Minua kiinnostaisi tietää kuinka nopeasti olette päässeet henkisesti yli väkivaltaisesta suhteesta, mitä olette kokeneet sen suhteen jälkeen siis miten olette henkisesti käsitelleet asiaa ja kuinka se väkivaltainen suhde on vaikuttanut elämäänne.
Itse olin suhteessa, jossa oli henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Turpiin ei nyrkillä lyöty, mutta läskittiin, potkittiin, tyrkittiin jne ja se henkinen väkivalta oli lähinnä alistamista, jotain vallankäyttöä ja mitätöintiä (mikä siis tapahtui muuten kuin riitojen aikana. Se oli jatkuvaa arjessa esintyyvää ja toisen kohteluun vaikuttavaa).
Itse olen käynyt monia tuntemuksia läpi, nähnyt painajaisia ja tuntenut syyllisyyttä siitä, että miksi en lähtenyt suhteesta aikaisemmin ja miksi ikään kuin annoin kohdella minua niin huonosti vaikka järjellä tiedän, että aikaisemmin en pystynyt lähtemään. Suhteen loppuaikoina vaan rupesin valmistelemaan itseäni eroon, kokosin minuuden sirpaleita. Ero oli raskas, koska minulla oli kuitenkin suuria tunteita sitä ihmistä kohtaan, mutta tiesin samalla, että ero oli ainut oikea ratkaisu. Ikään kuin toinen ihminen rikkoi ja hajoitti suhteen aikana minut pieniksi murusiksi, joksikin pölyksi millä ei ollut ihmissarvoa. Olin tomua, mitä ei tarvinnut kunnioittaa vaan minua saattoi kohdella miten huonosti tahansa.
Ehkä minä kirjoitan tänne, koska toivoisin kuulevani muiden ajatuksia siitä miten on päässyt tai on pääsemässä väkivaltaisesta suhteesta henkisestikin yli. On kai tarve "jutella" saman kokeneiden kanssa. Ja jos joku vielä on tälläisessa henkisessä tai fyysisessä alistussuhteessa ja vaikka kuinka olisi suuria tunteita kumppania kohtaan niin lähteminen kannattaa aina. Olen tavannut eron jälkeen upeita miehiä, mutta ongelma on siinä, että miten minä luotan enään mieheen tämän jälkeen. Pelkään että se kunnon mies onkin jälleen joku sadistinen alistaja.
Itse olin suhteessa, jossa oli henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Turpiin ei nyrkillä lyöty, mutta läskittiin, potkittiin, tyrkittiin jne ja se henkinen väkivalta oli lähinnä alistamista, jotain vallankäyttöä ja mitätöintiä (mikä siis tapahtui muuten kuin riitojen aikana. Se oli jatkuvaa arjessa esintyyvää ja toisen kohteluun vaikuttavaa).
Itse olen käynyt monia tuntemuksia läpi, nähnyt painajaisia ja tuntenut syyllisyyttä siitä, että miksi en lähtenyt suhteesta aikaisemmin ja miksi ikään kuin annoin kohdella minua niin huonosti vaikka järjellä tiedän, että aikaisemmin en pystynyt lähtemään. Suhteen loppuaikoina vaan rupesin valmistelemaan itseäni eroon, kokosin minuuden sirpaleita. Ero oli raskas, koska minulla oli kuitenkin suuria tunteita sitä ihmistä kohtaan, mutta tiesin samalla, että ero oli ainut oikea ratkaisu. Ikään kuin toinen ihminen rikkoi ja hajoitti suhteen aikana minut pieniksi murusiksi, joksikin pölyksi millä ei ollut ihmissarvoa. Olin tomua, mitä ei tarvinnut kunnioittaa vaan minua saattoi kohdella miten huonosti tahansa.
Ehkä minä kirjoitan tänne, koska toivoisin kuulevani muiden ajatuksia siitä miten on päässyt tai on pääsemässä väkivaltaisesta suhteesta henkisestikin yli. On kai tarve "jutella" saman kokeneiden kanssa. Ja jos joku vielä on tälläisessa henkisessä tai fyysisessä alistussuhteessa ja vaikka kuinka olisi suuria tunteita kumppania kohtaan niin lähteminen kannattaa aina. Olen tavannut eron jälkeen upeita miehiä, mutta ongelma on siinä, että miten minä luotan enään mieheen tämän jälkeen. Pelkään että se kunnon mies onkin jälleen joku sadistinen alistaja.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Päällimmäinen tunne nyt kun on jonkin aikaa mennyt erosta on katumus: Miksi en lähtenyt lapsineni jo vuosia sitten! Olisin ollut nuorempi, hehkeämpi, vähemmän rääkkääntynyt tuossa perusteiltaan sairaassa suhteessa.
Eivätkä lapset olisi oppineet negatiivisia käytösmalleja, jotka näkyvät jokapäiväisessä elämässämme. Ja kaikki vain sen syytä, etten uskaltanut lähteä, vaikka elin jatkuvassa pelossa suhteen aikanakin.
Ex-miestä tavatessa iskee välillä ahdistus, mahassa jäytää ja kirvelee, siellä ne samat pelon villitsemät vatsahapot taas kalvavat rikki limakalvoja, vaikka eron jälkeen hänen käytöksensä on ollut hyvin rauhallista eikä väkivalta ole jatkunut. Silti sisimmässäni asuu pelko häntä kohtaan varmaan loppuikäni.
Kaiken lyömisen, uhkailun ja pelottelun seurauksena minulle on myös vaikeaa antaa lasten mennä viikonlopuksi hänen luokseen. Alitajuisesti pelkään aina että jotain pahaa tapahtuisi.
Koen että päin vastaisista puheistaan huolimatta tuo mies halusi minulle pahaa (Ja tottahan se on. Jos toista rakastaa ei häntä rääkkää ja pelottele vuosikausia, vaan välittää ja yrittää olla toiselle hyvä).
Myös jotkut raskaudenaikaiset pahoinpitelyt vaikuttavat siihen, että minulta on särkynyt perusluottamus siihen että hän haluaa suojella lapsiamme, vaikka mies ei ole koskaan pahoinpidellyt lapsiamme, vaan väkivalta kohdistui aina minuun.
Koen että minun on tavallaan oltava nostamassa ex-miestäni, ettei hän vaivu masennukseen, jossa pelkään että hän voisi tehdä jotain älyttömiä epätoivoisia tekoja(lasten ollessa hänen luonaan). Pelko on siis edelleen kumppaninani, vaikka erossa elänkin.
Vielä on sekin asia edessä, mitä tapahtuu kun löydän uuden miehen. Ja ikävä kyllä onhan sekin mahdollista että sortuisin jonkinlaiseen mustasukkaisuuteen hänen löytäessään uuden (nuoren...) partnerin. Itsestä kun tuntuu että parhaimmat vuoteni heitin aivan mäkeen hullun lailla muita miehiä kaihoillen mutta räyhähelvetissäni kituen.
Minä kävin terapiassa, ja muutin siitä kaupungista pois missä painajainen ilmeni. Paikanvaihdos auttoi, ja terapia myös. Valitettavasti minulle syntyi kova jano, halusin hukuttaa viinaan suruni, sitä en suosittele sinulle. Alkoholissa mokailin, ja hain aivan tuntemattomilta miehiltä hyväksyntää, itkin surujani ja saatoin olla itsekin aggressiivinen. Alkoholinkäyttö siis kaikin puolin vain pahensi tilanteesta selviytymistä.
Miehiin on vaikea luottaa vieläkin, joten yritänkin opetella luottamaan itseeni. Ja kuunnella vaistoa, jos se varoittaa. Olen yrittänyt kohdata kaikki ne fiilikset mitä se kaikki aiheutti minussa. paetakkin niitä kun yritin, mutta se ei onnistunut. Matkustaminen on auttanut, uusien paikkojen näkeminen, en ole rikas mutta yrittänyt säästää rahaa matkustamiseen.
Itseäni olen yrittänyt hoivailla, tehnyt jalkakylpyjä, käynyt hierojalla (positiivinen kosketus kaikkien lyöntien jälkeen). Mutta usein on niitä itkupäiviä ja sitten niitä jolloin vain mielessäni haukun sitä kundia "miten se paska kehtasi tehdä minulle näin". Ja sitten...ah ihanaa ..on niitä jolloin en muista häntä ollenkaan. Yleensä se tapahtuu jossain uudessa paikassa missä on paljon ihmeteltävää.