Kuolemanpelko

maailmankaikkeus on aika suuri paikka, mistä tiedät minne päädyt

jos menet äänestyskoppiin ja sitten et eteenpäin mihin matka jatkuisi... johonkin tutntemattomaan galaksiinkin

En kärsi kuolemanpelosta. Kuolema käy hyvin harvoin mielessä, siis ainakaan omani. Mä luulen, että se varmasti jossain määrin pelottaisi, jos siihen olisi joku akuutti syy. Vaan näin kun sen ei pitäisi olla vielä lähellä, niin en mä sellaisia mieti. Tietenkin mitä tahansa voisi sattua koska tahansa, mutta ei se siitä sitä miettimällä muutu. Muutamia kertoja, kun olen kokenut potentiaalisesti vakaviakin oireita (jotka ovat kuitenkin osoittautuneet vääriksi hälytyksiksi), niin on ole silloinkaan kokenut pelkoa kuolemasta. Huoli on ollut pikemmin se, että toivottavasti tilanne ei vaikuta elämänlaatuun. Joskus jos oma kuolevaisuus käy mielessä, niin pohdintani kohdistuu heihin, jotka jäävät jälkeeni. Että olenko järjestänyt kaiken niin, että heillä olisi senkin jälkeen kaikki hyvin ja kuka pitää heistä huolen.

tuollaine3n olisi aika hassu juttu joku isoveli vihoissaan jos sisko on rakentanut jonkin oman pienen tuulivoimalaitoksen jostain sähköauton moottorista.

Kaikki pelot juontaa juurensa kuoleman pelkoon. Jos et pelkää kuolemaa, et pelkää mitään. Se on kuitenkin sisäänrakennettu luonnollinen tuntemattoman pelko. Emme tiedä mitä kuoleminen on ja haluamme säilyä hengissä ihan vaistomaisestikin. Siksi sitä pelkää luonnostaan ihan jokainen. Ikävä juttu jos sen pelko alkaa haitata rajoittaa normaalia elämistä. Jos kykenee hyväksymään sen osana elämää, niin se voisi auttaa. Ja koittaa ymmärtää, ettei kaikki ehkä lopukaan siihen ja jos loppuukin, niin sitten ei ole enää kipuja ja kärsimyksiä.

Miksi kuolemaa pitäisi pelätä. Mulla ei oo ees siitä huolta kun ei oo lapsia. Ja vaikka ois, niin voi ottaa henkivakuutuksen. Just laskin keskiarvon oman suvun miehistä ja tulos on 53 eli neljä vuotta tässä vielä jäljellä. Kuolema on oikeestaan helpottava kokemus, kun kaikki työpäivät on ainakin tasapainoilua, että oksennanko vai pyörrynkö. Ja pomot huutaa mulle miksi asiat ei etene. No eihän ne tässä kunnossa etene. Kuoleman jälkeen jää kaikki tälläset pois.

Oma vakavampi sairastuminen sattui ajankohtaan, jolloin en vähempää on olisi voinut välittää jäänkö henkiin vai en. Kuitenkin, olihan se tosi rankkaa.

Eniten lohdutti tavata terveysalan hyvänpäivän tuttu odotushuoneessa odottamassa omaa tutkimusvuoroaan ja hänen lohduttavat sanat, että kaikille meille tulee ennemmin tai myöhemmin jotain, ja kaikki me johonkin kuollaan.

Hän murehtii lisäksi oman tutkimuksensa nöyryyttävyyttä, niin kuin varmaan moni kokee joutuessaan sellaisiin tutkimuksiin. Se oli hieman yllätys, kun hän oli kuitenkin terveysalan ihminen. Ymmärsin kyllä hyvin. Ehkä heille vielä suurempi järkytys löytää itsensä potilaana. Helpotti, että hän puhuin minulle avoimesti tuntemuksistaan.

Kuolema on luonnollinen osa elämää, se päätepysäkki. En osaa pelätä kuolemaani.

En tietoisesti pelkää omaa kuolemaani tai ajattele sitä. - Silloin kun isäni kuoli 18 vuotta sitten, pohdin asiaa. Tein elämässäni isoja muutoksia sellaisella tavalla, minkä katsoin olevan lasteni parhaaksi. - Sitä en ole päivääkään katunut.

Nyt kun lapseni ovat jo nuoria aikuisia, uskon heidän pärjäävän hyvin, vaikka minulle tapahtuisi jotakin yllättävää.
Mutta en siis yleensä edes pohdi kuolemaani muuten kuin nyt, vaikka läheltä on lähtenyt useita tärkeitä ihmisiä jopa suhteellisen nuorena.

Hyvä, että olet hakeutunut hoitoon, kun pelko tuntuu arjessasi. Ei tuo ole mitenkään hävettävää.

hamstraajat jotka hamstraavat roskia ohjelma, tuollaisessa ei selviydy sitten mikään ei edes torakka.

Pelkään ainoastaan, että kuolema tulee liian aikaisin. Haluaisin elää oikein vanhaksi.

vähän hassu juttu jos on sairaana ei pysty tekemään paljoa, niin jotain hassujs tietokonepelejä voi pelatas.

itsellä on edessä hammaslääkärie4n käyntejä, jännittäviä aina nuo.

Sulla taitaa aloittaja olla kuoleman pelko. Jokaiselle päivälle on omat murheet. Keskity elämääsi ei kuolemaa liikaa kannata miettiä se tulee sitten kun tulee.

Jos on siis joku kokoNaineb tietokone niin voi olla moniwkin hauskojw pel4jäkin jowe 4i ol4 joku äly-tabl4yyi eli äly-pilleri eli tqbletti kuin pilleri tai hilleri.

En pelkää. Miksi pitäisi ? Senjälkeen ei ole enää mitään, joten mitä väliä. Sama asia, kuin leikkauksissa nukutetaan. Heräät sitten heräämössä - toivottavasti. Olet tietysti voinut kuollakkin. Kipuja kukaan ei tietenkään halua itselleen.

Joka päivä eletään ja kerran kuollaan.

Tuollaista en pysty käsittämään että jotkut pikkutytöt riehuvat kaupassa, käsittämätöntä.

Seuraavassa elämässä olen kaunis missi . Pääsen valitsemaan miljoonasta halukkaasta sopivan kumppanin ja voin käyttäytyä tosi huonosti mieheäni kohtaan . Koska olenhan silloin kaunis ja arvokkaampi kuin muut.

Yritän olla pelkäämättä kuolemaa ja elää täyttä elämää niin pitkään kuin sitä riittää. Elämä ei ole itsestäänselvyys. Terveys ei ole itsestäänselvyys. Terveydenhuolto ei ole itsestäänselvyys.

Ehkä saat omaan kuoleman pelkoosi tarvittavaa etäisyyttä, kun ajattelet elämässäsi olleita läheisiä kuolleita ihmisiä, heidän merkitystä sinulle. Mieti silloin tällöin myös vanhoja ihmisiä, sairaita ihmisiä, vammaisia ihmisiä - kaikki hekin elävät elämäänsä haasteista huolimatta.

Kuolemanpelko saattaa lievittyä, kun teet rauhallisia retkiä hautausmaille. Itse kävin sukulaisten haudalla useita kertoja vuodessa pienestä lapsesta lähtien. Jo silloin vaikutuin nähdessäni joskus päivän tai kuukauden ikäisen lapsen haudan. Kun tulin tätini luokse vierailulle Helsinkiin, halusin tutkia hautausmaita, hautakiviä ja niiden kaiverruksia, kuolleiden syntymä- ja kuolinaikoja (laskea kuolleiden ikä - kehitti myös matikkapäätä..). Malmin hautausmaan lähellä oli hautakiviveistämö, todella upea ja mielenkiintoinen paikka, taitaa olla siellä vieläkin ? 🤔

- Sheena

Noin vuosi sitten kärsin merkittävästä ylikuormituksesta niin, että reagoin siihen koko kehollani ja se sai minut tuntemaan jonkinlaista kuolemanpelkoa. Tunsin kehossani kaikenlaisia outoja tuntemuksia ja illalla nukkumaan mennessä päässäni vain pyöri ajatus, että mitä jos saan yön aikana jonkin kohtauksen. Suvussamme on esiintynyt paljon aivoverenvuoto, joten pelko ei ole ihan tuulesta temmattu. Saatoin öisin havahtua kuristavaan tunteeseen enkä päässyt synkistä ajatuksista yli.

En enää varsinaisesti pelkää kuolemaa, mutta ajatus siitä, että joutuisin nyt jättämään elämäni kesken, saa minut kyllä tuntemaan surua. Elämässäni on ollut paljon kipua ja tuskaa viimeiset 10 vuotta enkä haluaisi ajatella, että elämänpolkuni päättyy näin, kun haluaisin vielä kokea paljon onnea, iloa ja rakkautta. Minulla on vielä paljon annettavana. Elämäni on vielä ihan kesken. Ennen kaikkea haluan olla äiti lapselleni niin pitkään kuin mahdollista ja pehmentää hänen elämänpolkuaan niin paljon kuin voin.

Ajattelen niin, että kuolema vie rauhaan. Sen jälkeen ei ole kipua eikä tuskaa, pelkkää untuvaista hyvää oloa. Uskon näin siitäkin huolimatta, että en usko kuoleman jälkeiseen elämään. Sitä vain lakkaa olemasta, mutta jokin muisto jokaisesta meistä tähän universumiin jää. Haudattinpa meidät perinteisesti tai polttohaudataan, osa ihmisestä jatkaa aina olemistaan. Jokainen meistä jättää myös jälkensä läheisten ihmisten sydämiin, joskus jopa ei niin läheisten. Se on lohduttava ajatus, että on merkinnyt jollekin jotain. Vaikka itse poistuu tästä maailmasta, muisto jää elämään.

Minua surettaa ajatus kuolemasta rakkaiden menettämisestä ja kaiken loppumisesta. Ehkä se on samanlaista kuin ennen syntymää ei muistikuvia ei mitään tai sitten jotain muuta. Kukaan ei voi tietää paljonko on aikaa eikä sen ajatteluun kannata hukata sekuntiakaan aikaansa. Kuolema on varma ja se pitää hyväksyä ja sen kanssa pitää tehdä sinun kaupat. Vaikka pelkäisit kuinka paljon sitä kannattaa ajatella niin kauan että siihen tottuu. Tuntematonhan pelottaa siitä kai osittain on kyse. Muistolehtoon tuhkattuna ehkä nimilaatta johonkin palkkiin. Toivon että minut muistettaisiin sydämmellisenä hyvänä ihmisenä joka on ollut ihminen kaikille ihmisille ja tukena tarvittaessa yms. Ihmisenä joka antoi hyvää toiselle ja teki hänen matkastaan helpomman ja kulki hänen kanssaan välillä kantaen jotain painavaa mitä toinen ei olisi yksin jaksanut kantaa.

Ei sitä tarvitse hävetä mutta selkeästi olet herkkä ja ehkä sinulla on ahdistusta ja masennusta. Normaali tilassahan ihminen yleensä unohtaa koko asian ja se onkin tärkeää että voi nauttia siitä ajasta minkä täällä ollaan. Hyväksy asia ja unohda se ja elä elämää onnellisena.

Pelkään sitä miten kuolema tulee, kivuilla vai kivutta. Pitkää riutumista hoitokodissa tai peräti yksin kotona, se vasta ikävää olisi.
Kuolemaa sinänsä en pelkää, on aika luottavainen olo ja käsitys että se saattaa olla vaikka orgasmiin verrattava kokemus, mistä sen tietää. Eletty elämä vilisee viimeisen kerran kuin kuvanauha. Ja lopuksi tulee iso valo jota kohti lähden liukumaan. Tällaien mielikuva on.

En tunne ketään ihmistä, joka on selvinnyt elämästä hengissä. Kuolema tulee, kun aika on, en pelkää.

Silloin kun se alkoi tuntumaan pakollisesta, niin olin tosi yksin. Olin kauppakeskuksessa ja katselin ihmisiä, jotka liikkuivat ympärillä kuin erillisestä maailmasta. Tunsin etten enää kuulu heihin. Minuun sattui ja tunsin kipuja, mutta myöhemmin olin vain väsynyt ja halusin vain nukkua ja vielä senkin päälle nukkua. En välittänyt mistään tai taistella mitään vastaan, kun ei ollut mitään elämisenhalua. Kävi hyvin, ei käynyt kuinkaan, yksi leikkaus vain. Siltikään en osaa sanoa, mitä jos lopullinen tilanne. Ehkä niin, että minut tuhkattaisiin tuuleen ja kaikki unohtaisivat minut. Käytännössähän se niin, että ne hautajaiset pitää sinkun järjestää itse, jos ei sitä kaikkea raskasta järjestelyä halua lapsilleen.

Kuinka moni teistä kuolemaa pelkäämättömistä kävi ottaa koronapiikit suojellakseen riskiryhmiä? :D :D :D

No en pelkää...

Toivon vaan, että käy nopeasti, kun vaihdan hiippakuntaa.

Kuoleman läheisyys ja vääjäämätön totuus joskus avautuu ihmiselle, kelle mitenkin. 😊
Kulje vaan kohti pelkoasi ja aisti mitä se sanoo...ei ksnnata juosta karkuun. 😊

En tiedä pelkääkö. Välillä kun on paljon kipuja ja väsyttää tuntuu melkein lohdulliselta. Eniten pelkään etten näkisi lasten kasvavan ja kuka rakastaisi heitä yhtä paljon kuin minä.

Ei siinä ole mitään hävettävää. Mutta sinulle kuuluu ilosanoma siitä, että Jeesus kuoli syntiesi tähden ja nousi kolmantena päivänä ylös kuoleman voittajana. Hän tahtoo antaa sinullekin levon tässä asiassa.

Raamattu sanoo: "Koska siis lapsilla on veri ja liha, tuli hänkin niistä yhtäläisellä tavalla osalliseksi, että hän kuoleman kautta kukistaisi sen, jolla oli kuolema vallassaan, se on: perkeleen, ja vapauttaisi kaikki ne, jotka kuoleman pelosta kautta koko elämänsä olivat olleet orjuuden alaisia" (Heprealaiskirje 2:14-15).

Saat uskossa omistaa tämän omalle kohdallesi, kun huudat avuksi Herraa Jeesusta aidosti.😀