Kokemusta

itselläni sekä tuttavalla homma kompastui niihin ihan samoihin asioihin kun aiemminkin.

se vanhan suolan jano on kumma juttu: erossa kun ollaan niin kauhea ikävä toisen luo ja jonkin aikaa molemmat tsemppaavat ja kun arki jälleen astuu kuvioon, niin..

en tedä ketään jolla olisi onnistunut, mutta ainahan toivoa saa.

eteenpäin. Jokin syyhän siihen aina on että erotaan ainakin jos suhde on ollut pitkä.

Sen verran on minun tuttavapiirisä kokemusta uudeleen naimisiinmenosta.Kyllähän se tietenkin vähänaikaa onnistuu mut sit tulee samat ongelmat esiin:Suosittelen tarkkaa harkintaa!!!Ei muutako kohti uutta elämää.

Mun vanhemmat on esimerkki että voi onnistua... ovat tällähetkellä 5 kymppisiä ja edelleen hyvin menee. Erosivat kun olin pieni ja menivät parin vuoden eron jälkeen uudelleen avioliittoon. Eron jälkeinen avioliitto on tosiaan kasvattanut heidät tiiviisti yhteean ja ovat tosi onnellisia. Joten kauniitakin tarinoita uudelleen yrittämisestä löytyy :)

Rakastatko ja rakastetaanko sinua!

ja palasi vaimonsa kanssa yhteen ja ovat yhdessä edelleen (yhteen paluusta kulunut jo vuosia). Juuri nyt muistui mieleen toinenkin tuttuni joka palsi yli kymmen vuotta sitten vaimonsa kanssa yhteen ja edelleen yhdessä. Joskus se välimatka varmasti auttaa näkemään paremmin.

Me palasimme puolisoni kanssa yhteen kahden vuoden eron jälkeen. Naimisiin ei ehkä enää mennä, mutta tunneside on vahva ilmankin. Meillä ei oikeastaan ollut sen kummempia ongelmia itse suhteessamme mutta toiselle tuli ihan selkee ikäkriisi ja toinen sairastui masennukseen, eikä tajunnut sitä vasta kuin erottuaan, oli niin helppo syyttää omasta pahasta olostaan toista joka oli loukannut teoillaan.

Välimatka antoi etäisyyttä. Ja onhan se niinkin että kaksi vuotta sai toteuttaa itseään kuten miten halusi. Siinä kahden vuoden aikana sitten toipui loukkauksista itse kumpikin,jne. Siinä kun sitten asettaa vaakakuppiin "sinkkuelämän" ja sen parisuhteen jossa oli elänyt, mistä tiesi mimmonen se on niin (16v yhdessä).........tavallaan ei alkanut vanha suola janottaa vaan ....miten sen nyt sanoisi....suht järkiintyneenä sitten tajusi itse kumpikin mitä arvostaa....yhteistä elämää siinä parisuhteessa johon aikanaan jälkikasvukin rakkaudella "hankittiin". Ja eron aikana myös kummallakin vahvistui käsitys siitä että ei siinä ex-puolisossa sinänsä mitään vikaa ole.

Mulla oli kyllä henk.koht. koko käsite rakkaus ja " minä rakastan" ihan hukassa vielä kun palattiin yhteenkin. Mutta tahto ja usko oli kovat ja oma tsemppi. Ajan kanssa sitten alkoi vahvistua mitä se rakkaus on, mulle se merkitsee luottamusta ja senhän mä olin aikoinaan menettänyt ja siinä sitten rakkauskin karisi.

Omasta kokemuksesta voin sanoa että kun palasimme yhteen niin alkuun otettiin aika lailla yhteen, ihan naurettavistakin asioista, tunneloukkaantumiset oli herkässä. Mut mehän oltiin kimpassa päätetty että tarvittaessa nostetaan kissa pöydälle, aikoinaan oltiin liian kilttejä eikä koskaan oikeen sanottu mistään,eikä "tapeltu". Ehkä se saattoi ollakin se tekijä miksi suhde "väljähti" ....

Paljon nöyrää mieltä (ei nöyristelyä) ja tahtoa olla yhdessä tää vaatii, mutta silti joka päivä olen onellisempi siitä että palasimme yhteen. Tahdoimme ja tahdomme edelleen olla yhdessä, huonoina ja hyvinä päivinä.

Toivottavsti jotain opimme,uskomme niin......seuraavan kerran kun alkaa ilmaantua kriisin merkkejä niin otetaan vähän iisimmin...

Ei rakastumisen huumaa, vaan kivaa tavallista laiffia