Meillä on pitkälti yli kymmenen vuoden historia takana, naimisissa olemmeolleet pian 9v. Lapsia on 3, tytär jonka saimme kun olimme vielä teinejä(hän on nyt teini-iässä) sekä pojat 3,5v ja 1v4kk.
Ongelma on se että mitä pidemmälle yhdessäolommeaika menee sitä etäisempiä me itse olemme. Suhteessa ei ole enää vuosiin ollut seksiä, pojat saivat alkunsa sellaisista pikapanoista jotka tapahtuivat tyyliin kerran kolmessa kuukaudessa. Kummastakin pojasta mies on ensin inttänyt että lapsi ei ole hänen: ensimmäinen koska vauvan silmät olivat siniset syntyissään(justjoo..) ja toisesta koska pojan hiukset olivat syntyissään punaiset. Itse tiedän hänen olevan molempien isä.
Mies ei tee kotona mitään. tulee töistä, syö, ottaa nokoset sohvalla, huutaa hetken että '#¤#%&//(&% kakarat, HILJAAAAA! -eikö noita voi laittaa jo nukkumaan???jne' Kun pojat nukkuu mies istuu tietokoneelle pelaamaan ja istuu siinä aamukahteen asti. Nukahtaa hetken ja lähtee taas täihin.
Jos pyydän jotain tekemään niin se tapahtuu siinä vaiheessa kun olen jo saamassa raivaria ja alan tekemään itse ja tietysti silloin on jo sota käynnissä. Edes tiskejään ei voi kumartua laittamaan astianpesukoneeseen ja kaikki roskat jää tiskipöydälle. Tässä eräänä iltana mies huusikin että älä enää ikinä kysy häneltä mitään, hän ei tee mitään, hän käy töissä!
Ja mikä on siis ongelma?
En jaksa enää yksin pyörittää tätä perhettä. Siivoukset, ruan laitot, lasten hoito, kaupassa käynti, taloudenpito, kaikki remppahommat jne on minun vastuulla. Ja nyt kun kaikki muut tästä perheestä ovat olleet sairaana niin hoidin heidät 2tunnin yöunilla, myös miehen. Nyt sairastuin itse ja mies lähti töihin, käski vaan yrittää pärjätä. Ei heru apua vaikka ollaan molemmat samassa veneessä. Ja sama homma on hänen lomalla ollessaan, paitsi että sitten hän kitisee vinkuu ja huutaa koko ajan.
Kyllä hän joskus leikkii lasten kanssa. Joskus.
Ja siinä kaikki.
Olen jo pitkään miettinyt että lähden ja jätän tuon vaan se aina jää, kun siinä vaiheessa herra osaa olla niin mielinkielin ja avulias ja vannoo parantavansa tapansa. Mutta nyt ei enää riitä energiaa edes lähteä. Toivon vaan että se ajais niillä matkoillaan ja kuolis, mokoma paska. Ettei tarttis enää koskaan nähdä sitä.
Ongelma on se että mitä pidemmälle yhdessäolommeaika menee sitä etäisempiä me itse olemme. Suhteessa ei ole enää vuosiin ollut seksiä, pojat saivat alkunsa sellaisista pikapanoista jotka tapahtuivat tyyliin kerran kolmessa kuukaudessa. Kummastakin pojasta mies on ensin inttänyt että lapsi ei ole hänen: ensimmäinen koska vauvan silmät olivat siniset syntyissään(justjoo..) ja toisesta koska pojan hiukset olivat syntyissään punaiset. Itse tiedän hänen olevan molempien isä.
Mies ei tee kotona mitään. tulee töistä, syö, ottaa nokoset sohvalla, huutaa hetken että '#¤#%&//(&% kakarat, HILJAAAAA! -eikö noita voi laittaa jo nukkumaan???jne' Kun pojat nukkuu mies istuu tietokoneelle pelaamaan ja istuu siinä aamukahteen asti. Nukahtaa hetken ja lähtee taas täihin.
Jos pyydän jotain tekemään niin se tapahtuu siinä vaiheessa kun olen jo saamassa raivaria ja alan tekemään itse ja tietysti silloin on jo sota käynnissä. Edes tiskejään ei voi kumartua laittamaan astianpesukoneeseen ja kaikki roskat jää tiskipöydälle. Tässä eräänä iltana mies huusikin että älä enää ikinä kysy häneltä mitään, hän ei tee mitään, hän käy töissä!
Ja mikä on siis ongelma?
En jaksa enää yksin pyörittää tätä perhettä. Siivoukset, ruan laitot, lasten hoito, kaupassa käynti, taloudenpito, kaikki remppahommat jne on minun vastuulla. Ja nyt kun kaikki muut tästä perheestä ovat olleet sairaana niin hoidin heidät 2tunnin yöunilla, myös miehen. Nyt sairastuin itse ja mies lähti töihin, käski vaan yrittää pärjätä. Ei heru apua vaikka ollaan molemmat samassa veneessä. Ja sama homma on hänen lomalla ollessaan, paitsi että sitten hän kitisee vinkuu ja huutaa koko ajan.
Kyllä hän joskus leikkii lasten kanssa. Joskus.
Ja siinä kaikki.
Olen jo pitkään miettinyt että lähden ja jätän tuon vaan se aina jää, kun siinä vaiheessa herra osaa olla niin mielinkielin ja avulias ja vannoo parantavansa tapansa. Mutta nyt ei enää riitä energiaa edes lähteä. Toivon vaan että se ajais niillä matkoillaan ja kuolis, mokoma paska. Ettei tarttis enää koskaan nähdä sitä.
Vastaukset 21
Vanhimmat
vahvasti siltä, että sun kannattais ottaa ero. Mitä hyötyä siitä miehestä on sulle? Eipähän sun tarvis enää passata sitä äijää.
kyllä, vaan oikeasti en _jaksa_. Voimat on loppu. Fyysisesti olen niin rikki että syön koko ajan särkylääkkeitä(mm siksi koska leukanivel meni rikki joskus menneisyydessä kun mies löi, nyt sitä ei ole enää tapahtunu 11vuoteen koska sanoin että koske kerran ja lennät samantien pihalle), lihakset kramppaa, ja kun saan lapset yöpuulle niin saatan sammua sohvalle ja havahtua siitä puoliltaäin..
Ja nyt on sitten tullut tämä henkinen väsymys vielä päälle.
Tilanne on se että nyt pitäis jonkun tulla minut täältä hakemaan pois kun yksin ei enää jaksa.
Ja apua olen hakenut, niin perheneuvolasta kuin sukulaisilta vaan kun kaikkialta saa tylysti oven nenän edestä kii. Suvulle olen vääräuskoinen, perheneuvolasta ei saa apua koska en ole yh.
Sinulla on nyt tuo vetämättömyys, joka on esteenä, joten mieti nyt ensin, haluatko eron vai et. Miestäsi et pysty muuttamaan, se on karu totuus.
Jos haluat eron, missä haluat asua? Kun sen olet päättänyt, laita asuntohakemuspaperit menemään. Netistäkin löytyy hakemuspohjia. Ja asuntoja.
Kun asuntoasiat on kunnossa, voit miettiä muita asioita.
Paloittele asiat ja hoida yksi kerrallaan.
Jos haluat jäädä, hae apua mielenterveystoimistosta ja omalta lääkäriltä. Lääkitys ja terapia auttavat eteenpäin. Ja ystävää sinä tarvitset, joka ymmärtää, eikä väitä, että keksit omiasi. Jaksamista!
oletko saanut lapsiasi pitkään aikaan minnekkään hoitoon? Tarvitset omaa aikaa itsellesi, jos et muuta keksi sille ajalle niin lepää ja nuku!. Niin minäkin olen tehnyt, kun ei enää meinaa jaksaa. Silloin parisuhdettakin ja koko tilannetta katsoo eri silmin, kun on virkeä!
Itselläni on 3v tyttö ja olisin halukas hoitamaan lapsia ihan ilmaiseksikin vaikka ensin 24h. ??? sen jälkeen vaikka viikonlopun, kun lapset tottuisivat??... Tyttö saisi kavereita ja itse saisin vaihtelua tähän arkeen =).
Hei!
Voimia ja jaksamista sulle. Tietty jokaisen tapaus on ainutlaatuinen eikä muiden neuvot tai ratkaisut saisi vaikuttaa, ja pitäisi neuvoa että keskustelkaa, hakekaa ammattiapua jne plaah-plaah.
Itse olin parisuhteessa 12 vuotta, 2 lasta. Mies sellaisessa ammatissa että lähti aamulla töihin niin aikaisin että me muut vielä nukuttiin, ja kotiin tuli niin myöhään että olimme taas jo nukkumassa. Mistään ei puhuttu, miehelle kaikki oli "ihan-samaa", mihin kysyin mielipidettä. Viikonlopput meni ihan rähjäämiseksi koska oletin että mies osallistuu kotitöihin ja lastenkasvatukseen, mies oletti saavansa huilia raskaan työviikon jäljiltä. Huomasin että oli paljon helpompaa olla yksin lasten kanssa, sillon ei odottanut että joku muukin tekisi jotain, vaan kaikki oli omalla vastuulla. Lopulta tilanne kärjistyi eroon, minkä teki todella vaikeaksi se että mies oli varmaan maailman kiltein, ja eihän niin hyvästä miehestä kannata erota....(kiltti= äidin poika, asiat kerrottiin aina ensin äidille, sitten vasta vaimolle). Havahduin toimimaan kun huomasin ajattelevani samoin kuin sinä, kuolisi tuokin pois, niin pääsis helpolla eroon..huh! Jotenkin sitä vaan tajusi että mitään ei tapahdu, ellei itse laita tapahtumaan. Ja nyt on hyvä, 3 vuotta erosta, parhaan palkinnon sain kun vanhempi lapsi totesi muutama kuukausi eron jälkeen että "sä et enää huuda meille niin kuin ennen". Lapsiinhan se oma paha olo oli "helppo" purkaa, mikä vaan lisäsi pahaa oloa. Tokihan mekin yritettiin, juteltiin jne, mutta se oli ajankulua, mitään ei enää välillämme ollut.
Ja tosiaan, nyt on hyvä näin.
Ei sinun tarviikkaan jaksaa katsella tuollaista aviomiestä. Kyllä hänen kuuluu myös ottaa osaa kaikkeen talouteen/lastenhoitoon jne. Itse en katselisi tuollaista. Ei se erokaan helppoa tule olemaan, mutta siitä toipuu, tavallaan, sieluun jää arpi, mutta uskon että löydät elämääsi vielä jonkun joka ottaa myös sinut huomioon. Sinun täytyy itse tehdä ratkaisusi ja olla vahva.Olen itse eronnut 15v kestävästä liitosta. Alku oli tosi raskasta mutta nyt voin jo paremmin, eheyttämällä itseäni, perhettäni. Tee ratkaisusi.
Mun mies ei lyönyt mua fyysisesti mutta henkisesti sitäkin enemmän.Lisäksi hänellä oli alkoholiongelma.Erosin enkä ole päivääkään katunut.Mä toivoin sadat kerrat että se kuolis,ajais kolarin tai kännipäissään telois ittensä että saisin elää kunniallisena leskenä eikä tarvis ottaa erosta syitä niskoilleen.
Hetkinen, hetkinen,hetkinen
Ero on yksi vaihtoehto, mutta yritä rauhoittaa oma mieli ja katsoa kokonaisuutta ja tulevaisuuden perspektiiviä.
Hyvä puoli miehessäsi on se,että hän sentään käy töissä.On paljon miehiä, jotka kieltäytyvät palkkatyöstä, eivät jaksa lähteä duuniin.
Olet väsynyt, mutta myös miehesi voi kärsiä masennuksesta ja väsymyksestä. Eli kohdatkaa totuus, olette kumpikin loman tarpeessa.
Parisuhde ja seksielämä usein lamaantuu, kun perhe-elämä on yhtä sekamelskaa ja kakarat senkun parkuu, kyllä siinä kaikki halut katoavat ja hellyys unohtuu.
Ei se yksinhuoltajan elämä herkkua ole, paras vaihtoehto on jos saatte suhteeseenne lämmintä yhteishenkeä lisää motivaatiota parantaa sitä.
JOkainen ihminen tekee virheitä, se on fakta. Kolme yhteistä lasta on kuitenkin hiutsinhieno saavutus, jos saatte pidettyä perheenne koossa,on jakamista vielä tulevillekin vuosille. Ei se aina vaihtamalla parane, kannattaa yrittää parantaa suhdetta ja tehdä sen eteen työtä, siis molempien.
Yrittäkää järjestää edes yksi vuorokausi yhteistä aikaa ilman lapsia. Lähtekää vaikka risteilylle. Anna miehellesi jotain pientä extrahuomiota,ole lempeä ja mukava häntä kohtaa, kysele mitä hänelle oikeasti kuuluu. VOi olla että käy niin, että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.ÄLä odota heti mitään intohimojen yötä, kyllä sellaisiakin tulee. Tutustukaa toisiinne uudelleen.
joulupukkiin...
... ja niin he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti.
HOH HOIJAA!
Ensiksikin, me ollaan käyty jo perheneuvolassakin(kun ensin puhuin miestä sinne 4kk) ja sen jälkeen olimme heti valmiit lyömään kinttaat tiskiin, niin vihaisiksi siellä tulimme.
Toiseksi, minusta se että käy töissä ei ole se aploodien paikka, täytyyhän toisen käydä töissä jos toinen hoitaa perheen? Lisäksi asuntoa ei makseta jos ei ole tuloja. Älä nyt ymmärrä väärin, tietysti arvostan miehen työssäkäyntiä mutta en todellakaan ymmärrä miten se työ voi viedä niin mehut että useammankin viikon lomalla täytyy saada vain 'levätä'?
Mies kieltäytyy ehdottomasti lähtemästä hakemaan apua masennukseensa joten se siitä.
Haluja meillä on vaan ei toisiamme kohtaan, ja tätä se on ollut siitä asti kun aloitimme suhteemme uudelleen, silloinkin palasimme yhteen esikoisen vuoksi.
Ja koska olin yh 3vuotta niin tiedän sen hyvät ja huonot puolet.
En ole hakemassa uutta, jos joskus tästä suhteesta irtaannun niin tuskin haenkaan. Ainakaan saman katon alle asumaan. Enkä muistaakseni missään edes maininnu että mieli tekis vaihtaa uuteen??
Mihin nämä lapset laittaa? Miehen vanhemmat ei ota, minun vanhemmat ei ota(edes tunniksi). ystävillä on isot perheet ja pieniä lapsia, itsekin ovat väsyneitä joten sinne en edes kuvittele kysyväni näitä. MLL:n hoitajiin ei ole varaa ainakaan niin kauan kuin tuntitaksat on mitä on.
Ja täältä pohjoisesta ei risteilyille noin vain lähdetä.. :)
Ja sen kerran kun jo etukäteen muistan päivän aikana puhua että illalla kun lapset nukkuu niin mennään saunaan yhdessä, juttelemaan ja vain olemaan ja ehkä keksittäis muutakin niin saan kuulla että jahas, merkataas kalenteriin että seksiä joka neljäs lauantai saunan jälkeen. Eli se siitäkin.
Olen tästä asiasta puhunu ja puhunu, kaikille jotka kuuntelee ja jokaiselta tulee samat neuvot: lapset hoitoon ja suhteen hoitoa. Se vaan ei todellakaan yksin onnistu.
auta sinua, mutta meillä oli sama tilanne, joka ratkesi ihan hetkessä hyvin pienellä asialla. Minä nimittäin ehdottoman jyrkästi kielsin mieheltä yövalvomiset tietokoneen ääressä. Niinpä hän joutui nukkumaan normaalit yöunet, mistä seurasi, että hän oli virkeämpi päivisin ja iltaisin ja jaksoi osallistua perheen iltapuuhiin, sekä aikaa jäi vähän jopa minulle. Ja se kauhea huonotuulisuus ja vikinä ja valitus jäivät pois.
Miehet ovat lapsia, ne ei osaa itse edes mennä ajoissa nukkumaan....
Mutta toi siis toimi meillä, enkä uskalla väittää, että kaikkien ongelmat olisi noin helposti ratkaistavissa.
Mitä varten kukaan aikuinen, perheellinen, työssäkäyvä mies tai nainen roikkuu tietokoneella yöt pitkät?
mies on sanonut että minun täytyy käskeä hänet pois koneelta kun mulle riittää. No sitten kun käsken niin saan kuulla sellaista kieltä että anti olla. Ja seuraavana päivänä taas mies ihmettelee että miksi en käskeny häntä nukkumaan.
Vastaus on yksinkertainen: en ole mieheni äiti.
No ihan aluksi sulle, voimia!!! melkeen kaksi vuotta sitten suhteemme oli samanlaisessa tilanteessa, olimme myös teineistä asti yhdessä, tosin lapset saimme vasta naimisiin mentyämme. lapset olivat pieniä ja minä heidän kanssa kotona, ja mies nooh... hyvä isä, mutta... No sitten uuvuin, minulta vain loppui voimat, yht äkkiä vain huomasin että itken aivan mitättömistä asioistakin, siitä kaikki lähti, Ensiksi käelin ihan vaan terveyskeskuslääkärille, hän määräsi minulle mieliala lääkettä, ja jo parin viikon päästä olo oli huomattavasti parempi, aloin taas jaksamaan. Siiten vaadin mieheltä osallistumista kotitöihin ja oman vapaa illan(hänkin sai omansa) eli illat..siitä lähtien kun hän tuli töistä jaettiin 50 prosenttisesti(tai ainakin yritettiin). Vietimme myös yhteistä aikaa(lapset isovanhemmille). Noin puolivuotta jaksoin toivoa että nämä toimenpiteet auttaisivat, mutta lopuksi vain tajusin että ei meillä ole rakkautta, olisn ollut valmis vaikka mihin..perheterapeutille tai vastaavaa, mutta mies ei lähtenyt. No me päädyimme eroon, ja nyt reilun vuoden omilla oleena tiedän ettei olisi parempaa ratkaisua voinut olla. NYT ON HYVÄ OLLA!!!!
pahasti epäilen että meilläkin on tästä suhteesta jo kaikki tunteet käytetty loppuun. Koko menneisyys jo itsessään on niin rankka että sitä en edes ala selvittelemään ja siitä on pysyvät henkiset arvet. Varmaan molemminpuolin.
Joku viisas joskus sanoi että rakkauden ja vihan raja on hiuksenhieno, mutta sitten kun ei enää tunne kuin välinpitämättömyyttä toista kohtaan niin peli on menetetty.. Ja näin minusta tuntuu.
Muistan kans joskus ajatelleeni ett ois ees mies ees vihanen joskus jostain, niin näkisin ett sillä on ees jotain tunteita. Voiko muka rakastaa jos ei osaa olla vihainenkaan.
Kuulostaa siltä, että miehenne ovat hukassa oman olemisensa kanssa. Eivät ole löytäneet todellista itseään, vaan ovat jääneet kiinni äitiinsä ja suorittamiseen ja kiitoksen hakemiseen ulkopuoleltansa. Sellaisella ihmisellä ei oikeastaan ole omia toiveita tai ajatuksia siitä kuinka elämänsä eläisi. Ei ole yhteyttä tunteisiinsa, siis tunteita on, mutta ne ovat vieraita, eikä niihin reagoida kuten kuuluisi. Puolisosta tehdään äiti, suhteesta äiti-poika suhde.
Suhdetta on mahdollista muuttaa, mutta vain itseään muuttamalla. Siis naisen tulee lakata olemasta "äiti". Miehen tulee löytää naisestaan nainen ei mikään äityliini. Itsensä löytäminen naisena on myös oleellinen osa tätä kehitystä, jottei etsi itselleen äidin roolia (tiedostamattaan).
Sain itse paljon ahaa-elämyksiä Olavi Moilasen kirjasta Lemmestä rakkauden rauhaan. Todella yleinen tilanne teidän suhteissanne on.
Hyvää kesää kumpaisellekin toivotellen.
Laitan tähän linkin tuon Moilasen sivuille jos kiinnostaa.
www.unientulkinta.fi
rankkaa luettavaa. toivottavasti itse enkoskaan joudu moista kärsiin. meillä on kaikkia asiat just toiste päin kun teillä meillä mies käy töissä ja hoitaa kotia siinä missä minäkin ja tekee kahta duuniin päivässä. (monesti) ei aina tee niin paljoo töitä. oli ihanaa tänään kun mies kävi muutaman tunnin kotona lapset oli hoidossa niin käytiin kaupungilla ja mies sanoi et mennään syömään olet sen ansainnut. sit tultiin kotiin sain vielä hemmotteluu ja hyvää seksiä. ihana jaksaa lasten kanssa illan. tut sinuna eroaisin kerää voimia ja onhan sulla murkku ikäinen rupee sen kanssa yhdes ettiin kämppää yms. piristyt. voimia!!
oli vuosia tilanne se että kotityöt jaettiin, asioista ja tunteista puhuttiin, toista hellittiin ja otettiin huomioon. Vaan viimeisten 4v aikana yhteiselomme on muuttunut ja viimeinen vuosi on ollut tätä helvettiä suoraan sanoen. Ja mikä nosti muutoksen esiin vuosi sitten? Ostettiin ensimmäinen oma asunto. Nyt saan kuulla vaan koko ajan rahasta rahasta rahasta ja rahasta. Lapset tarvitsee vaatteita yms->rahaa meneee->minun syy. Ruokaa menee tietysti enemmän->rahaa kuluu enemmän kuin ennen->minun syy. Ja koska teen ruat itse niin meidän kuukausittainen ruokalaskukin on kuitenkin aina alle 400€. Vaatteet yms ostan aina kirpparilta, samalla myyn siellä vanhoja pois eli ne menee melkein -0.
Toivon tosiaan että teillä tilanne pysyy hyvänä, voihan olla että meilläkin tämä vielä paranee vaikka sitä suuresti epäilenkin.
Olimme mieheni kanssa samanlaisessa umpikujassa 5 vuotta sitten. Oli 2 vuotiaat kaksoset ja 6 vuotias. Nyt Kaksoset ovat koulussa, vanhempi 11 vuotias. Onneksi ei erottu, saatiin liitto paikattua vaikka luulin, että joku vielä kuolee tässä liitossa. Meni niin huonosti kuin vain mennä voi. Saatiin lopulta liitto korjattua. Löysimme toisemme uudelleen. Nyt pidämme toisistamme enemmän huolta ja osaamme arvostaa toisiamme. Vaikeat ajat voi myös vahvistaa. Rakastamme toisiamme. Luulin silloin, kun oli vaikeaa, että mies kyllä alkoholisoituu ja itse tulen hulluksi, kumpikaan ei toteutunut.
Älkää yllyttäkö eroamaan.
Aina ei tarvitsekkaan jaksaa, myönnä se myös itsellesi! Yritä ottaa itsellesi ihan omaa aikaa, jotta saat vähän etäisyyttä tilanteeseesi! Sinulla on jo teini-ikäinen lapsi, joka varmasti voisi katsoa nuorempia sisaruksiaan tunnin pari, jotta sinä pääset esimerkiksi pienelle kävelylenkille raittiiseen ilmaan.
Oletko aloittanut työelämän vai oletko vielä hoitovapaalla? Paluu töihin tai opiskelujen aloittaminen voisi tuoda sinulle uusia ajatuksia ja voimia arjen pyörittämiseen. Pääsisit pois kotiympyröistä ja saisit itsellesi myös hieman "omaa aikaa". Miehesikään ei voisi selittää perheeseen ja kotitöihin osallistumattomuuttaan töiden vievän kaikkia voimia; kotityöt pitäisi perheessänne jakaa tasapuolisesti.
Itse olen kokenut edellisessä parisuhteessani (kesti 10 vuotta) sen miten jouduin olemaan äiti aviomiehelleni. Hoidin kodin ja lapset, jouduin tekemään päätökset ja toimimaan meidän perheen veturina. Vaan rajansa se on kaikella jaksamisella,kolmen vuoden kotona olemisen jälkeen hulluus meinasi iskeä päälle; ajattelin jo mistä hakea apua kun en tahtonut enää jaksaa normaalia arjen pyörittämistä ja kun oma naiseus-roolini katosi pienten lasten ja aviomiehen äitinä olon myötä, jäljelle jäi vain äiti tasasuhtaisesta kolmioroolimallista; nainen-vaimo-äiti. Ajattelin että nyt saa aviomies kasvaa aikuiseksi ja ottaa ohjat omasta elämästään. Hain avioeroa, asuntoa kunnalta ja päivähoitopaikat lapsille. Suurin helpotus ahdistukseeni tuli kun sain itselleni tehtyä päätöksen eroamisesta. Suurin kynnys asian toimeenpanemisessa oli kuitenkin lähteä hakemaan tietoa ja toteuttamaan asiaa käytännössä. Mutta asia kerrallaan etenin ja lopulta kaikki asiat järjestyivät. Töihin paluu oli minulle suurta terapiaa niin henkisesti kuin fyysisestikin. En ole hetkeäkään katunut eroa, varsinkin kun lapsillani on edelleen hyvät välit isänsä kanssa ja ajatukseni aikuisenmiehen oman vastuunkantamisesta elämässä toteutui! Lapset vierailevat säännöllisesti isänsä luona.
Meidän äitien tulee vaatia ja saada sekä kunnioitusta, että arvostusta siitä mitä teemme perheemme hyväksi. Lisäksi meidän on jo pienestä pitäen opetettava lapsemme hoitamaan velvollisuutensa kotona esim. korjaamalla omat sotkunsa ja osallistumaan normaaleihin arkiaskareihin. Näin vähennämme itseltämme työtaakkaa ainutlaatuisina äiteinä ja meille jää myös hieman aikaa omasta itsestämme huolehtimiseen. -Lisäksi silloin lapsistamme kasvaa ajan kanssa vastuunsa kantavia aikuisia.
Sinulle toivon kannustusta ja rohkeutta sekä voimia oman ratkaisusi tekemiseen. Muista että oma tyytyväisyytesi ja onnelisuutesi elämässäsi heijastuu myös lapsiisi. Vain sinä itse olet oman onnesi seppä!