Olen tavannut maailman ihanimman ja huomaavimman miehen ja suhteemme on vielä huuma-vaiheessa. Tähän huumaan vain alkaa tulla säröjä ajan myötä miehen äidin käyttäytymisestä, jotka laitan merkille.
Mies on wanhapoika (35 v) ja asunut äitinsä kanssa koko ajan viittä vuotta lukuunottamatta joskus parikymppisenä. Asuu siis edelleen. Isä on kuollut pojan ollessa 8 v, joten äidin ja pojan suhde hyvin varhain jo tiivis.
Äiti on opettanut poikansa erittäin huomaavaiseksi ja oma-aloitteiseksi kotitöissä, mikä on minusta todella hienoa. Nyt on vain alkanut paljastua, että itseäänhän varten anoppi on poikansa kasvattanut: palvelemaan ja seuraksi. Anoppi ja poika ovat hyvin saman näköisiä ja kahvipöydässä istuvat vierekkäin kuin vanha aviopari. Anoppi hiplasi pojan käsivartta ja vain naureskeli, kun poika ei siitä tykännyt. Poika kävi kuluneella viikolla ostamassa äidilleen alusvaatteita ja rintaliivejä - omalla kustannuksellaan.
Anoppi puhuu, kuinka hienoa on, että poikansa on naisen löytänyt ja minun välini anoppiin ovat toistaiseksi ihan hyvät. pelkään vain, mikä on todellisuus sitten, kun poika todella muuttaa meille. Nytkin olemme kaikki viikonloput meillä ihan käytännön syistä ja anoppi soittelee keskellä yötäkin ja parkuu, kun tarvitsisi pojan selvittelemään sisarustensa välisiä riitoja.
Poika eli miesystäväni on selvästi kypsä tilanteeseen, eikä hän ole äidistään riippuvainen. On vain niin kohtelias ja kiltti, että tekee, mitä äiti vaatii. Olemme olleet heillä yötä pari kertaa, mutta vaikka asunto on pojan, koen sen enemmän anopin valtakunnaksi. Kylässä on kiva käydä, mutta en koe luontevaksi yöpyä miesystäväni kanssa samoissa pienissä nurkissa anoppilassa. Anoppi kun vielä tupsuttaa öisinkin keittiössä, vaikka nukumme osin samassa tilassa.
Mietin vain, kuinka pahaksi tilanne voi kehittyä? Alkaako anoppi roikkua pojassaan sitä enemmän, mitä pitemmälle suhteemme kehittyy? Päästääkö hän ollenkaan irti? Sen olen päättänyt, että minä en ala anopin kanssa pojasta taistelemaan - pitäkööt poikansa, vaikka häntä syvästi rakastankin. Poika olkoon mies ja päättäköön itse, mihin asettuu.
Mies on wanhapoika (35 v) ja asunut äitinsä kanssa koko ajan viittä vuotta lukuunottamatta joskus parikymppisenä. Asuu siis edelleen. Isä on kuollut pojan ollessa 8 v, joten äidin ja pojan suhde hyvin varhain jo tiivis.
Äiti on opettanut poikansa erittäin huomaavaiseksi ja oma-aloitteiseksi kotitöissä, mikä on minusta todella hienoa. Nyt on vain alkanut paljastua, että itseäänhän varten anoppi on poikansa kasvattanut: palvelemaan ja seuraksi. Anoppi ja poika ovat hyvin saman näköisiä ja kahvipöydässä istuvat vierekkäin kuin vanha aviopari. Anoppi hiplasi pojan käsivartta ja vain naureskeli, kun poika ei siitä tykännyt. Poika kävi kuluneella viikolla ostamassa äidilleen alusvaatteita ja rintaliivejä - omalla kustannuksellaan.
Anoppi puhuu, kuinka hienoa on, että poikansa on naisen löytänyt ja minun välini anoppiin ovat toistaiseksi ihan hyvät. pelkään vain, mikä on todellisuus sitten, kun poika todella muuttaa meille. Nytkin olemme kaikki viikonloput meillä ihan käytännön syistä ja anoppi soittelee keskellä yötäkin ja parkuu, kun tarvitsisi pojan selvittelemään sisarustensa välisiä riitoja.
Poika eli miesystäväni on selvästi kypsä tilanteeseen, eikä hän ole äidistään riippuvainen. On vain niin kohtelias ja kiltti, että tekee, mitä äiti vaatii. Olemme olleet heillä yötä pari kertaa, mutta vaikka asunto on pojan, koen sen enemmän anopin valtakunnaksi. Kylässä on kiva käydä, mutta en koe luontevaksi yöpyä miesystäväni kanssa samoissa pienissä nurkissa anoppilassa. Anoppi kun vielä tupsuttaa öisinkin keittiössä, vaikka nukumme osin samassa tilassa.
Mietin vain, kuinka pahaksi tilanne voi kehittyä? Alkaako anoppi roikkua pojassaan sitä enemmän, mitä pitemmälle suhteemme kehittyy? Päästääkö hän ollenkaan irti? Sen olen päättänyt, että minä en ala anopin kanssa pojasta taistelemaan - pitäkööt poikansa, vaikka häntä syvästi rakastankin. Poika olkoon mies ja päättäköön itse, mihin asettuu.
Vastaukset 11
Vanhimmat
ei ole kiinni äidissään vaan toisin päin? Silloin sinulla on kuule toivoa eli älä päästä liian heppoisesti irti miehestä, jonka koet muutoin itsellesi hyväksi! Sulkekaa puhelin yöksi ja nauttikaa hyvällä omalla tunnolla toisistanne.
Nyt täytyy sanoa se, mitä useimmat anopit tällä palstalla pitävät punaisena vaatteena, mutta: anoppisi on aika hankkia oma elämä ja päästää poikansa irti... Sitä mitä tulevaisuudessa tapahtuu, ei tiedä kukaan. Anoppisi voi joko rauhoittua pikkuhiljaa ja oppia omilleen tai sitten yrittää riippua pojassaan kynsin hampain.
Sun on nyt vaan tehtävä päätös, onko tämä mies sen riskin arvoinen... =)
Poika, siis miesystäväni on kerran lähtenyt anopin valituksia lohduttelemaan paikan päälle, mutta ei toista kertaa. Antaa nykyään luurin minulle ja osoittaa selkeästi kyllästymisensä. Anoppilassa (siis omassa asunnossaan) auttaa kyllä kotitöissä, mutta antaa anopin touhuta omiaan pääosan aikaa.
Anoppi niin kehuu, kuinka ihanaa nuori rakkaus on, mutta toisaalta piikittelee koko ajan hellyydenosoituksiamme. Viimeksi heidän käydessään meillä odotti autossa, kun hyvästelimme miehen kanssa. Anoppi kehotti meitä menemään nurkan taakse "antamaan tekohengitystä", mutta mies sanoi, että "miksi sitä pitää piiloon mennä. Voidaanhan me vaikka keskellä toria suukotella."
Mies siis osaa tarvittaessa sanoa äidilleen vastaan, mistä anoppi selvästi kuitenkin loukkaantuu. Se on kuitenkin mielestäni hyvä merkki ja mies on todella kiinni pitämisen arvoinen!
Kun olimme yhtenä viikonloppuna vain pe-la -yön heillä, anoppi oli äärimmäisen loukkaantunut. Hän oli luullut, että olisimme olleet koko viikonlopun. Ruokaa hän oli varannut koko komppanialle ja lähettää sitä aina meillekin, mikä sinällään on huomaavaista. valitettavasti emme PYSTY syömään kaikkea ja ruokaa menee turhaan haaskuun. Olen nätisti yrittänyt sanoa asiasta.
Anopin ongelma lienee se, että hän on aika yksinäinen ilman poikaansa, kun naapurustostakin ovat mummot vuoron perään kupsahtaneet. Sisaruksia on vaikka muille jakaa, mutta niiden kanssa hän riitelee puhelimessa jatkuvasti aivan turhanpäiväisistä asioista. luulisi jo tuohon ikään (62v) mennessä oppinut ohittamaan moiset haukkumiset.
En tiedä, mihin anopin laittaisi, kun/jos jossain vaiheessa muutamme miehen kanssa yhteen. Koskaan en tule muuttamaan saman katon alle! Pelkään että anopista tulee puhelinterroristi vähintään. Toistaiseksi elän toivossa, että mies sentään osaisi itsenäistyä.
ostakaa sille koira!
Olet saanut ison palan purtavaksi anopistasi.
Voit varautua siihen että tulee isoja ja kiihkeitä sanomisia, mustasukkaisuutta. Riippuu täysin poikaystävästäsi, miten suoraan tämä anopin tykitys osuu sinuun. Ja sinusta riippuu, itse kaiketi yrittäisin pitää laihaakin sopua yllä. Että ei ihan kokonaan hylättäisi.
Anoppi ei taida vielä täysin tajuta, mitä on tapahtumassa. Tosiasiassa hän ei niin kauhean vanhakaan ole ( 62 ), joten pahimmassa tapauksessa hilluu seurananne vielä kolmekymmentä vuotta.
Onko anopilla itsellään ollut miesystäviä? Ei hän vielä ole liian vanha saamaan poikaystävää itsekään.
Jos hänellä ei ole ollut miesystäviä, niin näyttää siltä että hän on pojastaan tehnyt sellaisen... miehen korvikkeen itselleen.
Olet aivan syystä varpaisillasi.
Eipä siinä auta muuta kuin pikkuhiljaa alkaa anoppia totuttelemaan pojan lähtöön. Surettaa oikein, että tilanne on päässyt noin pitkälle, noin tiiviiseen sitomiseen.
Elämään kuuluu, että lapsistaan on luovuttava, se on tervettä.
Anopille kannattaa etsiä harrastuksia ja puuhaa.
Mutta ei sinun tiesi helppo tule olemaan, mutta sanotaanhan että rakkaus voittaa kaiken... anopitkin.
Jee, en olekaan siis ainoa. Minulla erittäin samanlainen tilanne, aina ikiä myöten. Tosin mieheni isä kuoli mieheni ollessa jo aikuinen, mutta samalla tavalla äiti sitoi poikansa itseensä. Meillä on kuitenkin sen verran vielä pahempi tilanne, että poika ei itse huomaa mitään.
Mutta tämäkin on tuttua, että anoppi "edustaa" poikansa kanssa tai jos on vieraita, istahtaa poikansa viereen kuin pariskunta konsanaan ja minä saan istua yksin. Mieheni ei huomaa mitään.
Tästä syystä asia, jota miltei eniten vihaan maailmassa ovat mammanpojat ja äidit, jotka suorastaan kiimaisesti rakastavat poikiaan. Yök, hiplata nyt poikansa kättä! Minun anoppi ei osaa puhua kuin pojastaan, minun kuulteni on sata kertaa kertonut kaikille vastaantulijoille, kuinka hän synnytti tämän poikansa (anopilla kolme muuta lasta) ja sitten puhuu aina siitä, kuinka yhdennäköisiä he poikansa kanssa ovat. Sairasta.
Olen ollut nelisen vuotta miehen kanssa, joka on hyvin sidoksissa äitiinsä.
Alkuun äiti soitteli viikonloppuisinkin illalla ja heti aamulla taas uudestaan. Joka pienintäkin asiaa pitää aina äidiltä kysyä.
Sairaslomille jos mieheni jää, menee hän heti ensimmäiseksi äidilleen (isäkin elää saman katon alla hänen äitinsä kanssa, mutta hänestä ei puhuta koskaan mitään) ja joka sairaslomapäivän on siellä useita tunteja.
Jos meille tulee riitoja, niin tietenkin ne setvitään omasta näkökulmasta äidin kanssa. Johtanut siihen, etten ole enää puheväleissä anopin kanssa. Kaikessa tässä minä kuulemma kuvittelen ja hänen äitinsä on aina oikeassa.
En tiedä kauanko jaksan tätä.
Miehesi sentään tuntuu olevan hiukan äitinsä hullutuksia vastaan, vaikka ei ole ihan normaalia, että poika ostaa äidilleen alusvaatteita ja rintsikoita. Voisittekohan puhua asiasta?
Minä en voi puhua mieheni kanssa. Hermostuu heti.
!!!
vastaavanlaista, meillä mieheni oli tosin "naimisissa" molempien vanhempiensa kanssa. Isänsä kyllä aika pian päästi irti mutta äitinsä kanssa meni pari vuotta ennen kuin lieka heltisi. Eikä ehkä olisi silloinkaan, vaan mieheni sanoi omasta halustaan silloin jyrkästi tosiasioita äidilleen niin johan tokeni. Nykyään meillä on heihin asiallisen etäiset välit eikä muuksi muutu.
että olet mustasukkainen. Itsellänikin on poikaani hyvin lämpimät välit vaikka hänellä on perhe. Sinäkin vanhenet, ja saat lapsia, niin huomaat varmaan, että lapset ovat tärkeitä ja rakkaita läpi elämän. Kyllä minunkin minä purnaa, mutta poikani ei onneksi välitä niistä puheista. Onko se paljon poissa, jos jonkun tunnin viettää äitinsä kanssa? Kyllä miehesikin sopeutuu asumaan kanssasi, mutta älä vaadi häntä hylkäämään äitiään, sillä se raastaa heidän kummankin sydäntä.
siis miniä:)
Miesystäväni oli meillä taas viikonlopun ja kotiin mennessään sai kahden päivän ryöpytyksen niskaansa että luuhaa kaiket päivät kylillä eikä enää muista äitiään. Äiti ei myöskään pääse mihinkään ilman poikaansa (senverran huonot jalat ja selkä).
Anoppi oli kolmantena päivänä pyytänyt anteeksi ja tunnustanut kateutensa ja menettämisen pelkonsa. Miesystäväni on päätöksen tehnyt ja siis minut valinnut - kyse on enää käytännön järjestelyistä yhteen muuttamisessa. Anoppi osoitti mielestäni hyvin viisautensa ja hyvä että sai sanottua mustasukkaisuutensa. Eipähän tarvitse pitää kireitä välejä, kun asioista ei puhuta.
Sopeutumista tämä kaikilta vaatii ja oma 8-vuotias tyttärenikin järjestää omanlaisiaan kohtauksia, kun ei kestä miehen tuloa taloon (tykkäävät kyllä toisistaan, mutta minun ja miehen keskinäinen olo on liikaa). Tyttö mm. huusi lauantai-iltana TUNNIN yhtä soittoa yläkerrassa "väääääää, vääääää, minusta ei kukaan tykkäöä, vääää,vääää kukaan ei minusta välitä...". Meni hermot.
Loppujen lopuksi kohdalleni sattunut anoppi-poika -suhde on tiiviydestään huolimatta muutoskykyinen, vaikka kipuilujahan se kaikilta vaatii suuri elämänmuutos. Onneksi asioista sentään puhutaan ääneen!