Kaikenlaista pohdintaa teillä. On kriteerejä, on toiveita, on vaatimuksia ja kaikkea. Eihän se kiellettyä ole. Saahan sitä, jos tuntuu siltä.
Sitä vaan lähinnä ihmettelen, että te puhutte ihmissuhdeasioissa kaikesta muusta paitsi rakkaudesta. Joku tai jotkut ei kelpaa itselle, jollekin ei kelpaa itse ja jotkut ei kelpaa kenellekään. Tässä on teidän jutut tiivistetysti. Mikä on toki ymmärrettävää, onhan suurin osa teistä tänne kirjoittelevista pettyneitä tavalla tai toisella suhteisiin, ihmisiin tai jopa itseensä. Silloin ihmiset alkaa etsimään syytä siihen, että miksi on pettynyt. Ja kuin usein niin käykään, että syitä kyllä löydetään, mutta harvemmin sitä ilmiselvää syytä. Jätän nyt kertomatta, se ei ole minun tehtävä. Kyllä se on jokaisen itse löydettävä.
En tiedä teistä, mutta itse rakastuin silmittömästi jo joskus ehkä 5-6 vuotiaana. Ei ollut minulla kriteerejä, ei toiveita, ei ehtoja. Kun näin sen tytön tarhassa, tiesin että rakastan ilman sen kummempia selityksiä. Ja ennen kun joku alkaa selittelemään jotain, sanon ettei ollut mikään hetken huuma. Se tunne siihen tyttöön pysyi samana seuraavat 5-6 vuotta ainakin. Sitä ei horjuttanut mikään eikä kukaan. Ei edes runsas "tarjonta", mitä nyt sen ikäisillä tarjontaa voi olla. Sellaista viatonta tykkäämistä ja muuta sellaista. Rakkauteni siihen tyttöön horjutti se perus kasvu nuorella miehellä. Jossain vaiheessa tytöistä tuli tyhmiä ja kaikkea, ja oli kovempi juttu touhuta kaikkia poikien juttuja muutama vuosi kunnes iski puberteetti...
Silloin rakastuin toisen kerran. Silloinkaan ei ollut mitään syytä, en ainakaan tiennyt sellaista, ei kriteerejä ei toiveita. Oli ainoastaan kaunis tunne kahden teinin välillä. Se saattoi olla niin voimakas, että oli meille kummallekin parempi pitää sopiva etäisyys, vaikka ilmiselvä jonkinlainen sielunkumppanuus meillä oli. Sanaton ymmärrys ja välittäminen. Ironista on se, ettei taidettu edes pitää toisiamme kädestä, vaikka toistemme seurassa hyvin viihdyttiin muutama vuosi. Myöhemmin aikuisina ymmärrettiin jo vähän enemmän mistä oli kyse. Kaksi tavallaan ulkopuolista löysi toisensa ja tukea toisistaan. Ja kummallekin oli sitä seuraa tarjolla muutenkin. Kumpikaan meistä ei vaan kelpuuttanut ketään. Palstan kieltä käyttäen, kenenkään muun "taso" ei riittänyt, paitsin meidän kahden meille. Muistan sen vieläkin kuin eilisen. Yhteiset kävelyreissut kouluun, asuttiin naapurissa. Tilaisuuden kyttäämistä, missä voisimme olla vaan kahden toistemme seurassa kenenkään häiritsemättä. Olla vaan ja jutella. Joskus olla vaan hiljaa, kunhan saadaan olla toistemme seurassa...
En mä tänne enempää elämäntarinaani kirjoita. Siitä vaan lähinnä halusin avautua, että te hukkaatte elämäänne. Ja huolella hukkaatte. Incelit, ancelit, tasot, kriteerit, yyhoot, vaatimukset, toistenne syyllistämiset... Keskitytte kaikkeen muuhun paitsi oleelliseen. Siksi olette niin onnettomia, eikä edes onnellisuuden esittäminen julkisesti sitä asiaa muuta. Olen kertonut sen ennenkin ja kerron uudestaan. Rakkauden suurin lahja meille kaikille on se, että saadaan itse tuntea rakkautta. Ei se, että tullaan rakastetuiksi, se on vaan eräänlainen bonus. Ei välttämättömyys. Niin kauan kun ette sitä oivalla, olette myös onnettomia. Etsitte koko elämänne löytämättä. Löydätte silloin kun on jo myöhäistä.
Minun persoonaani ei tässä tarvi tarttua. Minä olen jo veteraani, joka on oman osansa siitä "sodasta" saanut. Enkä kohdista tätä kenenkään yksittäiseen kirjoittajaan, vaan jokaiseen joka ehkä pienen piston sydämessään tuntee tätä lukiessaan. Ne, jotka eivät tunne, ehkä heidän ei tarvikaan. Ehkä heidän elämänpolun tärkein tehtävä on valittaa vallitsevista olosuhteista. Tiedä sitä...
Kiitos ja anteeksi jokaiselle, joka jaksoi lukea... :)
https://www.youtube.com/watch?v=Oq3JaB8233E
Sitä vaan lähinnä ihmettelen, että te puhutte ihmissuhdeasioissa kaikesta muusta paitsi rakkaudesta. Joku tai jotkut ei kelpaa itselle, jollekin ei kelpaa itse ja jotkut ei kelpaa kenellekään. Tässä on teidän jutut tiivistetysti. Mikä on toki ymmärrettävää, onhan suurin osa teistä tänne kirjoittelevista pettyneitä tavalla tai toisella suhteisiin, ihmisiin tai jopa itseensä. Silloin ihmiset alkaa etsimään syytä siihen, että miksi on pettynyt. Ja kuin usein niin käykään, että syitä kyllä löydetään, mutta harvemmin sitä ilmiselvää syytä. Jätän nyt kertomatta, se ei ole minun tehtävä. Kyllä se on jokaisen itse löydettävä.
En tiedä teistä, mutta itse rakastuin silmittömästi jo joskus ehkä 5-6 vuotiaana. Ei ollut minulla kriteerejä, ei toiveita, ei ehtoja. Kun näin sen tytön tarhassa, tiesin että rakastan ilman sen kummempia selityksiä. Ja ennen kun joku alkaa selittelemään jotain, sanon ettei ollut mikään hetken huuma. Se tunne siihen tyttöön pysyi samana seuraavat 5-6 vuotta ainakin. Sitä ei horjuttanut mikään eikä kukaan. Ei edes runsas "tarjonta", mitä nyt sen ikäisillä tarjontaa voi olla. Sellaista viatonta tykkäämistä ja muuta sellaista. Rakkauteni siihen tyttöön horjutti se perus kasvu nuorella miehellä. Jossain vaiheessa tytöistä tuli tyhmiä ja kaikkea, ja oli kovempi juttu touhuta kaikkia poikien juttuja muutama vuosi kunnes iski puberteetti...
Silloin rakastuin toisen kerran. Silloinkaan ei ollut mitään syytä, en ainakaan tiennyt sellaista, ei kriteerejä ei toiveita. Oli ainoastaan kaunis tunne kahden teinin välillä. Se saattoi olla niin voimakas, että oli meille kummallekin parempi pitää sopiva etäisyys, vaikka ilmiselvä jonkinlainen sielunkumppanuus meillä oli. Sanaton ymmärrys ja välittäminen. Ironista on se, ettei taidettu edes pitää toisiamme kädestä, vaikka toistemme seurassa hyvin viihdyttiin muutama vuosi. Myöhemmin aikuisina ymmärrettiin jo vähän enemmän mistä oli kyse. Kaksi tavallaan ulkopuolista löysi toisensa ja tukea toisistaan. Ja kummallekin oli sitä seuraa tarjolla muutenkin. Kumpikaan meistä ei vaan kelpuuttanut ketään. Palstan kieltä käyttäen, kenenkään muun "taso" ei riittänyt, paitsin meidän kahden meille. Muistan sen vieläkin kuin eilisen. Yhteiset kävelyreissut kouluun, asuttiin naapurissa. Tilaisuuden kyttäämistä, missä voisimme olla vaan kahden toistemme seurassa kenenkään häiritsemättä. Olla vaan ja jutella. Joskus olla vaan hiljaa, kunhan saadaan olla toistemme seurassa...
En mä tänne enempää elämäntarinaani kirjoita. Siitä vaan lähinnä halusin avautua, että te hukkaatte elämäänne. Ja huolella hukkaatte. Incelit, ancelit, tasot, kriteerit, yyhoot, vaatimukset, toistenne syyllistämiset... Keskitytte kaikkeen muuhun paitsi oleelliseen. Siksi olette niin onnettomia, eikä edes onnellisuuden esittäminen julkisesti sitä asiaa muuta. Olen kertonut sen ennenkin ja kerron uudestaan. Rakkauden suurin lahja meille kaikille on se, että saadaan itse tuntea rakkautta. Ei se, että tullaan rakastetuiksi, se on vaan eräänlainen bonus. Ei välttämättömyys. Niin kauan kun ette sitä oivalla, olette myös onnettomia. Etsitte koko elämänne löytämättä. Löydätte silloin kun on jo myöhäistä.
Minun persoonaani ei tässä tarvi tarttua. Minä olen jo veteraani, joka on oman osansa siitä "sodasta" saanut. Enkä kohdista tätä kenenkään yksittäiseen kirjoittajaan, vaan jokaiseen joka ehkä pienen piston sydämessään tuntee tätä lukiessaan. Ne, jotka eivät tunne, ehkä heidän ei tarvikaan. Ehkä heidän elämänpolun tärkein tehtävä on valittaa vallitsevista olosuhteista. Tiedä sitä...
Kiitos ja anteeksi jokaiselle, joka jaksoi lukea... :)
https://www.youtube.com/watch?v=Oq3JaB8233E
Vastaukset 13
Vanhimmat
Rakkauttahan kaikki kaipaa, mutta palstan pohdinta perustuukin siihen miksi markkina-arvoteoria on suurin vallitseva tekijä eikä itse rakkaus kun kumppania valitaan. Sitten on tietenkin miehiä vihaavat feministit jotka lyö lisää vettä myllyyn, jos ätmiksi tituleeraava tuntee asiasta tuskaa.
Ne kaikki on itseään toteuttavia ennustuksia.
Bukowskia lainaten:
"Me kaikki tarvitsemme rakkautta. Mutta emme sellaista, mitä meille rakkautena on opetettu"
Olen tavallaan onnekas siinä, että kukaan ei opettanut minulle rakkautta. Sain mahdollisuuden oppia itse... :)
Mää vaan sitä, ettei kannata arvioida jonkun palstalla kirjoittelevan mahdollista onnellisuutta näiden kirjoitusten perusteella. Useimmille tämä on vain viihdettä ja jutustelua, vähän kuin kahvilla kävisi.
Ei tarvitse. Teette sen itse kirjoitustenne kanssa paremmin kuin minä ikinä osaisin.
Kyllä sinä itse sen teit tuossa aloituksessasi, kerroit kuinka onnettomia me kaikki olemme täällä kirjoitellessamme. Tosin se hämmästyttää, että silloin sen täytyy tarkoittaa myös sinua itseäsi, nyt kun olet todistettavasti tänne jotain kirjoittanut...
Tyypillistä geniota. Narsistin tapa lytätä muut ja nostaa itsensä.
Gentsu on ollut palstoilla 15+ vuotta, vaikka homma on niin säälittävää 😂
Enpä tuohon osaa sanoa mitään, en erota anonyymejä toisistaan toisin kuin aika monet erottavat jo.
Ei taida 15 vuotta riittää, sanoisin että 17 on lähempänä.
Kerron sinulle salaisuuden miten luetaan ajatuksia, niitä todellisia. Ei se ole mitään supersankaritelepatiaa, että ne kuullaan. Siihen riittää se, että näkee miten toinen tai toiset ajattelee. Sen jälkeen tietää helposti senkin mitä toinen ajattelee. Senkin mitä ei ääneen sano.
Mutta sinusta alkaa tulla palstan ammattimielensäpahoittaja. Mikä sai sinut luulemaan, että aloitukseni koski sinua? Jopa palstallakin on muita kuin sinä. Eli sinä et ole palsta eikä palsta ole sinä, vaikka niin haluatkin uskoa. Puhumattakaan muusta maailmasta.
Ps. Sinun reaktiosihan vahvisti todeksi sen mitä aloituksessa kirjoitin.
Hienosti käänsit asetelman päälaelleen ja kielsit oman vastuusi oikeastaan mihinkään, bravo!
Oikeastaan tällä kommentillasi sinä itse vahvistit aloituksesi sisällön omalta osaltasi henkilökohtaisesti, jolloin asia on kuten oletinkin, kirjoitat omasta kokemuksestasi, omista pettymyksistäsi, kuten miltei kaikki vaikka sanovatkin poikkeuksetta että kaverin puolesta kyselen. Olet hauska, oikeastaan.
Mutta nyt näkemiin, menen leikkimään.
Miksi edes tulit tähän länkyttämään? Olisit vaan pysynyt IS-visojen parissa. Mitään muuta sanottavaa sulla ei ole.
Totta aloittaja kai jossain määrin puhuu. Palstalla arvioidaan liikaa muita ja muiden tekemisiä, ikään kuin se jotenkin helpottaisi omaa olotilaa.
Totta tuokin ettei kriteerejä kukaan järkevä ihminen ennakkoon aseta. Tulee vain hetki jolloin se toinen tuntuu jostain kumman syystä hyvältä, sitä ihastuu ja rakastuu.
Vastapuolessa on jotain mitä olisi tietämättään hakenut omaan puutteellisuuteensa, puutteellisuuteen, joka asuu meissä jokaisessa ihmisessä.
AV