Kokemuksia liitosta jossa ei kommunikoida

Ai, mikä menee valitettavasti näin?!

Kokemusta vastaavasta vuosien ajalta. Kaiken puhumattomuuden syynä olen lopulta minä, mies. Kun vuosien jälkeen otin aloitteen käsiini ja avasin hänelle ajatuksiani suhteestamme, olin jälleen yksin syynä kaikkeen. Jos tilanne on ajautunut puhumattomuuteen ja eristäytymiseen, on loppu käsillä. Nyt vain odotellaan kumpi ottaa eron esiin.
Naimisissa jo 15 vuotta, nelikymppisiä molemmat.

Varmaan löytyy molemmista sukupuolista, tai siis kaikista, näitä, ketkä pitävät syyllisenä vain yhtä.

Itse olin parisuhderiippuvainen ja mieheni oli petturi-valehtelija. Yritin ottaa puheeksi useinkin, mutta minua syytettiin vainoharhaiseksi ja puheet loppuivat sitten osaltani usein melkeinpä tähän. Miehen mielestä hänellä oli oikeus henkilökohtaiseen elämään jne.

Syyllinen oli myös se asia, etten ollut koskaan kokenut riitelyä, jota alkukotonani vältettiin. En osannut. Kuka tässä sitten oli syyllinen? Eron vaiheessa sitten mies tunnusti kaikki epäilykseni oikeiksi (kirjeessä), uhkaili yms. käytti lapsia kiusan välineenä. Mutta siis tällainen suhdehan on alunperinkin tuhoon tuomittu. Ääripäät, joista toinen ei osaa puhua ja toinen ei halua sitoutua ja kokee voivansa jatkaa poikameiselämää.

Kyllähän avioliitossa tulisi osata olla herkällä korvalla ja lukea jopa rivien välistä, mitä toinen sanoo ja kuinka monta kertaa on vaikeasta asiasta kuin asiasta jotain kommentoinut. Vaikeat asiat vaan tuppaavat olemaan sellaisia, että toinen laittaa ns. toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, siis se, johon kalikka ns. kalahtaa. Eli vieläpä pitäisi molempien osata suhtautua rakentavasti. Ja tietysti, jos hölmöilee tavalla tai toisella, pitää sellainen lopettaa. Jos ei lopeta, voivat toki seuraukset ns. yllättää, vaikka päinvastoin jotain seurauksiahan on oletettavissa.