Maltillisen tupon paradoksi?

Palkankorotus voi kestävästi perustua vain ja ainoastaan tuottavuuden paranemiseen. Vuoden 2007/2008 ylisuuret kiristetyt korotukset ovat julkisella puolella johtaneet Suomen ylivelkaantumiseen. Siitä lähtien Valtion talous on ollut pakkasella ja velkataakka kasvanut, ollen nyt jo 70% bruttokansantuotteesta. Velkojen korot vievät yli 3 miljardia verovaroin kerätystä valtion budjetista. Velkataakka alkaa olla sitä luokkaa kuin 1990-luvun alussa, jossa Suomelle ei enää myönnetty lisää lainaa. Siitä on vavahduttavia kertomuksia, kun presidentti Koivisto mietti, että pitäisikö hänen luopua palkastaan jne. Lopulta, vaikka oli tehty kohtuullinen yhteiskuntasopimus asiantilan korjaamiseksi, Teollisuusliiton edeltäjä Metalli kärkenä torppasi sopimuksen, minkä takia Suomi joutui devalvoimaan ja ajautui helvetinmoiseen lamaan.

Julkisen puolen palkankorotukset eivät voi olla suurempia kuin sitä rahoittavien yksityisten puolen korotukset. Niidenkin pitää perustua tuottavuuden kasvuun. Näin se on. On se sitten lainsäädännöllä säädeltyä tahi ei.

Palkat perustuvat työn vaativuuteen, ei sukupuoleen tai muuhun luokittelevaan tekijään. Työn vaativuuteen. Lisäksi on henkilökohtainen osuus, paremmalle työntekijälle on ihan oikein maksaa hyvän miehen tai naisen lisää. Palkkaharmonisointi oli hullua touhua. Ei perustunut mihinkään. Pelkkää sosialistien rahanjakoa. Se romuttaa palkanmuodostuksen perusteita.

Silloin persujen kultaisena ajanjaksona, oli muutakin pysyvää kuin kekkonen.

Nimittäin inflaatio, joka selittää nuo silloiset näennäisen suuret palkankorotusprosentit. Ostovoima ei silloin paljoakaan noussut, vaikka oli kovat korotukset.

Niinhön ne tekee nykyäänkin. Hinnat nousee mutta palkat ei.
Mutta miltäs maistuu tulevat yleislakot ja pitkät sellaiset ?

Talkoo-Taavetti