Ihmisten tarkkailu on väistämätöntä, alitajuista. ja jopa häikäilemättömän suoraviivaista. Me teemme näin, koska me olemme sellaisia.
Ihmisvilinää skannataan tauotta. Sitä jäsennellään ja analysoidaan monella eri tasolla, jotta olisimme perillä siitä, missä olemme ja keiden kanssa. Näemme sekä nykyhetken, tulevan että menneen yhdellä vilkaisulla tuntemattomaan. Mitä pidempi tämä hetki on, sitä parempaa kuvaa haemme. On ilo nähdä ihmisiä, joihin ei synny varsinaista yhteyttä, vaan välimatka säilyy paljastaen visuaalisen maailmankuvamme syvyyden.
Elokuvateatterin aulassa seisoi mustiin pukeutunut nainen. Hänessä oli jotain pysäyttävää. Nainen oli yksin ja katseli lasiovien läpi kadulle. Minulle syntyi välittömästi tunne, että hän odotti jotain, mutta tietäen,, ettei tämä odotettu koskaan toteutuisi.
Hän kävelisi saliin yksin, katselisi elokuvan muiden mukana, yksin. Ja poistuisi salista ajallaan. Yksin. Jos salissa naurettaisiin, hän hymähtäisi. Jos taas salissa itkettäisiin, hän vaihtaisi jalan toisen päältä toiselle, sillä en voinut kuvitella naisen kasvoille muunlaista ilmettä kuin oli tuo klassinen perusilme, joka tuntui olevan kuin patsaalla museossa, jossa ei nykytaide tulvinut silmille.
Hän ei ollut jäässä, vaan jäätyneen oloinen. En osannut asemoida häntä minkäänlaiseen kontekstiin, vaan hahmo tuntui irronneen todellisuudesta omaksi kappaleeksi, joka hämmensi ja ahdisti minua.
Nainen vilkaisi kännykkäänsä ja samalla ymmärsin, että jokainen joka ovista astui sisään, vilkaisi tätä kaukaista hahmoa kummallinen ilme kasvoillaan. Minusta se vaikutti epäuskolta, mutta en ollut muiden mielenliikkeistä varma. Näin kuitenkin koin.
(hihitystä)
Ihmisvilinää skannataan tauotta. Sitä jäsennellään ja analysoidaan monella eri tasolla, jotta olisimme perillä siitä, missä olemme ja keiden kanssa. Näemme sekä nykyhetken, tulevan että menneen yhdellä vilkaisulla tuntemattomaan. Mitä pidempi tämä hetki on, sitä parempaa kuvaa haemme. On ilo nähdä ihmisiä, joihin ei synny varsinaista yhteyttä, vaan välimatka säilyy paljastaen visuaalisen maailmankuvamme syvyyden.
Elokuvateatterin aulassa seisoi mustiin pukeutunut nainen. Hänessä oli jotain pysäyttävää. Nainen oli yksin ja katseli lasiovien läpi kadulle. Minulle syntyi välittömästi tunne, että hän odotti jotain, mutta tietäen,, ettei tämä odotettu koskaan toteutuisi.
Hän kävelisi saliin yksin, katselisi elokuvan muiden mukana, yksin. Ja poistuisi salista ajallaan. Yksin. Jos salissa naurettaisiin, hän hymähtäisi. Jos taas salissa itkettäisiin, hän vaihtaisi jalan toisen päältä toiselle, sillä en voinut kuvitella naisen kasvoille muunlaista ilmettä kuin oli tuo klassinen perusilme, joka tuntui olevan kuin patsaalla museossa, jossa ei nykytaide tulvinut silmille.
Hän ei ollut jäässä, vaan jäätyneen oloinen. En osannut asemoida häntä minkäänlaiseen kontekstiin, vaan hahmo tuntui irronneen todellisuudesta omaksi kappaleeksi, joka hämmensi ja ahdisti minua.
Nainen vilkaisi kännykkäänsä ja samalla ymmärsin, että jokainen joka ovista astui sisään, vilkaisi tätä kaukaista hahmoa kummallinen ilme kasvoillaan. Minusta se vaikutti epäuskolta, mutta en ollut muiden mielenliikkeistä varma. Näin kuitenkin koin.
(hihitystä)
Vastaukset 16
Vanhimmat
Miksi se ahdisti sinua?
Mjaa-a
En ole mikään psykologi, mutta jotain tuossa tapahtui.
En osaa sanoa.
(hih)
Kenties häivähdys sympatiaa.
Tai empatiaa. 🤔
Mjuu
Olet luultavasti oikeassa empatiakortin kanssa, sillä empatia on hyvin raadollinen ominaisuus, sillä se ei juuri piittaa kantajansa hyvinvoinnista.
(hihi)
Ihmiset tottakai havainnoivat ympäristöään ja kiinnittävät huomiota toisiin ihmisiin, mutta itse yritän aina sulautua näkymättömäksi niin, ettei minua huomattaisi.
Erikoista, että joku ventovieras sai sinut noin ahdistumaan. Itse kyllä havainnoin myös ihmisiä, vaikea täysin ignooratakaan, mutta annan heille rauhan olla enkä lähde tuijottelemaan tai tekemään päässäni joitain olettamuksia ihmisestä, josta minulla ei ole mitään käsitystä.
Yleinen ilmapiiri ja sosiaalinen kulttuuri ja ihan yhteiskunnallinen kehitysaste vaikuttavat siihen miten ihmiset asemoituvat tuolla katukuvassa. Ex machina-elokuvan lopussa kun robotti lähti kaupunkiympäristöön niin minulle se näyttäytyi viestiltä siitä että robotti tajusi yhteiskunnan olevan kolkko ja tunnekylmä paikka. Sitten se kelasi ettei se ole sen robotin juttu ollenkaan. Kaikki elävät täällä vain omissa kuplissaan ja suurin osa muista ihmisistä on vain harmaata massaa. Välinpitämättömyys toisia, tuntemattomia ihmisiä kohtaan kukoistaa.
Kerrotko, miten niihin tuntemattomiin pitäisi suhtautua tuolla katukuvassa, ettei olisi välinpitämätön?
Minulla ei ole tarjota ratkaisuja, totean vain asioita. Ihmisistä aistii ensivaikutelman perusteella jo paljon. Toisista välittyvät vibat ovat sellaisia joiden avulla toisia pystyy analysoimaan. Elekielikin on tärkeä seikka. Haaste piilee siinä jos huomaa että jossain on jotain vikaa, niin itseltä on hyvä kysyä kannattaako sellaiselle alkaa edes jutella vai ei. Onnettomat ihmiset voivat olla yksinäisiä ja haluta seuraa muista ihmisistä, mutta he voivat olla samalla arvaamattomia.
(hihitystä)
Tuo oli kyllä jäätävä kommentti, legitti.
Itse ainakin vedän jonkin järjettömän draivin päälle ja kätkeydyn kuulokkeisiin ja puhelimen ruutuun edessäni.
(hirn)
Kaikki, jotka ovat
a) pysähtyneenä alle 200 cm etäisyydellä yhtäjaksoisesti yli 30 sekuntia ja jotka
b) ottavat katsekontaktin,
ovat potentiaalisia uhreja keskustelun aloitukselle.
Iästä, sukupuolesta, kansalaisuudesta ja sosiaaliluokasta riippumatta.
Mutta ei riippumatta ulkonäöstä! Rikollisen näköisille ei jutella.
🦄
Elekielestä pystyy päättelemään paljon, mutta on silti hankala tietää,, kuka tuolla katukuvassa on välinpitämätön ja kuka ei. Ihmiset keskittyvät paljon omiin asioihinsa, mutta pyytäessä tai tarvittaessa apua on kyllä aina saanut. Yleinen välinpitämättömyys on ehkä lisääntynyt, mutta oman kokemukseni mukaan ihmiset kyllä välittävät ja auttavat paljon enemmän, kuin mitä somesta ja muualta luetun perusteella voisi olettaa. Kaikkea ei vain hehkuteta niin paljoa, mutta tapaukset, joissa joku on esim häipynyt onnettomuuspaikalta, saavat paljon julkisuutta.
Tässä taas joku epätoivoinen miesoletettu kokee kemiaa naisen kanssa jota ei edes pätkääkään kiinnosta miesoletetun olemassaolo
Mjaa
Siis tämä oli täysin fiktiivinen keissi.
Tämä taas on keskustelupalsta, jossa fiktion ja toden raja on sumea.
(hihitystä)
Tunnetilojen heijastumista, jotain sentapaista mihin sitten itse tavallaan vaistonvaraisesti reagoi luultavasti hiukan oman tunnetilansa mukaisesti, jotain tälläistä päläpälä 😁
Mjoo
Ajattele että kirjoittaisi työllä ja tuskalla novellin, ja päättäisi teoksensa loppulauseeseen ”että jotain tällaista päläpälä”.
(hihitystä)
Tai saarnan! Ja sitten pappina lukisi sen saarnapömpelistä korkealta. 🫣
🦄