakemusta päästä kuoropojaksi keisarilliseen kappeliin ja hän seurasi tarkaavaisesti lahjakkaan suojattinsa musiikillista edistymistä ja kehitystä säveltäjänä. Myös Schubertin lukukauden loppuraportissa konviktikoulun eli sisäoppilaitoken johtaja viitasi "huomattavaan musiikilliseen lahjakkuuteen.
Salieri oli erikoisesti kiinnostunut Schubertin varhaisista teoksista, erikoisesti - koulutovereiden mukaan - 14-minuuttisesta balladista "Hagars klage" D 5 maaliskuulta 1811, (14-vuotiaana). Hän ei opettanut Schubertille ainoastaan harmoniaa, kontrapunktia ja italialaiseen tyyliin sävellettyjen laulujen ja yhtyekohtaqusten melodianmuodostusta, vaan myös tutustui kappaleisiin, jotka Schubert oli kirjoittanut oma-aloitteisesti.
Ja joita tänään kuuntelin muiden nuoruusvosina sävelettyjen kappaleiden, lähinnä laulujen ohessa, ja aiemmin turhaan väheksymäni juomalaulun D 75 jälkeen kuuntelemani L incanto degli occhi D 990E, 1.versio, sai lämpöaallon tuntemukset hiipimään rintakehääni kuunnellessani musiikkia haltioituneessa tilassa ihastellen Schubertin italialaisten laulujen koskettavan taitehikaita ja sielukaita melodisa kaarroksia, tunnelmien hienovaraisia vaihdoksia ja laulaujan osuvaa tekstideklamaatota ja tulkintaa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Siinäpä se juuri onkin; Schubertin musiikki käsittää niin laajan kirjon erilaisia toisistraan hyvinkin poikkeavia, jopa vastakohtaisia musiikillisia tyylilajeja, että mstään yhdestä ja tietystä, johonkin ahtaaseen rakoseen pakotetusta, säveltäjästä ei hänen kohdallaan voi puhua, tai ei ainakaan samassa mitassa kjuin Bachin kohdalla, joka ei muuta tunne kuin polyfonisen sävellystyylin.
minä esim. luultavasti olen vähemmän ihastunut Schubertin Forellikvintettoon tai vaikka impromtuihin kuin moniin näyttämöteoksiin tai kuorolauluihin jne. Myös liedeissä löytyy valtavasti lumoavaa kuunneltavaa. Olinpa aikamoisessa ekstaasissa kun kuuntelin pregardienin laulamaa Panttivanki-balladia tässä eränä iltana radiosta, muta valitettavasti minua tultiin juuri silloin kutsumaan ruuokapöytään ja keskittymiseni katkesi kuin kanan lento. Mutta pian sain taas juonesta kiinni ja olin pakahtua tämän ulkoisesti melko pitkästyttävän teoksen dramaturgisesti oivallisesti rakenettuihin kliimakseihin. Tänään masennuksen alhossa aloin kuunnella Taikaharppu-melodraaman ensimmäistä näytöstä ja 2 osaa upeasta nelikätisestä sonaatista D 812, Grand duo, ja oloni kirkastui musiikin vaikutuksesta ja unohdin oman kurjan olotilani ja saatoin hengessäni riemuita hienoista musiikillisista kokemuksista, joita Schubert oli jälleen kerran minulle mitättömälle ihmniselle tarjonut sävelten aarreaitastaan Schubert todella oli paljon monipuolisempi säveltäjä kuin yleensä kuvitellaan ja klassimin ja romantiikan vedenjakaja edustaen kunniallisesti kunpaakin tyylisuuntaa katsoen profeetallisesti kauas eteenpäin 1800-luvulle, kun taas Beethovenille 1800-luku oli jonkinlainen soikea täplä. joskus on ihana vertailla schubertin erilaisias versioita ja soviuksia samasta vokaaliteoksesta keskenään, kuten ylevöittävästä Der Grosse Hallelujasta D 442, joka voidaan esittää yksinlauluna tai kuorolle ja pianolle sovitetussa muodossa, jolloin naisäänenten käyttö tuo uudenlaista kristallista kirkkautta miesäänellä kuultuun tummempaan ja jäyhempään, mutta samalla dramaattisempaan, versioon verrattuna. Kuuntelin piruuttani Schubertin hmmmm, 7, ja 8, sinfoniaa, sekä 9, ns. h-molli sinfoniasta D 759 Scherzo-osaa, kun radiossa tarjottuiin kahtaa ensimmäistä. Kyllä E-duuri sinfonia viitaa alituisissa dramaturgisesti osuvissa haltiouituneissa nousuissaan vahvasti suureen C-duuri sinfoniaan, n 10. Mitäpä olisimnkaan ilman Schubertia; köyhä poloinen.
Ei millään pahalla edelleenkään, mutta kun vastaa itselleen keskustelupalstalla toisella nimimerkillä...*huokaus*
On aika kysyä itseltäsi: oletteko te vai olenko minä? =)
Oletko jo nuuskinut henkkarini ja passinikin?
kaikilla ei tunnu tuo laturi lataavan täysillä, joku ei pelaa täydellä korttipakalla... ja se en totta vieköön ole minä! =)
Kuka heittäisi ensimmäisen kiven?