olen seurustellut nykyisen äijäni kanssa reilu kolme vuotta.saimme 2004 alkuvuodesta ihanan pojan.kaikki meni aluksi ihan hyvin,ei riidelty juuri koskaan ja vietimme ihania iltoja,päiviä jne. yhdessä.kun jäin odottamaan 2003 lasta kaikki muuttui.emme nähneet juuri koskaan ja silloinkin kun näimme niin näimme oikeastaan vain ku hänelle sopi.tajusin että asiat eivät ole kunnossa,epäilin että hänellä on toinen nainen..ja tammikuussa -04 sain tekstiviestin,jossa minulle kerrottiin että en ole ainut nainen ukkoni elämässä...hajosin aivan totaalisesti.olin viimeisilläni raskaana ja vielä tämä.kysyin ukolta että pitääkö paikkansa että sillä on toinen..kielsi.tuli toinen viesti sitten hänen oli pakko myöntää...olin aivan rikki,en tiennyt että mitä teen.olimme muuttamassa yhteen ja lapsi oli tuloillaan.aluksi mietin että teen samat hänelle takaisin mutta sitten ajattelin että en halua vajota samalle tasolle.haluan olla fiksumpi,joten jätin tekemättä mitään tyhmää.juttelimme asian ja päätimme jatkaa yhdessä..lähinnä lapsen takia.lapsen syntymän jälkeen kaikki meni hyvin jonkin aikaa.ukko katui (ainakin vissiin) tekoaan ja yritti hyvittää sitä.nyt kaikki on aivan toisin.olemme riidelleet viime aikoina todella usein.mieheni "harrastaa" minua kohtaan henkistä väkivaltaa (mutta ei omasta mielestään):haukkuu minua milloin miksikin;huora,ämmä jne.nukumme eri huoneissa ja seksiä ei meidän välillä ole oikeastaan ollenkaan.olen henkisesti aivan loppu..en tiedä mitä tehdä.joskus tuntuu että olisi parempi elää lapsen kanssa aivan kaksin,mutta..!?!
KERTOKAA VINKKEJÄ KUINKA JATKAA ETEENPÄIN!
MYÖS OMAT KOKEMUKSET TERVETULLEITA!
KERTOKAA VINKKEJÄ KUINKA JATKAA ETEENPÄIN!
MYÖS OMAT KOKEMUKSET TERVETULLEITA!
Vastaukset 3
Vanhimmat
seurustelin n.3 vuotta väkivaltaisen ja uskottoman miehen kanssa. pari surullista totuutta pettävistä/hakkaavista miehistä: he eivät koskaan muutu. he eivät koskaan kykene ihmissuhteeseen joka pohjautuu tasavertaiselle rakkaudelle.
ainoa neuvoni sinulle on: lähde mahdollisimman pian. pieni lapsesi tarvitsee turvallisen ympäristön ja rakastavan, iloisen äidin. jos pysyt suhteessa sairastut pian, jollet fyysisesti niin ainakin henkisesti. anna lapsellesi (ja itsellesi) rauhallinen ja onnellinen koti. nykyisen miehesi kanssa se ei tule koskaan onnistumaan. toivon että lapsesi on sinulle tarpeeksi suuri motiivi lähteä.
Ihan kuulostaa samalta kuviolta kuin mitä itse aikoinaan elin. Väkivalta ei ollut meillä niinkään suuri ongelma kuin vieraat naiset ja kaikkeni yritin, että voisimme elää perheenä lapsemme syntymän jälkeen, mutta toista kun ei ovi väkisin muuttaa ja minä en enää vain pystynyt unohtamaan eli helvetti oli valloillaan! Sittenpä rohkaistuin ja lähdin, olen osittain tyytyväinen päätökseeni, kyllähän sitä edelleenkin unelmoisi yhteisestä tulevaisuudesta mutta järki sen jo sanoo, että se menisi taas ennemmin tai myöhemmin samaan. Sen voisin vielä uskoa jos kerran olisi jotain ilkeä tehnyt ja katunut, mutta jos sen toistaa kerta toisensa jälkeen niin ei voi olla toivoa! Henkinen väkivalta on vieläkin uuvuttavampaa kuin fyysinen! Ja et kai halua lapsellesi antaa vanhemmuudesta tuollaista mallia kuin hän on nyt mahdollisesti saamassa...itse olisin varmaankin vielä tilanteessa kestänyt, mutta lasta arvostan niin paljon ja ymmärrän, että on täysin minun vastuullani se minkälaisen elämän hänelle haluan luoda! Nyt asiat tärkeysjärjestykseen ja tsemppiä mitä ikinä päätätkin tehdä!!!
Meillä myös sellainen tilanne, että olemme seurustelleet 5 vuotta. Eilen päätimme muuttavamme erilleen.
Olen raskaana 24 viikolla. Suhde oli heikoilla jäillä jo silloin kun tulin raskaaksi... Luulimme että raskaus olisi joku "avain onneen" mutta eihän niin tietystikään ollut, typerää naivia kuvittelua. Ei sillä, päivääkään en ole katunut raskaaksi tulemista, se antoi minulle voimia jatkaa eteenpäin. Mieheni myös on llut uskoton, jopa raskausaikanani ainakin 2 kertaa. Tämä todella satutti jaloukkasi minua enemmän kuin mikään pitkiin aikoihin.
Muuta ratkaisua en tähän näe olevan kuin eroamisen, jos mies haluaa, hän saa olla tekemisissä lapsensa kanssa, jos ei halua, nin sitten ei.
Meilläkin viimeiset 3 raskauskuukautta on mennyt siinä, että mies on juonut parhaillaan 10 päivää putkeen, soitellut ja haukkunut minua ja minä olen puhelimessa kuullut kuinka joku vieras nainen nauraa hänen vieressään, koska naisen mielestä on hauskaa, kun mies soittaa ja haukkuu raskaana olevaa kihlattuaan... Tämä oli todella nöyryyttävää, en haluaisi kenenkään joutuvan kokemaan tälläistä.
Onneksi raskaus todella on vahvistanut minua, ja tulen olemaan ikuisesti kiitollinen lapselleni siitä, että hänen ansiostaan todella tajusin millainen p'ska mies oli.
Yritimme vielä palata entiseen ja mies olikin huikeat 1,5 viikkoa selvinpäin, mutta haavat olivat niin syvät, että en voi kuvitellakaan päästäväni miestä lähelleni enään, tai koskaan luottavani häneen, niin pahasti hän minua satutti että anteeksi en ikinä anna!!
Voimia myös sinulle!!