Pari vuotta sitten jos minulta oli kysytty mitä pitäisi tehdä kun parisuhde ei toimi, olin vastannut varmasti, että senkus eroatte!
Nyt itse olen siinä tilanteessa, että rakkaus on kuollut parisuhteessa. Mutta en pysty eroamaankaan. Miksikö en ? Sitä olen kysynnyt
itseltäni miljoona kertaa. Velvollisuuden tunne,
vaimon tarrautuminen minuun, uhkailu tekevänsä
itselleen jotain jos ero tulee, yhteinen omaisuus, toisen uskonnollinen tausta yms.
Elämä on välillä yhtä helvettiä, kun esim. töistä tullessaan toivoo,että vaimo ei ole kotona
ettei tarvitsisi nähdä sitä. Pitkillä kävely lenkeillä tulee mietittyä ja laskelmoitua päänsä puhki mitä siintä seuraisi jos lähtisin.
On tosi raastavaa näytellä ystäville ja sukulaisille, että meillä menee hyvin. Itselläni
on kova rakkauden kaipuu, haluaisin tuntea viellä
hellyyttä ja läheisyyttä. Valitettavasti tässä avioliitossa en pysty sitä antamaan enkä saamaan.
Varmasti tuttuja mietteitä monelle. Olisi kiva
jutella jonkun kanssa joka tietää mistä on kyse.
Nyt itse olen siinä tilanteessa, että rakkaus on kuollut parisuhteessa. Mutta en pysty eroamaankaan. Miksikö en ? Sitä olen kysynnyt
itseltäni miljoona kertaa. Velvollisuuden tunne,
vaimon tarrautuminen minuun, uhkailu tekevänsä
itselleen jotain jos ero tulee, yhteinen omaisuus, toisen uskonnollinen tausta yms.
Elämä on välillä yhtä helvettiä, kun esim. töistä tullessaan toivoo,että vaimo ei ole kotona
ettei tarvitsisi nähdä sitä. Pitkillä kävely lenkeillä tulee mietittyä ja laskelmoitua päänsä puhki mitä siintä seuraisi jos lähtisin.
On tosi raastavaa näytellä ystäville ja sukulaisille, että meillä menee hyvin. Itselläni
on kova rakkauden kaipuu, haluaisin tuntea viellä
hellyyttä ja läheisyyttä. Valitettavasti tässä avioliitossa en pysty sitä antamaan enkä saamaan.
Varmasti tuttuja mietteitä monelle. Olisi kiva
jutella jonkun kanssa joka tietää mistä on kyse.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Irtiottohan siinä on vaikeinta. Minun exäni teki sen onnekseni itse. Kuvitteli kaiken tapahtuneen jälkeen, että jatkamme yhteiseloa kahdessa asunnossa asuen.
Minut olisi liittomme kestäessä ajettu exän ja sukunsa toimesta vaikka itsemurhaan tms., ellen sattumalta olisi aika sitkeää sorttia. Huumormiehii.
Kyllä lopulta kukin on oman onnensa seppä. Elämä kolhii, ja jos niistä kolhuista ei selviydy, asialle ei voi mitään.
Minulla on täsmälleen sama tilanne. Minun puoleltani rakkaus on kuollut eikä minulla ole haluja yrittää enää. Olen koittanut elein kertoa, että en rakasta vaimoani, mutta hänpä ei ole niitä ymmärtänyt. Kait pitäisi sanoa suoraan. Tilaisuuskin olisi ollut, mutta kun vaimoni itkua tihrustaen on siinä edessä, niin en ole hennonnut sanoa totuutta.
Minulla on myös se, että en haluaisi mennä kotiin, en haluaisi, että vaimoni soittaa töihini. Lisäksi sukulaisten luona olevat hääkuvat ärsyttävät minua suuresti nykyään.
Olen myös miettinyt, mitä pitäisi tehdä, kun kerron ja miettinyt eron seurauksia ja omaisuuden jakoa.
Vaimoni taitaa olla läheisriippuvainen niin ja meillä on kyllä lapsiakin. Mutta mikä sitten estää/pitkittää eroamista? Sen kun tietäisi. Kait se osin omaa selkärangattomuutta..., mutta kun se ei vain ole helppoa.
huhhuh. Olet koittanut elein näyttää vaimolle ,että et rakasta häntä enää??.Vaimo vaikuttaa läheisriippuvaiselta ,kun ei eleistä älyä häipyä avioliitosta??.Onko avioliitto saanut uuden nimikkeen??LÄHEISRIIPPUVUUSLIITTO??
Haloo-onko ketään kotona.??
Oioi. Läheisriippuvaisia lapsiakin syntynyt läheisriippuvaisessa tilanteessa.
Lapset ovat läheisriippuvaisia isästä ja äidistä.
Eli sulle ei tullut mieleen tuo lupaus niin myötä kuin vastamäessä?
Tuleeko mieleen, että voisitte mennä puhumaan noista henkilökohtaisista ongelmistanne terapeutille. Ei kaikki ole aina sen vastapuolen syytä. Kannattaisi katsoa omaan peiliinkin, ennenkuin kaataa rakkaudettomuuden tunteensa vaimon syyksi.
Sussa on vika, korjaa se, kyllä sä siihen pystyt.
Lue vaikka jotain psykologia kirjoja ja opi ymmärtämään läheisriippuvuutta, ja tuota itsessäsi olevaa ongelmaa, niin asiat ratkee kuin itsestään.
Ja sitä paitsi, jos vaimosi on läheisriippuvainen, niin mikset auta häntä pääsemään riippuvuudesta eroon, mikset tue häntä, oletko liian itsekäs?
Jos et siihen kye pystyväsi, jos et koe, että tässä liitossasi on mitän hyvää minkä vuoksi kannattaa taistella, niin ehkä todellakin on vaimollesi parempi, että eroatte.
Mitä te teitte syntymässä, kun saitte palkaksi useamman elämän? Sillä niinhän on pakko olla - ei kukaan voisi tuhlata tätä yhtä lyhyttä elämää eläen puolinaisesti rakkaudettomassa liitossa, joka on ihmisten keksimä instituutio.
Miettikää, mitä kaikkea elämällä voi teille vielä olla, siis teille yksilöinä, miehinä, sinuna itsenäsi. Käytä se elämäsi itse.
Ette te elä sen vaimon kautta. Silläkin on oma elämänsä. Enemmän sitä loukkaa sinun selkärangattomuutesi.
avioliitossanne. Se saattaa auttaa ja selvittää tilanteen. Muuttakaa siis erillenne ja katsokaa mitä tuleman pitää. Aika kyllä näyttää.
Mitä sellaista haluat mitä ei vaimosi sinulle voi tarjota?
Oletko oikeasti antanut vaimollesi mahdollisuuden tehdä eri asioita kanssasi kun ennen?
Vai tuntuuko vaimosi vain liian tutulta.
Jos vaimosi on pikkuhiljaa ruvennut tuntumaan tutulta ja kyllästymisen syy on siinä muuta arkea ja tapoja. Älä kuitenkaan heitä kaikkea hukkaan yrittämättä muuttaa asioita. Jos et tiedä mitä muuta haluat tai jos kyse on vain siittä että haöuat löyttää uuden ihmisen vierellesi on ongelma päässäsi eikä vaimossa ja sen takia ei kotia kannata rikkoa.
Puoli vuotta..ainakin. Särjin itse viimeistä rakkauttamme, eron toivossa. Nyt kun olen alkanut päästä tavoitteeseen. Alkaa itseäni pelottaa koko juttu. Siis teenkö sittenkään oikein. Tuntuu ettei kumpikaan tunnu oikealle. Eniten pelottaa et jos jään. Niin se on periksantoa pelon varjossa.
Alkaa tuntua et yhteinen kotimme, koiramme ja varsinkin tuleva lasten kahden kodin ravaaminen alkaa painaa vaakassa. Mutta kun siellä vaakassa ei paina se rakkaus..vain vuosien ( 20 ) yhdessä elo.
Nyt jos luovuttais..oih olisihan se elämä auvoista. Mut kaks vuotta ja sama samba alkais.
sulle tullut mieleen, että se mitä eniten pelkäät, on se asia mistä sun pitäisi päästä yli kohtaamalla pelkosi rehellisesti. Ei pakenemalla, vaan itseään tutkimalla.
Rakkaudella tässä asiasssa ei ole mitään tekemistä. Kannattaisi sinunkin tutkiskella ihmismielen syntyjä syviä niin oppisit ymmärtämään ettei kaikki tunteet johdu siitä toisesta, vaan suurin osa tulee sinusta itsestäsi alitajunnasta. Ja ne voivat olla sellaisia asioita, joilla ei ole nykyelämän kanssa mtään yhteyttä todellisuudessa.
En tiedä ikääsi bluesmies enkä liittosi kestoa, mutta itselläni on kokemusta erittäinkin läheltä seuraten vastaavista tilanteista. Eihän ole kenenkään "vika" se, että pitkässä liitossa tunteet hiipuvat ja yhteiselo arkistuu. Mitään sen dramaattisempaa 'erilleen kasvamistakaan' siihen ei kai tarvitse liittyä. Sitten vielä toisen haluttomuus ja/tai kyvyttömyys edes kohdata tosiasioita, koska ne uhkaisivat elämän turvarakenteita ja yksin jääminen on pelottavaa.
Erittäin raastava tilanne, uskon sen. Ihminen kaipaa aitoa kiintymystä, hellyyttä, läheisyyttä, intohimoa, ystävyyttä. Itse olen (vapaana ihmisenä) kokenut niitä tunteita ihmisen kanssa, joka tahollaan on varattu, vaikkakaan ei ihan missään pakotetussa kulissiliitossa. Kyllä hänkin on joutunut useaan otteeseen puntaroimaan sitä miten paljon on menetettävää jos lähtisi tekemään isoja muutoksia. Koska ne ovat monesta syystä (eikä vähiten jälkikasvun hyvinvoinnin takia) mahdottomia, ainoa ratkaisu on sitten ollut hakea sitä itselle elintärkeätä sielun tasolla tuntuvaa kiintymystä toisesta suhteesta.
Ei mikään ihannetilanne tietenkään, mutta eihän elämä meiltä järkeä tai harkintaa kysele silloin kun se heittää eteen ihmisen, jonka kanssa syntyy yhteys sydämen tasolla.
Tavallaan elän naisena samassa tilanteessa, naimisissa en tosin ole, mutta eipä se nyt pitkästä avoliitosta mitenkään eroa, kun omaisuuttakin on yhteistä vuosien varrelta.
Liitot ovat ihmisen keksimiä kulisseja, joita täytyy joidenkin mukaan pitää milloin mistäkin syystä pystyssä. Mutta koepa se tyhjyyden tunne, kun ei kertakaikkiaan tunne mitään, silloin on turha tulla selittämään mitään että eikö kannata vielä yrittää jne. Mistä kehität tunteita kun niitä ei ole? Väkisin nyt ei ainakaan. Itsekin kärsin tästä tunnetyhjiöstä, kun en osaa lähteä mihinkään, vaikka kumpikaan emme saa tästä liitosta mitään, ei lämpöä eikä rakkautta.
Kun olisi jostain se kannustus elää omaa elämäänsä.
siinä jutussa tökkii?? mieti voisko asiota selvittää? terapia?
Mitenkäs se terapeutti saa minulle minulle tunteet takaisin. Kyllähän se niin on,että jotakin ihmistä rakastaa tai sitten ei.
Sitä voi elää ja olla jonkun kanssa vaikka ei tunnekkaan rakkautta sitä kohtaa. Mutta kun minä haluan tuntea viellä rakkautta ja hellyyttä, ja antaa sitä. En haluasi vanhana kiikkutuolissa miettiä katkerana, miksi en lähtennyt aikoinaan. Onko tämä kärvistely sen arvoista?
ja taas mietin entä jos... Sitä toivoo ja unelmoi kuin lottovoittoa, että joku tulis ja veisi pois tästä kaikesta.
paljon on asiat itsestä kiinni. jos asiat noin vaikeasti haluu ajatella niin antaa palaa. se pitää lähtä itsestä et haluu hakea apua ja vaati että jotain pitää tehdä (psykolokin)
Naisena voisin sanoa melkein samaa omasta liitostani. Silloin meillä menee hyvin kun emme näe toisiamme ja puhelimessakin menettelee, mutta herravarjele kun tapaamme, heti tulee kireä ilmapiiri ja vinoilut mukaan...puolin ja toisin. Ja kotona en viihdy kun mieheni on läsnä, useinhan on vain pakko olla...onneksi on useampi huone. En todellakaan saa sanottua, että haluan eron...olemme kyllä nyt laittaneet avioeron vireille, mutta senjälkeen olemme sopineet ja taas olemme eroamassa, nyt asumuserossa...tunteet ailahtelevat varsinkin minulla. Ajattelen lasta ja taloudellisia asioita ja miestänikin, kuinka hän selviää ja sitä että kuinka voin vielä löytää rakkauden kun on jo ikääkin? vai vietänkö loppuelämäni yksin...
Suhde lähti totaaliseen alamäkeen pari vuotta sitten, kun epäilykset astuivat kehiin, Nyt olen itsekin harrastanut samoja asioita jääden siitä kiinni, mutta en silti tunne tehneeni kovinkaan väärää, enkä kadu tekoani...päinvastoin ajattelen että kaipa tämä nyt sitten loppuu...hänen aloitteestaan...mutta ei sinnepäinkään. Tiedän että tämä on väärin ja ratkaisu jää minun tehtäväkseni...mutta kirjoitin koska eron tekeminen ei ole helppoa missään tapauksessa.Minäkin haluaísin löytää vielä aidon rakkauden, jossa luottamus ja toisen arvostus ovat ykkössijalla.
Ehdotanki että käytte perusteelliset keskustelut vaimosi kanssa ja kerrot mitä tunnet ja mitä elämältä vielä haluat ja pystyttekö ne ehkä yhdessä toteuttamaan, vai onko parempi erota....?
Laittakaa asioita paperille ja sillätavalla yrittäkää selvittää missä mennään.
Tsemppiä, ei kannata kovin pitkittääkään...elämä valuu hukkaan.
Kylläpä olin ihmeissäni kun luin kirjoituksesi. Olit hienosti pukenut sanoiksi juuri samat tunnelmat jotka minulla on miestäni kohtaan. Minulla on pitkään ollut samanlaiset ajatukset, viimeinen vuosi on ollut vaikeinta. On mennyt kiinnostus edes yrittää parantaa parisuhdetta vaikka mies haluaa yrittää ja olisi valmis tekemään kaikkensa. Minulla on kiltti mies joka palvoo minua, mutta kun ei silti tunnu miltään. Tuntuu jotenkin väärältä ja itsekkäältä hajottaa koti (2 lasta) sen takia että itse haluaisi kokea vielä suuren rakkauden tunteen. Voi meitä, toivotaan kuitenkin että saatais joskus varmuus siitä mitä pitäis tehdä...