Ikisinkulla tarkoitan tässä nyt siis henkilöä, jolla ei ole mitään kokemuksia vastakkaisesta sukupuolesta. En tiedä onko tälläsille ihmisille jotain parempaa termiä, joten käytän nyt tuota ikisinkkua.
Muistan, kuinka joskus epävarmana teininä mietin, että kyllä naisiin voi "sitten joskus" tutustua, kun itse on siihen valmis. Noh, noista ajatuksista on nyt kulunut n. 10v, eikä tilanne ole muuttunut miksikään (ikämittari alkaa lähestyä 25:ä). Itse olen kyllä muuttunut paljonkin, enkä ole enään se epävarma teinipoika. Toisaalta, en edelleenkään näe mitään järkeä yrittää tutustua naisiin. En edes tiedä oikeen, haluanko ja pystyisinko edes seurustelemaan. Mikään irtoseksi tmv. ei kuitenkaan kiinnosta yhtään, lähinnä oksettaa jo pelkästään tautien takia.
Äärirealistina täytyy toki myöntää, että edelleen on itsetunnon ja minäkuvan kanssa ongelmia. Olen vuosia jo työstänyt niitä, mutta vielä on selvästi piiiiitkä matka siihen, että tulisin aidosti toimeen itseni kanssa. On myös täysin mahdollista, että joudun kamppailemaan oman itseni kanssa ikuisesti (no, hautaan asti :p). Itse en missään tapauksessa näe järkeä yrittää luoda parisuhdetta, jos ei ensin pysty todella hyväksymään itseään. Pelkästään tämä on jo sellainen tekijä, että sen olemassaolon takia en voi harkita naisiin tutustumista.
Noh, tietysti sitä nyt kuitenkin miettii, että kuinka paljon sitä oikeasti katuu vanhana, jos nuoruus menee yksin elellessä? Jokainen järkevä ihminen kuitenkin ymmärtää, että on täysin mahdotonta yrittää arvailla omia tuntemuksia esim. 10v tai 20v päähän. Onhan se aika tylyä, jos tosiaan joskus keski-ikäisenä sitten romahtaa koko elämä, kun yht'äkkiä tajuaa, että on "tuhlannut" koko nuoruutensa, eikä voi enään koskaan saada sitä takaisin. Toisaalta taas, en oikeen usko, että mulle tuollaista tapahtuisi. En ole tippaakaan tunteellinen ihminen ja pidän itseäni henkisesti melkeinpä yli-ihmisenä.
Onko teillä ajatuksia, että miten tätä asiaa kannattaisi lähestyä? Itse olen ajatuksineni aika pahasti umpikujassa, koska mielestäni olisi hulluutta yrittää "väkisin" pariutua. Toisaalta taas, tilanne ei välttämättä koskaan parane sille tasolle, että voisin loogisesti katsoa olevan järkevää edetä asiassa. Tämä tietty voisi johtaa siihen teoreettiseen keski-iän kriisiin, mikä ei kuulosta hyvältä. :P
Erityisesti kiinnostaisi kuulla sellaisten ihmisten mielipiteitä, jotka on 30 ikisinkkuja, mikäli täältä sellaisia löytyy. Koetteko, että olette menettäneet jotain korvaamatonta, vai onko noilla parisuhdeasioilla oikeasti mitään merkitystä elämän laadun ja onnellisuuden kannalta? Tässä iässä en itse pysty vielä noihin kysymyksiin vastaamaan.
Muistan, kuinka joskus epävarmana teininä mietin, että kyllä naisiin voi "sitten joskus" tutustua, kun itse on siihen valmis. Noh, noista ajatuksista on nyt kulunut n. 10v, eikä tilanne ole muuttunut miksikään (ikämittari alkaa lähestyä 25:ä). Itse olen kyllä muuttunut paljonkin, enkä ole enään se epävarma teinipoika. Toisaalta, en edelleenkään näe mitään järkeä yrittää tutustua naisiin. En edes tiedä oikeen, haluanko ja pystyisinko edes seurustelemaan. Mikään irtoseksi tmv. ei kuitenkaan kiinnosta yhtään, lähinnä oksettaa jo pelkästään tautien takia.
Äärirealistina täytyy toki myöntää, että edelleen on itsetunnon ja minäkuvan kanssa ongelmia. Olen vuosia jo työstänyt niitä, mutta vielä on selvästi piiiiitkä matka siihen, että tulisin aidosti toimeen itseni kanssa. On myös täysin mahdollista, että joudun kamppailemaan oman itseni kanssa ikuisesti (no, hautaan asti :p). Itse en missään tapauksessa näe järkeä yrittää luoda parisuhdetta, jos ei ensin pysty todella hyväksymään itseään. Pelkästään tämä on jo sellainen tekijä, että sen olemassaolon takia en voi harkita naisiin tutustumista.
Noh, tietysti sitä nyt kuitenkin miettii, että kuinka paljon sitä oikeasti katuu vanhana, jos nuoruus menee yksin elellessä? Jokainen järkevä ihminen kuitenkin ymmärtää, että on täysin mahdotonta yrittää arvailla omia tuntemuksia esim. 10v tai 20v päähän. Onhan se aika tylyä, jos tosiaan joskus keski-ikäisenä sitten romahtaa koko elämä, kun yht'äkkiä tajuaa, että on "tuhlannut" koko nuoruutensa, eikä voi enään koskaan saada sitä takaisin. Toisaalta taas, en oikeen usko, että mulle tuollaista tapahtuisi. En ole tippaakaan tunteellinen ihminen ja pidän itseäni henkisesti melkeinpä yli-ihmisenä.
Onko teillä ajatuksia, että miten tätä asiaa kannattaisi lähestyä? Itse olen ajatuksineni aika pahasti umpikujassa, koska mielestäni olisi hulluutta yrittää "väkisin" pariutua. Toisaalta taas, tilanne ei välttämättä koskaan parane sille tasolle, että voisin loogisesti katsoa olevan järkevää edetä asiassa. Tämä tietty voisi johtaa siihen teoreettiseen keski-iän kriisiin, mikä ei kuulosta hyvältä. :P
Erityisesti kiinnostaisi kuulla sellaisten ihmisten mielipiteitä, jotka on 30 ikisinkkuja, mikäli täältä sellaisia löytyy. Koetteko, että olette menettäneet jotain korvaamatonta, vai onko noilla parisuhdeasioilla oikeasti mitään merkitystä elämän laadun ja onnellisuuden kannalta? Tässä iässä en itse pysty vielä noihin kysymyksiin vastaamaan.
Vastaukset 16
Vanhimmat
...valintoja täynnä.
Minusta kuulostaa että pelkäät elää. Et voi tietää mitä ilman / paitsi jäät, jos et anna itsellesi mahdollisuutta / lupaa kokeilla. Samalla täytyy antaa itselleen myös lupa epäonnistua, ja sisukkuutta yrittää uudelleen.
Jos nyt olet onnellinen, et kaipaa mitään, niin silloin naisiin ei ole pakko tutustua sen kummemmin. Mutta kirjoituksestasi paistaa kaipuu läheisyyteen, vaikket ehkä oikein tiedä mitä se on. Kannattaa aloittaa ihan pienestä, kuten ensin ystävystyä ihan kaveripohjalta yhteen mukavaan neitoon. Jos sitten tuntuu että se riittää, niin OK.
Samoin minulla on aina ollut tunne etten koskaan ole valmis suhteeseen. Siitä huolimatta on jotain yrityksiä vastakkaisen sukupuolen kanssa ollut mutta tuo kai se sitten on perusongelma - siis oletan että minulta odotetaan paljon enemmän kuin mihin uskon pystyväni. Ja kai se sitten on tullut todistettuakin vaikka en aivan vakuuttunut ole, ovatko ne luetellut syyt sittenkään ratkaisevia.
Itseluottamusta ja rohkeutta tarvittaisiin paljon enemmän... En ainakaan koe olevani sen huonompi tai parempi kuin muutkaan miehet, monella yksittäisellä osa-alueella huonompi, toisilla parempi mutta yleisesti suht' normaali. Pitäisi kai ottaa suurempia (realistisia) haasteita ja sitä kautta löytää kadonnutta itsetuntoa. Hyviä ja kehittäviä harrastuksia siis tarvittaisiin.
Tuskinpa niinkään paljon väliä mitä harrastaa, kunhan on vain riittävän mielenkiintoista ettei lopeta ennen kuin tuloksia alkaa näkyä... vielä parempi jos siinä tapaa ihmisiä normaalissa ympäristössä, ilman että kokoajan tulisi lajiteltua mielessään mahdollisiin tai mahdottomiin seurustelukumppaneihin. Ainakin minulla käy tuollaisessa lokeroinnissa niin, että osa alittaa riman selvästi ja loput sitten tuntuvat saavuttamattomilta. Aivan eri vaikutelman ihmisistä siis saa jos on heidän kanssaan tekemisissä enemmän. Ihan hyvä tavoite mutta saapa nähdä tuleeko tuosta koskaan mitään :).
Yli-ihmisyyttä - niinpä, ennemminkin epäinhimillistä tunteettomuutta. Kai jonkin asteista masentuneisuutta. Jonkinlainen suojakeino siis: kun ei ihastu, ei myöskään pety.
Kaduttaako minua..? Toisaalta ihan hyvä elämä on tähän saakka ollut. Monta asiaa on tietenkin jäänyt tekemättä ja vielä pahemmalta asia tuntuu kun sen on tiedostanut mutta eipä vain ole saanut aikaan. Toisaalta onhan monta huonoakin asiaa jäänyt kokeilematta... Tavallaan pitää tässäkin suhteessa osata itsensä hyväksyä, katuminen on aivan turhaa ja tulevaisuudelta kannattaa odottaa parempaa.
Pohtimisen sijasta kannattaisi ryhtyä elämään. Nimittäin yksi elämä tässä vaan on. Eikä sitä koskaan tiedä mitä menettää jos ei ole mitään kokenutkaan. Itse olen kerran seurustellu pitempään ja nyt ollu yli 10 v sinkkuna.
vaikeampi toteuttaa. Totuus on niinkin yksinkertainen ettei tästä tilasta yksin pääse pois jos on masennusta eikä ole mitään väliä. Ei edes sillä elämällä.
Itselläni paukahtaa pian 38v mittariin, enkä ole seurustellut päivääkään. Asia tuntuu häiritsevän eniten sukulaisia, työkavereita ynnä muita.
Kun tuntemattoman ihmisen kanssa ikisinkkuus tulee jossain yhteydessä esiin, niin ollaan mukamsa niin hämmästyneitä että.
Aivan kuin eivät olisi yksin elävää ihmistä koskaan nähneet.
Muutenkin tuntuu kummalta, että sellainen asia häiritsee ulkopuolisia, josta ei heille aiheudu haittaa.
Mitä sitten tyytyväisyyteen tulee, niin minulle tämä on niin luonnollinen elämäntapa kuin vain olla voi.
Tuntuisi aivan kummalliselta asua jonkun kanssa saman katon alla. Seksistäkään en ole koskaan erityisesti välittänyt. Yhden illan jutuista ainakin tulee sellainen morkkis, että en niitäkään enää oikeastaan harrasta.
Tyhjennys hoituu simppelisti omalla kädellä.
Yli 50-vuotiaana ikisinkkuna sanoisin, ettei kannata panostaa asian pohdiskeluun pätkääkään. Kaikki muinoin ihailemani naiset ovat hirvittäviä turvonneita sieniä. Onnittelen itseäni aina kun vedän 10 kilsan lenkkiä ja nään niitä kadulla tuskaisesti lyllertämässä.
Yhden edun olen keksinyt: miehet saavat virtsatie- ja eturauhastulehduksia nimenomaan ja ainoastaan naisten alapäästä, joka lienee kammottava hiiva-astia.
Hyvin sanottu! Minä olen nainen, en ole harrastellut irtosuhteita, eikä minulla ole koskaan ollut hiivaa... Mikä se irtosuhde on-olen siis kyllä harrastanut seksiä, mutta en yhdenillan. En minäkään välitä niin hirveästi seksistä. mieluummin otan repun ja lähden vaikka patikoimaan afrikkaan. Jotkut ihmiset vaan tuoksuvat paremmille ja jotain vetovoimaa löytyy. Niin, tarvitseeko se kumppani olla eri sukupuolta? Minulla kyllä. Ja kannattahan sitä seksiä kokeilla kerta niiiin moni siitä nauttii. Mutta aika teillä vielä on.
Olen ehkä "vasta" 20-vuotias(mies), mutta pelkään pahoin voivani "profiloitua" samanlaiseksi kuin sinä. Elämäni suurin huoli(jopa neitsyytenikin ylittävä) on se, että "Mikä minusta tulee isona?" -Kysymys, jonka otan vakavammin kuin useimmat; mielenkiintoisan(ja merkityksellisen) opiskelualan löytäminen on ollut aika "questia", pitäisi vielä saada lisää vauhtia..
Olen useaan otteeseen miettinyt, että "pitäisikö sitä vaan.." hakeutua väkisin seksiin jonkun kanssa; omanarvontuntoni on vain liian vahva moiseen.
Kaunis nainen voi valita partnerinsa kuin seisovalta pöydältä, mutta mitä miehiin tulee niin kohtuullisen hyvännäköinenkin mies(kuten minä) voi jäädä "kuoppaan", näemmä.
Monet ikäiseni naiset ovat jo aika pitkällä "kullirallissa"; kaipa itsekin pitäisi läpikäydä jonkinlainen "kokeiluvaihe".
Usein iltayöllä yksin sängyssäni kieriskellesäni haaveilen siitä, kuinka olisi vain lämmintä ihoa jota vasten painautua; haave, joka menee rajun panemisen edelle.
No ei se kulliralli mitään haaveiltavaa ole. Ymmärrän seksipaineet, koska niitä on itelläki, ja naamallani saisi kyllä kohtuullisiakin miehiä sänkyyn vaikka joka vkl tai useamminkin mutta kukapa oikeesti haluaa olla kaikkien pantavana?
En minä ainakaan naisena halua olla mikään yleinen patja, vaikka sitä nykyään jokapaikassa toitotetaankin että lisää miehiä ja seksiä jne.
Rakastelemaan oppii kai vaan sen kanssa kenen kanssa rakastelee. Naida voi kenen kanssa vaan ja kyllä useimmat tuntemani tytöt sanoo ettei yhenillan jutut tunnu missään, tai ei ainakaan hyvältä. Ulospäin annetaan ymmärtää että oli kovinkin nautinnollista. Totuushan on että suurin osa naisista ei saa kiksejä siitä että sitä munaa heilutetaan ees taas pimpsassa vaan kyllä sen hyvän olon tuo se kokonaisuus.
Älä panikoi ja jos seksiseuraa haet niin ymmärrän. Mutta älä sä ala pilluralliin jos se ei omalta jutulta tunnu :)
Mä olin 20v kun olin ekaa kertaa sängyssä eikä sen jälkeen kovin vilkasta ole ollut. Nyt vuosi ilman mitään :/
Kun joku kerran on jäänyt siihen epävarmuuden ja eristäytyneisyyden kierteeseen, voi olla tosi korkea kynnys katkaista sitä: Mutta teillä miehillä on se helppo homma, että teidän kuuluu tehdä aloite. Voitte yrittää monia naisia. Nainen voi vain odottaa että joku mies lähestyy ja on kiinnostunut.
Olen nyt 24v. eikä KOSKAAN kukaan mies ole ollut vakavasti kiinnostunut minusta. 16-18v. olin kyllä usein discoissa ja siellä yrittivät monet jotain muuta, ei-vakavaa. Näen tosiaan itse ettei naama peilissä ole ruma lainkaan, mutta totuus on edelleenkin se että kukaan ei kiinnostu.Sinkku sopeutuu loppuelämään ikisinkkuna?
1. Miten olet päätynyt kuvittelemaan, että aloitteen tekeminen olisi millään tavalla helppo homma?
2. Miten olet päätynyt kuvittelemaan, että miesten kuuluu tehdä aloite?
Olen 27-vuotias ikisinkku, joka ei ole koskaan seurustellut saati harrastanut seksiä. Syynä yksinkertaisesti erakkomainen luonne.
Koulussa olin "hikipinko" ja en asialla ihmeemmin stressannut, mutta ylioppilaskeväänä, kun opiskelupaineet loppuivat, se kumma kyllä alkoi ahdistaa. Oli jotenkin aikaa tiedostaa oma erilaisuutensa.
Sen jälkeen tuli kuitenkin armeija, yliopisto-opinnot sekä työelämä. Naiset jäivät taas päässä taka-alalle, eikä mitään tarvetta tilanteeni muuttamiselle enää ole. En tiedä, olisiko työttömyyden nyt iskiessä aikaa taas stressata naisasioilla.
Kiinnostavaa, joskaan ei yllättävää, että moni tuntuu suhtautuvan aika positiivisesti omaan ikisinkun elämään. Tuo pariutumisen tarve on siis ilmeisesti aika yksilöllistä, eikä mikään ihmisrodun pakollinen tarve. :)
Mitä masennukseen tulee, niin itsellä ei ole ikinä sitä ongelmaa ollut, enkä usko että olen kovinkaan taipuvainen siihen sairastumaan. Ainakin tässä iässä pelkkä ajatus siitä, että voisi masentua vaan sen takia, ettei ole naiskontakteja, tuntuu kyllä todella huvittavalta. Mulla naiset on kuitenkin aina ollut täysin koko prioriteettilistan ulkopuolella.
Mitä seksiin tulee, niin se ei myöskään mulle ole koskaan ollut tärkeä asia. En itseasiassa edes halua harrastaa seksiä, koska mun mielestä siinä pistää liikaa itsestään peliin. Kaipaan tiettyä yksityisyyttä ja mun mielestä seksi on liian henkilökohtaista. Haluja on kyllä säännöllisesti, mutta masturbointi hoitaa sen puolen erinomaisesti. Masturbointi on jotenkin paljon mukavampi ajatus kun seksi, koska siinä ei tarvitse stressata mitään suorituspaineita vaan voi keskittyä kaikessa rauhassa omaan itseensä. Pystyn kyllä olemaan useampia päiviä masturboimatta, joten mitään hirveää tarvetta ei ilmeisesti siihenkään ole. =)
Tuossa eräässä kirjoituksessa mainittiin läheisyys ja täytyy myöntää, että joskus nukkumaan mennessä tulee sitä itsekin mietittyä. En yhtään tiedä, miltä tuntuisi koskettaa naisen ihoa, tai miltä se tuntuisi, kun itseä koskettaisiin. Suomalaiseen kulttuuriin kun ei oikeen kuulu edes halaaminen, niin tuo läheisyys on kyllä lapsuusvuosien jälkeen unohtunut ja jäänyt kokonaan elämästä pois. En toisaalta osaa sanoa kaipaanko oikeasti läheisyyttä, vai onko tuo vaan sellanen asia, että olen lähinnä utelias. Tärkeää on huomata, että mun mielestä läheisyydellä ei ole mitään tekemistä seksin kanssa.
Olen joskus miettinyt tuohon läheisyyteen liittyen, että olisiko järkevää hankkia ainakin yksi hyvä naispuolinen kaveri. Kaveriahan voisi kuitenkin esim. halata ja sitä kautta saisi sitten läheisyyttä, jos siihen nyt ylipäätänsä on mitään tarvetta. En vaan itse oikeen usko miehen ja naisen väliseen kaveruuteen, joten asia ei ole edennyt koskaan ajatusta pidemmälle. Mietin myös, että mitä ihmettä naisen kanssa voi edes puhua. Tietysti kaikkea turhaa roskaa, mutta epäilyttää, että voiko naisesta koskaan tulla läheskään yhtä hyvä kaveri, kun miehestä. Meillä miehillä on kuitenkin ne omat jutut, mistä ei kyllä oikeen voi naisen kanssa puhua.
Noh, tästä nyt saa ehkä sen kuvan, että olen ihan älytön friikki, joka ei ole naista edes ikinä nähnyt livenä. :p On mulla kuitenkin sisko, joten sinänsä tiedän kyllä, millasia naiset on noin yleisesti ottaen. Ehkäpä tuo siskon olemassaolo on itseasiassa vaikuttanut siihen, että näen naiset hyvin realistisessa valossa ja sen takia ne tuntuvat jotenkin niin turhilta.
Tuli muuten sellainen asia mieleen, että kuinkakohan moni "tavallinen" ihminen olisi onnellisempi, jos eläisi ilman parisuhteita ja yhdenillan juttuja? Voi olla, että yllättävän moni. Se yksineläminen saattaa vaan tuntua mahdottomalta, jos on nuoresta asti tottunut elämään suhteessa. Tämä on tietysti ihan ymmärrettävää, eikä varmaan ole aikuisena järkevää yrittää radikaalisti muuttaa omaa elämäntyyliä.
Täytyy tuohon seksiasiaan vielä todeta, että olen myös todella superkriittinen oman ulkonäköni suhteen. En siis missään nimessä halua asettaa itseäni ikäänkuin toisen ihmisen "arvioitavaksi". Tästäkin johtuen kynnys seksin harrastamiseen on niin suuri, että käytännössä en usko sen olevan missään tilanteessa mahdollista.
alkuperäinen, taidat olla melkomoinen perfektionisti.
Mulla oli ihan samoja ajatuksia teini-ikäisenä, miltei kaksikymppiseksi kun en mielestäni "osannut" seurustella, olin poikatyttö, liian järkevä. liian kriittinen itseäni kohtaan yms. Lisäksi olen kahden veljen isosisko, joten tiedän miten KAMALIA pojat voivat olla :) Katselin vaan syrjästä kikattelevia seurustelevia tyttöystäviäni, ja ajattelin, minä en kyllä jaksaisi..
Olin siis sitä mieltä, ettei mua kukaan poika voi ymmärtää, seurustelu on typerää lässyttelyä, turhaa, seksi liian intiimiä, en voisi ikinä nukkua kenenkään kanssa samassa sängyssä yms.
Sitten tuli poika joka vei sydämmeni mennessään, myös neitsyyteni (vasta parikymppisenä!)
Se suhde loppui, mutta kaipuu toisen ihmisen läheisyyteen oli herännyt. Seksihommista katosi "suorittamisen" ja "arvioinnin" tunne kun pääsi tositoimiin eikä mikään ei ollut yhtä ihanaa kun herätä rakkaan lämpimästä kyljestä..
Olen sitä mieltä että olet ajatellut ja järkeillyt asiat puhki, ja olet omien mielikuviesi "uhri".
Unohda perkfektionismi, ole armollinen itsellesi ja hyppää veteen rohkeasti.
- Erakko luonne viihdyn liian hyvin yksikseni.
- Saamaton.
- Kyyninen maailman kuva ja suurin osa ihmisistä on sontaa.
- Neuroosit jotka estävät naisiin tutustuminen.
- En jaksa ketään yhtään mielyttää jos en tunne tätä hyvin ja pidä hänestä.
Tosin haluaisin oman perheen, mutta siihen valitettavasti tarvitaan nainen jos voisin itse synnyttään tekisin oman perheen ilman kumppania. Ymmärrän "ongelmani", mutta tahti on hidasta saamattomuuteni takia. Tosin olen siinä suhteessa asiat hyvin että ymmärrän todellisuutta keskivertoa paremmin ja en tarvitse mitään tunteita jos aloitan suhteen.