Ajattelin että olisi hyvä jos voisitte lukea kokemuksen vanhempien erosta lapsen silmin.
Olin kuusi vuotias kun äiti ja isä alkoivat tapella illalla, luulivat että nukuttiin. Isä karjui ja äiti itki, minuakin itketti. En halunnut että äiti on surullinen. Jonkin ajan kuluttua he tappelivat päivisinkin, isä karjui ja äiti itki vaikka me katsoimme vierestä. En ymmärtänyt miksi isä oli vihainen.
Isä haukkui äitiä sanoilla joiden tarkoitusta me ei tedetty. Ja äiti itki. Riidat oli kamalia. Opin pelkäämään isää.
Kaikki tapahtui nopeasti. Yhtenä päivänä mummu ja äidin kaveri tulivat meille ja he näyttivät pelkäävän myös. Isä haukkui heitäkin. Ja karjui.
Isä lukitsi meidät autotalliin ja äiti oli kuulemani mukaan mennyt naapuriin pyytämään apua. Poliisit tuli ja vei meidät pois.
Olimme äidin kaverilla yötä eikä meillä ollut vaatteita eikä mitään mukana, ne piti hakea kotoa pois. Äidin kaveri ei uskaltanut tulla mukaan, ei uskaltanut kukaan muukaan. Menimme ystävällisten poliisien kanssa kotiin hakemaan tavaroita. Jäimme odottomaan suloisen koiran kanssa autoon kun äiti ja poliisit menivät sisään.
Äiti itki ja keräsi vaatteita isoihin jätesäkkeihin. Poliisit juttelivat isälle ja näin kun he laittoivat isän haulikon takaisin kaappiin. He olivat rauhallisia ja se teki isänkin rauhalliseksi. Jälkeenpäin ajateltuna se taisi olla sakkojen pelko mikä rauhoitti.
En nähnyt isää enää sinä päivänä, lähdimme poliisien mukana takaisin äidin kaverin luokse.
Isä kävi useasti ovella huutamassa ja äiti uhkasi poliisien tulolla, isä lähti pois.
Jotenkin isä onnistui puhumaan kaikenlaista pahaa äidistä siskolleni. Sisko huusi äidille yhtäkkiä itkien :"HUORA!", tuskin edes tiesi mitä se tarkoitti, minä en ainakaan tiennyt. Sisko kertoi kuinka äidillä on toinen mies ja äiti erotti meidät. En halunnut uskoa, en uskonut. Mitään miestä ei koskaan näkynyt.
Sisko muutti isän luokse ja minä äidin luokse. Isällä kävin säännöllisesti ja isä saattoi kertoa miksi he eivät enää olleet yhdessä. Se oli inhottavaa. Äiti ei selitellyt.
Sisko muistuttaa nyt hyvin paljon isää. Ei välitä muiden tunteista, ei osaa arvostaa muiden apua, ei tee omasta mielestään virheitä, muut tekee. Yhteistä on myös kova alkoholin käyttö.
Minä opin isältäni paljon hyvää mutta myös pelon miehiä kohtaan. En voi luottaa. Ja myöhemmin myös sen että isälle en merkitse mitään.
Äiti vaati vuosia myöhemmin elatusmaksuja, isän ei ole koskaan tarvinnut maksaa minulle mitään. Ei edes muistanut syntymäpäiviä. Ikinä. Isä suuttui koska maksettava summa oli suuri. Tappelimme kauan aiheesta, lopulta en enään halunnut mennä isän luokse. Erosimme vihassa. Muistan lähteneeni itkien pyörällä kotiin. Isän talo ei enää pitkään aikaan tuntunut kodilta.
Isä ei enään ota yhteyttä. Kohta kolmeen vuoteen emme ole nähneet toisiamme. Siskoni tapaa joskus isää, hänen vaimoaan ja velipuoliani, joita minä en ole tavannut. En kuulu enään perheeseen.
On minulla toki äiti. Mutta jos elämääsi on 16 vuotta kuulunut joku henkilö, hänet on vaikea unohtaa. En haluaisikaan. Mietin vain miksi en kelvannut. Miksi raha oli niin paljon tärkeämpi. Tai jos ei raha, periaatteet.
Juttelemme äitini kanssa tästä jonkin verran. Hän sanoo hieman katuvansa sitä että vaati rahoja isältä, hän ei tiennyt että isän ja minun välit eivät sitä kestä. En syytä äitiä, mistä hän sen olisi voinut tietää. Hänellä on edelleen rahallisesti vaikeuksia, mutta rahat tulivat tarpeeseen silloin. Sain tietokoneen mistä on koulunkäynnin kannalta ollut todella paljon hyötyä. Ja myöhemmin ajokortin mihin minulla ei olisi muuten ollut varaa. Sitä äiti katuu ettei vaatinut siskoani meidän luokse asumaan, voisi meidänkin välit olla paremmat.
Ymmärrän äitiä, isä oli väkivaltainen, käytti(ja käytää varmasti edelleenkin) alkoholia erittäin runsaasti, ei huolehtinut meistä, syytti äitiä kaikesta. Isä oli ja on aina ollut hyvä puhumaan vieraille kuinka hän on hyvä ihminen. Äitiä ei uskonut kukaan.
Mitä tästä jäi minulle? Tiedän miksi haluan isona. Poliisiksi. Tämä on osittain niiden ystävällisten poliisipoikien ansiota. Haluan rauhoittaa rauhattomia koteja ettei lapset näkisi vanhempiaan raivon vallassa. Ettei kävisi niin että haulikkoa ei ehdittäisi laittaa yhteistuumin kaappiin piiloon. Haluan tehdä lasten olon vähän turvallisemmaksi, rauhattomassa ja sekavassa kodissa. Ja lasten äidin. Tai isän, riippuu tilanteesta.
Olen epävarma itsestäni, pidän itseäni täysin turhana useimmiten. Jos minut on noin helppo unohtaa, laittaa sivuun kasvavan uusioperheen tieltä, miksi minä olen olemassa? Tunnen olevani liian erilainen. Haluaisin ymmärrystä suruuni, mutta se on jo kavereillenikin tuttua että minun isäni nyt on vähän omanlaatuinen.
Päässäni on kysymys johon en kai koskaan saa vastausta: Miksi?
Olin kuusi vuotias kun äiti ja isä alkoivat tapella illalla, luulivat että nukuttiin. Isä karjui ja äiti itki, minuakin itketti. En halunnut että äiti on surullinen. Jonkin ajan kuluttua he tappelivat päivisinkin, isä karjui ja äiti itki vaikka me katsoimme vierestä. En ymmärtänyt miksi isä oli vihainen.
Isä haukkui äitiä sanoilla joiden tarkoitusta me ei tedetty. Ja äiti itki. Riidat oli kamalia. Opin pelkäämään isää.
Kaikki tapahtui nopeasti. Yhtenä päivänä mummu ja äidin kaveri tulivat meille ja he näyttivät pelkäävän myös. Isä haukkui heitäkin. Ja karjui.
Isä lukitsi meidät autotalliin ja äiti oli kuulemani mukaan mennyt naapuriin pyytämään apua. Poliisit tuli ja vei meidät pois.
Olimme äidin kaverilla yötä eikä meillä ollut vaatteita eikä mitään mukana, ne piti hakea kotoa pois. Äidin kaveri ei uskaltanut tulla mukaan, ei uskaltanut kukaan muukaan. Menimme ystävällisten poliisien kanssa kotiin hakemaan tavaroita. Jäimme odottomaan suloisen koiran kanssa autoon kun äiti ja poliisit menivät sisään.
Äiti itki ja keräsi vaatteita isoihin jätesäkkeihin. Poliisit juttelivat isälle ja näin kun he laittoivat isän haulikon takaisin kaappiin. He olivat rauhallisia ja se teki isänkin rauhalliseksi. Jälkeenpäin ajateltuna se taisi olla sakkojen pelko mikä rauhoitti.
En nähnyt isää enää sinä päivänä, lähdimme poliisien mukana takaisin äidin kaverin luokse.
Isä kävi useasti ovella huutamassa ja äiti uhkasi poliisien tulolla, isä lähti pois.
Jotenkin isä onnistui puhumaan kaikenlaista pahaa äidistä siskolleni. Sisko huusi äidille yhtäkkiä itkien :"HUORA!", tuskin edes tiesi mitä se tarkoitti, minä en ainakaan tiennyt. Sisko kertoi kuinka äidillä on toinen mies ja äiti erotti meidät. En halunnut uskoa, en uskonut. Mitään miestä ei koskaan näkynyt.
Sisko muutti isän luokse ja minä äidin luokse. Isällä kävin säännöllisesti ja isä saattoi kertoa miksi he eivät enää olleet yhdessä. Se oli inhottavaa. Äiti ei selitellyt.
Sisko muistuttaa nyt hyvin paljon isää. Ei välitä muiden tunteista, ei osaa arvostaa muiden apua, ei tee omasta mielestään virheitä, muut tekee. Yhteistä on myös kova alkoholin käyttö.
Minä opin isältäni paljon hyvää mutta myös pelon miehiä kohtaan. En voi luottaa. Ja myöhemmin myös sen että isälle en merkitse mitään.
Äiti vaati vuosia myöhemmin elatusmaksuja, isän ei ole koskaan tarvinnut maksaa minulle mitään. Ei edes muistanut syntymäpäiviä. Ikinä. Isä suuttui koska maksettava summa oli suuri. Tappelimme kauan aiheesta, lopulta en enään halunnut mennä isän luokse. Erosimme vihassa. Muistan lähteneeni itkien pyörällä kotiin. Isän talo ei enää pitkään aikaan tuntunut kodilta.
Isä ei enään ota yhteyttä. Kohta kolmeen vuoteen emme ole nähneet toisiamme. Siskoni tapaa joskus isää, hänen vaimoaan ja velipuoliani, joita minä en ole tavannut. En kuulu enään perheeseen.
On minulla toki äiti. Mutta jos elämääsi on 16 vuotta kuulunut joku henkilö, hänet on vaikea unohtaa. En haluaisikaan. Mietin vain miksi en kelvannut. Miksi raha oli niin paljon tärkeämpi. Tai jos ei raha, periaatteet.
Juttelemme äitini kanssa tästä jonkin verran. Hän sanoo hieman katuvansa sitä että vaati rahoja isältä, hän ei tiennyt että isän ja minun välit eivät sitä kestä. En syytä äitiä, mistä hän sen olisi voinut tietää. Hänellä on edelleen rahallisesti vaikeuksia, mutta rahat tulivat tarpeeseen silloin. Sain tietokoneen mistä on koulunkäynnin kannalta ollut todella paljon hyötyä. Ja myöhemmin ajokortin mihin minulla ei olisi muuten ollut varaa. Sitä äiti katuu ettei vaatinut siskoani meidän luokse asumaan, voisi meidänkin välit olla paremmat.
Ymmärrän äitiä, isä oli väkivaltainen, käytti(ja käytää varmasti edelleenkin) alkoholia erittäin runsaasti, ei huolehtinut meistä, syytti äitiä kaikesta. Isä oli ja on aina ollut hyvä puhumaan vieraille kuinka hän on hyvä ihminen. Äitiä ei uskonut kukaan.
Mitä tästä jäi minulle? Tiedän miksi haluan isona. Poliisiksi. Tämä on osittain niiden ystävällisten poliisipoikien ansiota. Haluan rauhoittaa rauhattomia koteja ettei lapset näkisi vanhempiaan raivon vallassa. Ettei kävisi niin että haulikkoa ei ehdittäisi laittaa yhteistuumin kaappiin piiloon. Haluan tehdä lasten olon vähän turvallisemmaksi, rauhattomassa ja sekavassa kodissa. Ja lasten äidin. Tai isän, riippuu tilanteesta.
Olen epävarma itsestäni, pidän itseäni täysin turhana useimmiten. Jos minut on noin helppo unohtaa, laittaa sivuun kasvavan uusioperheen tieltä, miksi minä olen olemassa? Tunnen olevani liian erilainen. Haluaisin ymmärrystä suruuni, mutta se on jo kavereillenikin tuttua että minun isäni nyt on vähän omanlaatuinen.
Päässäni on kysymys johon en kai koskaan saa vastausta: Miksi?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Koskettava tarina. Ei ole helppoa ollut. Mutta kerro, oliko kannaltasi hyvä että äitisi lähti ja otti eron vai olisiko hänen pitänyt jatkaa liittoa lasten takia? Tämä kysymys sen vuoksi että usein sanotaan ettei saa/voi erota lasten takia, mut harvemmin asiaa kerrotaan näin jälkikäteen lapsen kannalta kumpi oli parempi.
Äiti oli onneton ja se heijastui myös minuun ja siskooni. Äidin kanssa oli paljon mukavempaa eron jälkeen tilanteen rauhoituttua. Äitikin uskalsi olla vapaampi ja rennompi.
Ei ole lapset onnellisia loppuun palaneen vanhemman seurassa.
Vaikka rahallisesti vaikeaa eron jälkeen olikin, muuten meni hyvin. Isäkin siitä sitten aikansa riehuttuaan rauhoittui ja hoiti taloutta ja meitäkin ihan kiitettävästi.
Ehdottomasti parempi näin. Nopeasti siihen tottui että välillä käytiin isän luona, ja kun se tuossa lähellä asuukin oli sinne helppo pyöräillä ihan milloin vain. Harmi vaan että kävi sitten näin.. Kävisin siellä varmasti edelleenkin.
Omasta kokemuksesta voin sanoa että kun silloinkin olin niin pieni, äiti oli se tärkeämpi elämässäni ja äitiin turvauduin. Kun äiti oli surullinen, olin minäkin. En halunnut nähdä äidin purskahtavan itkuun kauppareissun jälkeen autossa.
Kun äiti oli onnellisempi, uskalsi itsekkin keskittyä silloin koulun alkuun jne. Ei tarvinnut murehtia että miksi äiti on onneton.
Ehdottomasti parempi näin.
.., kun luin tuon tekstisi; kyyneleet eivät olleet kaukana; enkä tarkoita sitä, että säälisin sinua. Vaan ajattelin, kuinka paljon tuollaiset kokemukset vaikuttavat silloin lapseen ja mitä ne vaikuttavatkaan nyt myöhemmin aikuisena.
Kuinka vanhempien ja lasten välit voivat mennä niin pieleen; että kokoajan saa pelätä ja olla epävarma kaikesta, tuntea turvattomuutta; kun ne lähimmät ihmiset, omat vanhemmat eivät pysty antamaan sitä huolenpitoa ja välittämistä; mikä pitäisi olla kaikkein tärkeintä.
En yhtään ihmettele, että tunnet itsesi turvattomaksi tai hyödyttömäksi, sillä tuollaiset jättää jälkensä, joista ei "parannuta" tosta noin vaan sormia napsauttamalla.
Kuitenkin kaikesta tapahtuneesta huolimatta tekstistäsi kuvastuu tasapainoinen ja ajattelevainen nainen, joka haluaa tehdä omasta elämästään parempaa; tai ainakin sellaista, jossa pelko ja epävarmuus ovat "poisheitettyjä".
T. sipsu
Sinusta on tullut ajatteleva, empaattinen ja lämminsydäminen ihminen.
Tiputa isäsi taakka selästäsi ja katso sisällesi miten kaunis ihminen olet.
Sinä et ole turha, sinä olet tärkeä ja sinun elämänkokemuksesi on osa sinua.
Käännä kokemuksesi vahvuudeksi ja ole ylpeä itsestäsi, sinusta ei tullut samanlaista kuin isästäsi ja siskostasi.
Hyväksy itsesi sellaisena kuin olet ja ota vastaan kaikki mitä elämällä on sinulle tarjota.
Kaikki se suru, ikävä kuuluu elämään, mutta jatka elämääsi iloiten siitä että sinusta on tullut vahva.
Anna anteeksi isällesi jos pystyt ja sure surusi pois.
Olet taitava ilmaisemaan tunteitasi, sillä tavalla voit käsitellä asioita silloin kun tuntuu ettet löydä kuuntelijaa..
Kaikkea hyvää ja halauksia sinulle.
Kertomuksesi muistutti omaa lapsuuttani isolta osin.Myös mieheni lapsuus on ollut tuollaista, jopa se haulikko on siihen kuulunut.
Nyt olemme eroamassa, vaikka joskus 20 vuotta sitten päätimme, että meille ei käy niin, kuin omille vanhemmillemme.Mutta tässä sitä ollaan.
Yritin puhua miehelleni monta kertaa, kun huomasin hänessä samoja piirteitä kuin isässään.En tosin ole tavannut kyseistä henkilöä, kuullut vain asioista, mitä mieheni lapsuudessa on tapahtunut.Mieheni ei suostunut uskomaan, että toistaa isänsä virheitä.
Mies ei ole koskaan arvostanut minua.Joskus sanoi, että ei saa kehua, ettei tule ylpeeksi.Minulle taas on opetettu, että toista pitäisi vähintäänkin kerran päivässä kehua ja kannustaa.
Yritimme korjata liittoamme pariterapiassa, mutta turhaan.Mieheni olisi tarvinnut kipeästi ammattihenkilön kuuntelemaan.Minulle hän ei suostunu koskaan puhumaan.En pystynyt yksinäni tekemään enempää.Hän teki ratkaisunsa, muutti pois kotoa ja on nyt toisen naisen kanssa.
Sinulle, Lasienkeli, haluaisin sanoa ensin kiitos, että kirjoitit noin hienosti ja selvästi omista tunteistasi.Sulla on ollut varmasti hyvä tuki, että olet säilynyt noin ehjänä tuollaisesta lapsuudesta.Kun joskus solmit parisuhteen, niin neuvon sua hakemaan ajoissa apua, jos vähänkin tunnet, että vanhat ongelmat rupee nostaan päätään.Ne voivat olla piilossa ja sitten jossain tilanteessa putkahtaa esiin.Toivon tietysti, että niin ei käy, enhän tiedä, voit olla vaikka kuinka onnellinen.Nämä asiat on niin vaikeita, että näistä ei yleensä itsekseen pääse yli.
Kaikkea hyvää sulle, Lasienkeli!
Pidä siivistäsi hyvää huolta :o)
En ollut varma uskallanko katsoa mahdollisia vastauksia kirjoitukseeni, pelkäsin negatiivista palautetta.
Kiitos rikkinäinen lasienkeli sinulle neuvosta. Olenkin miettinyt että entä jos isän käytös näkyy joskus minussa, tai vaikka tulevassa avo/aviopuolisossa. Ja kaikkea hyvää sinulle myös.
Kiitos rohkaisevista viesteistä. Onhan tässä elämä edessä, tiedä mitä tapahtuu. Päivä kerrallaan.
-lasienkeli-
Miksi ikävöidä ihmistä, joka huusi ja räyhäsi, haukkui vaimoaan huoraksi, teki lasten olon turvattomaksi, ei huolehtinut elatusmaksuista ja yritti vielä kaiken kukkuraksi tappaa koko perheensä. Pysy kaukana moisesta miehestä, vaikka onkin isäsi. Äitiäsi ja sinua ajattelen lämmöllä ja lähetän telepaattisia voimia, iloa ja rakkautta teidän elämäänne jatkossa. Sinä olet normaali ja olosuhteiden uhri. Ystävät voi valita, vanhempiaan ei ikävä kyllä. Älä anna moisen pilata tulevaisuuttasi. Nimim. saman kokenut äiti ja nyt rakastavan miehen kanssa.