Minun runojani, palautetta kaipaisin.

Hei! Tässä on minun kirjoittamia runoja, joiden tekijänoikeudet kuuluvat vain ja yksin minulle! Eli ethän kopio runojani ilmaan lupaani, saati mainitsematta alkuperäisin kirjoittajan nimeä Alma Pohjola

Pyydän näistä kirjoituksista rakentavaa palautetta, jotta voisin kehittyä alkavana runoilijana . Kiittäen Alma
...
Kuitenkaan koskaan ymmärtämättä.
Seistessäni aamunkoin tunneilla
ikkunan heijastaessa valoa.
Mietin tätä maailmaa
Sen huntua
suurta sumua
aallokkoa
juuria ja silmiä.
Ei kukaan taida ymmärtää,
tai ei ainakaan moni
tätä hetkeä enää näe.

Sininen vihko

Sininen vihko
sinne kirjoitin ensimmäiset säkeeni.
Lauluni, huutoni, itkuni.

Vihko oli pieni kooltaan,
minulle arvokas sisällöltään.
Kauniit sävelet koristivat sen sivuja
leikkiviä aaltoja.

Täytyin sen nopeasti,
kirjailin sen kannetkin.
Oli paljon viivoja sanojen päällä
paljon sotkua
sekä
onnistumisia!

Siitä lähti tieni matka,
lopullinen päätös kynän tärkeydestä.
Sain viimeinkin tyydyttää sisimpäni äänen
sanoillani ja taioillani!
…
En käsittänyt katsettasi,
se oli kuin tuomio
viimeinen sana.
Se oli tapahtunut mitä olin pelännyt.
Jätit minut tänne yksin pimeään.
Osasin sitä odottaa koko ajan,
mutten oikeasti sitä tahtonut uskoa
että sinäkin lopulta
jättäisit minut.

...
Mi ompi min taivahan tie,
Jordanin kasteen nouseva
kulkeva läpi luojan suoman maan,
kertaalleen oveen kolkuttaa.

Ymmärrykseen Himalajan
astuu ken taitaa
ei hiljaisuudessa ole mitään haittaa,
kuulee paremmin kasvun alkavan.


Syyllisyys

Kirpeät ruusut raapaisevat ihoa,
kun totean
että taas mi virheet tein,
Eevan tavoin lankesin kauttaltein.

Tunne arvaamaton,
herkeämättä kiristää.
Se syö puun runkoa, ja lehdet varisee.
Ei kukkaa voi puu tuottaa
jos kantaa tallaista taakkaa

Tietämättä talvi pakkasista
sen tuomasta kylmyydestä.
Olen onneton yksin tuskissani
jälleen kerran itseni vangiksi suljin.


Lamppu
Ken on koskaan ihmetellyt lamppuja,
hän tietäköön heidän salaisuudet kauttaaltaan.
Kultaiset rungot, kauniit hatut.
Hellät äänet, lämpö auringon.
Miten lamput jaksaa palaa?
Yössä lastakin lohduttaa
Ilollako he meidät taas tapaa
vaikkei me aina edes tulla valon takaa.
Pimeyteen he meille valoa suo,
jotta osaisimme lukea sanat nuo.

Viima
Viima kuiskaa, ujeltaa
kuin tahtoakseen pysäyttää.
Tiellä ilman maailmoissa
kerrotaan suotta auringosta
Se ei enää taru ole,
vaan todella
oikea ystävä
Kuiskaukseen ken tarttuu
saati kuulee.
Toivoo kauttaaltaan oppivansa
ymmärtämään kirjainten mahtia.
Salaisuuksia tuulessa, paperilla.
Viima viestejä kuljettaa
kohti parempaa virtaa.

Pilvinen ilta pohjolassa

Harmaa on tie
luminen niin.

Kuin tähtitaivas
hanki kimaltelee.

Kohotan katseeni taivahalle,
tipahtelee hiutaleita tunturille.

Pilvinen ilta pohjolassa,
ei näy määränpäätä hämärässä

Lapsen punakantinen kirja

Ikkunan alla lepää lapsi.
Puristaa sylissään aarrettaan.
Pientä punakantista kirjaa.
Musta kissa kehrää vieressä,
mutta hymy on silti tiessään.
Huoli raskas, murheet tähtien
vievät voiman tämän lapsen.

Toivoisi kaiken unohtavan,
kirjojen alle hukkuvan.
Ei kirjoittaminenkaan auta,
piirtämisestä puhumattakaan.
Hiili karkaa lattialle,
sanat lähtee maailmalle.
Ruusu yrittää kukillaan lohduttaa,
tätä pientä kulkijaa.

Ei itkeä tämä lapsi saa,
näin äiti kerran opetti.
Kyyneleet niellään nytkin,
unohdetaan kiiltävät sirpaleet.
Sisällä ne polttavat sydäntä,
ja olo on entistä onneton.

Rukoilee tämä lapsi tähdille,
yrittää olla hiljaa ilmalle.
Mutta silti joku aina puhuu.
Lapsi puristaa peloissaan kirjaa.
Ainutta turvaansa,

punakantista kirjaa
…

Kaarevat kujat

Onhan niitynkin luona monia teitä.
Laaksojen takana kaarevia kujia.
niillä matkaa harvoin kulkija.
Moni tahtoo niityllä astella,
vaikka kujat ovatkin rikkaampia.
Kujilla on yleensä kiviä,
monia mihin kompastua.
On helppo niityn poikki kulkea,
mutta silloin läksyt jäävät lukematta.
- Miksi,
tahdomme aina välttää näitä kaarevia kujia?
Kujilta näkisi paremmin meren rantaa,
alas kauniiseen vapauden maailmaan.
- Mutta ei,
mielummin katsomme harmaita pilviä,
kuin loisimme katseemme merten taa.
Tahdomme väkisin kyyneleistä kiinni pitää,
huutaa toisillemme keskellä niittyä.
Haluamme väkisin murtaa veljiemme nilkat,
vaikka hän meille kotiin toi maito tilkan.
Seuraan perässä veljien,
ken uskaltaisi jalkansa painaa,

Kaareville kujille?


Kalliolla käynti

Käyn joka ilta kalliolla,
ihmettelemässä merta.
Miettimässä kuolemaa,
sitä vapautta maailmasta.

Miltä tuntuisikaan jäihin vajota,
meren syleilyyn hukkua.
Enkelit ja keijut siipiensä alle sulkisi,
tähtiin takaisin lähettäisi.

Kaikki kuvitelmaa on.
Ei kuolema jäinen saa olla.



Alma Pohjola