Kuka väänsi sanan

junalauta

Vastaus: Sana jumala esiintyy kaikissa itämerensuomalaisissa eli suomen lähisukukielissä. Sanan vastineita on mahdollisesti myös etäsukukielissä: ersässä ja mokšassa jon- on alkuosana salamaa tarkoittavissa sanoissa, joiden jälkiosa tarkoittaa tulta. Marin kielen jumo tarkoittaa taivasta ja ylijumalaa.

Kyseessä on hyvin vanha laina arjalaisesta eli indoiranilaisesta kantakielestä, joka kehittyi vielä vanhemmasta indoeurooppalaisesta kantakielestä, ja jota edustaa sanskrit. Sanskritissa dyumán tarkoittaa kirkasta, loistavaa ja hienoa, ja sanalla kuvataan Indra-jumalaa.

Vastaaja: Klaas Ruppel

Lähde
Jumala (Etymologinen verkkosanakirja, CSC)

Sana Jumala lopusta alkuun lukien on

Almauj

Eli sama kuin englannin kielen Almighty Kaikkivaltias. Sana on siis Jumalan itsensä kehittämä ja se on Suomesta käsin kulkeutunut muille suomensukuisille kansoille. Eikä päinvastoin.

Mielenkiitoinen kysymys. Ja varmasti on niin, että sanan alkuperä palautuu ns heimoveljien kieleen. Kyseessä kun on ilmeisesti yksi kaikkein vanhimmista sanoista.

Aramean kielellä, eli Jeesuksen kielellä Jumala on "Yh Alaha" ja äännetään ”AaLaH” .

Allah on siis Jumala Jeesuksen kielellä.
Aramea on yksi arabien kielistä.

Pe.ku

Mikael Agricolaa pidetään Suomen kielen tai ainakin kirjoitetun kielen isänä. Meille evoluutio ei ole suonut kirjoitustaitoa kovin pitkän aikaa ja jostain Siperian aroilta mökellyksemme on peräisin. Siellä jossain evoluutio on laittanut päähän ajatuksen että on olemassa joku satuolento ja sille on täytynyt antaa sanallinen vastine joka valikoitunut Jumalaksi.

Sairas Vääns. Amerikan mantereella Sairas Vääns.
( Syksyn sävel vuonna kives ja miekka.)

Tämä on hyvä kysymys, sillä täällä esiintyy käsitys, että jotenkin Jumala muuttuu joksikin toiseksi eri kielillä.

”Anonyymi” 2024-01-18 09:13:57 on tehnyt juuri kuten pitää. Ensin tarkistetaan se, mistä sana on peräisin. Eli etymologisesta verkkosanakirjasta.

”... indoiranilaisesta kantakielestä, joka kehittyi vielä vanhemmasta indoeurooppalaisesta kantakielestä, ja jota edustaa sanskrit. Sanskritissa dyumán tarkoittaa kirkasta, loistavaa ja hienoa, ja sanalla kuvataan Indra-jumalaa.”
”…ersässä ja mokšassa jon- on alkuosana salamaa tarkoittavissa sanoissa, joiden jälkiosa tarkoittaa tulta”
”Marin kielen jumo tarkoittaa taivasta ja ylijumalaa.”

Nämä ovat siis ajalta ennen kristinuskoa. Olennaista on siis se, mitä sanan merkitys on eli mitä sillä kuvataan.

Sen vuoksi mm. sana Allah tarkoittaa yksinkertaisesti Jumalaa ja myös arabikristityt käyttävät oman kielensä mukaista ilmaisua.

Sitten on nämä kielileikit (jotka sinällään ei ole paha, kun ei vain ota niitä tosissaan) kuten tämä ”Sana Jumala lopusta alkuun lukien on Almauj.”

”Luonnollista vai yliluonnollista?!”

Ihmisen ontologinen ja episteeminen eksistenssi, -mikä se on?
Onko tuo mielestäsi outo kysymyksenasettelu?

Yht´äkkiä ajatellen se tuntuu arkiajattelussa ehkä oudolta, vieraalta, liian teoreettiselta, pelottavaltakin ja ehkä tarpeettomalta. Joidenkin mielestä turhan akateemiselta.

Tosiasiassa se kuitenkin on kysymys, jonka perusteella jokainen meistä ihmisistä määrittelee itsensä, elämisensä ja olemiensa sekä suhteensa muihin ihmisiin, muihin olentoihin, esineisiin, asioihin, ilmiöihin, ideaaleihin, siihen mitä pidämme oikeutena tai vääryytenä, totuutena tai vääränä, luonnollisena tai yliluonnollisena, koettuna tai kuviteltuna, materiaalisena vai henkisenä tai hengellisenä, tärkeänä tai tarpeettomana, sisäisenä tai ulkoisena, monopolisena – dipolisena tai moniulotteisena, monikeskeisenä, yhdistävänä tai erottavana, samanmielisiin ja riitauttaviin, syntiseen tai pyhään, meihin ja muukalaisiin jne. Tuota listaa voisi jatkaa äärettömyyksiin. Jokainen joka hiukankaan pohtii, ymmärtää tuon universaalin. Ihminen on merkityksellinen todellistumisen fokus. Onko lopputulos noissa toden ja epätoden mielen pyörityksissä kuin lottonumeroiden arvonta, vai syy-ja seuraussuhteinen; fundamenteista, premisseistä, paradigmoista jne. orientoituva todellisuuskäsitys, maailmankuva, ihmiskäsitys, yhteiskuntakäsitys, minäkuva, oppimiskäsitys, moraalikäsitys… Mikä on pakottavaa, mikä opittavaa, mikä oivallettavaa…, -suhteessa mihin?

Tuo kaikki on aivan arkista ja konkreettista. Pohtijat näkevät niissä tavoitteellisia intressisoituneita malleja, teorioita, itseisarvoisia tai instrumentaalisia merkityssuhteita.
Noita määrityksiä on lukemattomia, vastakohtaisuuksia ja riippuvia, kausaalisia tai satunnaisia.


Onko tuo tyhjää jaarittelua, vai ihmiselle tärkeää ja luonteenomaista, uteliaisuutta, tarkoituksenmukaisuutta, oivaltamaan pyrkivää, tiedostamaan pyrkivää tms.? Onko parempi välttää joitakin tietoja ja todellisuuksia, vai pyrkiä ymmärtämään, käsittämään, liittymään, ryhmittymään, samastamaan, mukautumaan, kyseenalaistamaan assimiloitumaan, kritisoimaan, intressisoitumaan, viholistumaan…?

Joillekin ihmisille riittää vähempi pohdinta, ymmärtäminen, tiedostaminen, jäsentäminen, reflektoiminen, selvittäminen. Toisille on tärkeää saada empiriaa, evidenssejä, realistisia argumentteja, ymmärtämistä sekä ajallisesta, että iankaikkisesta, suhteellisesta tai tapauskohtaisesta jne. jne.

Mikä merkitys ihmisen tarpeilla tietää on? Onko se ihmiselle ominainen uteliaisuus, vapaus, itsenäisyys ja itsemääräämisoikeus, sopeutuminen kulttuuriin, poliittiset tai oikeudelliset perustelut vai mitkä? Syitä on myös ääretön määrä.

Lopulta on kysymys ihmisyydestä, olevaisuudesta tietoisuuden merkityssuhteista jne. Oikean ja väärän, hyvän ja pahan, kauniin ja arvostettavan vs. ruman ja vahingollisen vaikutuksista ihmisen elämässä ja kuolemassa, terveydessä ja sairaudessa, köyhyydessä ja rikkaudessa, asemassa yhteisössään, tunnon rauhasta, tietoisuuden rauhasta, tuhosta ja pelastuksesta. jne.

Ihminen voi valita yksinkertaisen elämän ja tyytyä yksinkertaisiin vastauksiin kaikkiin kysymyksiin. Toset taas tarvitsevat ja tavoittelevat perimmäsitä ymmärrystä saadakseen mielenrauhan ja selviytyäkseen itselleen ja muiden ja muille tarpeellisista haasteista. Ja niitähän riittää. Generalistille riittää kohtuullinen tietäminen, jotta elämän haasteiden häneen kohdistuvista tarpeista ja vaatimuksista selviää. Spesialisteille riittää vain perimmäinen ja kaiken ihmiselle mahdollisen tiedon läpitarkastelu ja reflektoiminen, oppiminen, sisäistäminen jne.

On olemassa myös ihmisiä, joille korkein totuuden ulottuvuus ja lopullinen totuus edellyttävät sitä, että on sielun rauha Jumalan kanssa.

Otan yhden esimerkin. On todettu, että synti erottaa ihmisen Jumalasta. Toisaalta on todettu Raamatussa, että jokainen ihminen, hänen sielunsa ja mielensä ovat Jumalan sanan alla kuin peilin edessä. Raamatun mukaan Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja tervävämpi kuin joku kaksiteräinen miekka. Ja tunkee lävitse siihen saakka, että se sielun ja ytimen erottaa ja on ajatusten ja aivoitustenkin tuomari. Toisaalta Sielujen vihollisesta on sanottu Raamatussa, että se käy ympäri kuin ärjyvä leijona (kiljuva jalopeura), etsien kenet hän nielisi. Kun pyhä henki on puolustaja, paha henki on syyttäjä. Ihminen taipuvaisena synteihin lankeamaan kärsii synnin houkutuksista ja lankeemuksiensa aiheuttamista omantunnon tuskista. Jotkut valitsevat elämä, jotkut kuoleman tien. Lisääkö tietoisuus tuskaa? ”Syömällä paratiisin omenapuusta”, tulemmeko Jumalan kaltaisiksi, tietämään hyvän ja pahan? Onkin ymmärrettävää, että Raamatu painottaa tietämisen sijaan lapsenkaltaista uskoa. Todeten, ettei muuten voi edes löytää Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan. Ihminen ei järkensä avulla voi löytää Jumalaa, ei Jumalalle kelpaavaa vanhurkautta, eikä tietä, totuutta ja elämää, joka johtaa johonkin päämäärään.



Johtopäätös: Käy äänestämässä? ))

Vastaus: Sana jumala esiintyy kaikissa itämerensuomalaisissa eli suomen lähisukukielissä. Sanan vastineita on mahdollisesti myös etäsukukielissä: ersässä ja mokšassa jon- on alkuosana salamaa tarkoittavissa sanoissa, joiden jälkiosa tarkoittaa tulta. Marin kielen jumo tarkoittaa taivasta ja ylijumalaa.

Kyseessä on hyvin vanha laina arjalaisesta eli indoiranilaisesta kantakielestä, joka kehittyi vielä vanhemmasta indoeurooppalaisesta kantakielestä, ja jota edustaa sanskrit. Sanskritissa dyumán tarkoittaa kirkasta, loistavaa ja hienoa, ja sanalla kuvataan Indra-jumalaa.

Sana Jumala esiintyy kaikissa suomen lähisukukielissä.

Itämerensuomalainen Jumala-nimi on karjalassa Jumala, vepsässä Jumal, virossa Jumal, Jummal, liivin Jumàl, lapissa Jummel, Jupmel, Ibmel, Jimmel.

Samojedeilla on ollut käytössä nimitys Jum ja Num, joka merkitsee taivasta. Eri kielissä Jumala on merkinnyt taivasta, taivaan tulta, taivaallista suojelushenkeä, taivaan jumalaa, taivaan valtiasta, taivaan isää, päivää, täyttä, iankaikkisuutta, kaikkivaltiuutta, päämiestä, joka siis tarkoittaa korkeinta absoluuttista olentoa ja kaiken luojaa.

>>>"kuka väänsi sanan"<<<


Paavali :
"niin on meillä kuitenkin ainoastaan YKSI JUMALA , Isä , josta kaikki on , ja johon me
olemme luodut " 1 Kor: 8: 5-6

Mitä merkitystä oikeastaan on jonkun sanan etymologialla?

Teoksessa Iso Raamatun tietosanakirja 2 todetaan, että suomen kielen Jumala-sanan alkuperästä ei ole varmaa tietoa. Alkuperästä on useampia selityksiä. Yhden mukaan Jumala-sana on johdannainen sanasta, joka merkitsi ’valoisa, kirkas’. Toisen mukaan kantasanalla juma on ollut merkitys taivas ja kolmannen mukaan taustalla olisi eestin sana jume.

Suomen kielessä on useitakin -la-päätteisiä sanoja, joilla tarkoitetaan paikkoja, joissa esiintyy alkuosan kertomia asioita, esimerkiksi juottola, 'paikka, jossa juotetaan', samoin tietysti sanat, joissa vain sattuu olemaan sama -la-pääte ilman paikan merkitystä, kuten adj. kamala.

Latvian openi oli sitä mieltä, että paikannimi Sastamala olisi latviankielinen, sillä aikoinaan sinne on 1) asettunut latviasta tullutta väkeä ja 2) sana mala tarkoittaa latviassa rantaa. Paikka olisi siis Sasta-nimisen alueen ranta, eikä paikka, jossa on jotakin sastama-nimistä.

Suomen kielen sana jumala on ilmeisesti omaperäinen suomalais-ugrilainen sana.

Muuttuuko Jumala jotenkin joksikin toiseksi eri kielillä?