Uskomatonta, että voi koskee näin kovasti!
Olemme eläneet 20 vuotta yhdessä, meillä on kolme lasta, nyt jo nuorinkin 16 täyttävä. Elämä on ollut myrskyisää varsinkin alkuvuodet, mutta oli halua ponnistella. Ulkopuolisia suhteita ei ollut suhteen aikana, tosin olin pettynyt mieheeni, kun hän hyppäsi heti toisen sänkyyn, kun olimme alkuseurustelun aikana muutaman päivän erossa, mutta tästä päästiin yli, se ei merkinnyt hänelle mitään?!
Nyt mieheni on tehnyt reissuhommia 9 vuotta ollen kotoa poissa 2-3 päivää viikossa, joskus pidempään, joskus päiväseltään.
Olen pitänyt häntä aina täysin luotettavana, yläpuolella tavallisten miesten, jotka juoksevat jokaisen helman perässä, joka kohdalle sattuu. Hän on ollut erittäin tarkka rehellisyydestä ja inhonnut valehtelua. Hyvin musta-valkoinen ihminen, väärintekemiselle ei hänen mielestään ole syytä, jos joskus keskustelimme esim lasten väärin tekemisistä ja yritin selittää, mistä tuo voisi johtua.
Puoli vuotta sitten hän alkoi huolehtia aivan erityisesti ulkonäöstään, mikä minustakin oli ihan kiva, mutta pisti miettimään, mikä muuutoksen sai aikaan? Punttisalikäynnit, kauneushoitolat, uudet kalliit ihonhoitotuotteet, nuorekkaita vaatteita jne. Tätä ennen syksyllä jonkinlainen keski-iän kriisi, jota yhdessä käsiteltiin. Seurausta siitä? Halu näyttää vielä nuorelta eikä keski-ikäiseltä, ymmärrettävää?
Rehellinen mieheni käyttäytyi kotona ihan normaalisti, halusi minua sängyssäkin, tai ei ainakaan osoittanut haluttomuutta. Sain kuitenkin aina kuulla, etten välitä hänestä ja halua häntä tarpeeksi ja etten rakasta häntä. Omasta mielestäni rakastin, mutta hänen äkkipikaisuutensa pilasi monta hyvää hetkeä ja vei rakkauden tunteen. Kuitenkin aina halusin jatkaa elämää hänen kanssaan ja uskoin parempaan.
Aloin puhua talon rakentamisesta, hän suunnitteli mieluummin kalliin auton ostoa, kuin mitään kotiin liittyvää.
Koskaan en ollut urkkinut hänen asioitaan, katsonut puhelimeen tulleita puheluja, tutkinut sähköpostia tai mitään muuta, koska en tuntenut tarvetta, ei tullut edes mieleen, että olisi pitänyt pitää silmällä enemmän. Luotin häneen kuin vuoreen! Kuitenkin hän alkoi puhua puhelujaan ulkona, salasi tietokoneensa käyttäjätunnuksella, sai kamalasti viestejä ja minä hölmö uskoin että kaikki on vain työ-ja kaveripuheluja. Oikeesti en osannut koskaan epäillä, että hänellä olisi toinen, mutta niin vain oli. SE TUNTUU NIIN KÄSITTÄMÄTTÖMÄLLE.
Ihan kuin hän olisi kuollut, mutta jos olisi kuollut, tuntisin ikävää ja surua, nyt tunnen tuskaa petetyksi tulemisesta ja vihaa siitä, etten koskaan voi enää häntä kohdata kuin ennen, toivon etten ikinä enää näekään!
Kun sain selville suhteen, hän kirjoitti pitkän listan minun väärintekemisistäni ja tunteettomuudestani, omasta yksinäisyydestään, tuntui aivan uskomattomalta, olinhan minäkin yksin tuon ajan, kun hän oli pois, huolsin kodin ja lapset, maksoin laskut ja pyöritin tätä kotirulettia. Missään en käynyt muualla kuin kerran vuodessa pikkujouluissa ja töissä. Lopetin luottamustehtävätkin, että olisin hänen lähellään, kun hän on kotona. Hän kertoi tuon suhteen täyttäneen sen aukon hänen elämästään, kun hän oli niin yksin. Mies, joka ei koskaan hyväsynyt väärintekemistä ja syitä puolustelee nyt lapsille tekemisiään hyvillä syillä. Olisi ottanut eron silloin kun totesi elämän niin tyhjäksi, mutta ei olisi tehnyt tätä!
Tunnen itseni niin huonoksi, olemattomaksi, vanhaksi, rumaksi jopa likaiseksi ja lihavaksi, vaikken kai oikeesti mitään näistä olekaan.
MUTTA TYHMÄ OLEN OLLUT, miten olen voinut luottaa häneen!
Olemme eläneet 20 vuotta yhdessä, meillä on kolme lasta, nyt jo nuorinkin 16 täyttävä. Elämä on ollut myrskyisää varsinkin alkuvuodet, mutta oli halua ponnistella. Ulkopuolisia suhteita ei ollut suhteen aikana, tosin olin pettynyt mieheeni, kun hän hyppäsi heti toisen sänkyyn, kun olimme alkuseurustelun aikana muutaman päivän erossa, mutta tästä päästiin yli, se ei merkinnyt hänelle mitään?!
Nyt mieheni on tehnyt reissuhommia 9 vuotta ollen kotoa poissa 2-3 päivää viikossa, joskus pidempään, joskus päiväseltään.
Olen pitänyt häntä aina täysin luotettavana, yläpuolella tavallisten miesten, jotka juoksevat jokaisen helman perässä, joka kohdalle sattuu. Hän on ollut erittäin tarkka rehellisyydestä ja inhonnut valehtelua. Hyvin musta-valkoinen ihminen, väärintekemiselle ei hänen mielestään ole syytä, jos joskus keskustelimme esim lasten väärin tekemisistä ja yritin selittää, mistä tuo voisi johtua.
Puoli vuotta sitten hän alkoi huolehtia aivan erityisesti ulkonäöstään, mikä minustakin oli ihan kiva, mutta pisti miettimään, mikä muuutoksen sai aikaan? Punttisalikäynnit, kauneushoitolat, uudet kalliit ihonhoitotuotteet, nuorekkaita vaatteita jne. Tätä ennen syksyllä jonkinlainen keski-iän kriisi, jota yhdessä käsiteltiin. Seurausta siitä? Halu näyttää vielä nuorelta eikä keski-ikäiseltä, ymmärrettävää?
Rehellinen mieheni käyttäytyi kotona ihan normaalisti, halusi minua sängyssäkin, tai ei ainakaan osoittanut haluttomuutta. Sain kuitenkin aina kuulla, etten välitä hänestä ja halua häntä tarpeeksi ja etten rakasta häntä. Omasta mielestäni rakastin, mutta hänen äkkipikaisuutensa pilasi monta hyvää hetkeä ja vei rakkauden tunteen. Kuitenkin aina halusin jatkaa elämää hänen kanssaan ja uskoin parempaan.
Aloin puhua talon rakentamisesta, hän suunnitteli mieluummin kalliin auton ostoa, kuin mitään kotiin liittyvää.
Koskaan en ollut urkkinut hänen asioitaan, katsonut puhelimeen tulleita puheluja, tutkinut sähköpostia tai mitään muuta, koska en tuntenut tarvetta, ei tullut edes mieleen, että olisi pitänyt pitää silmällä enemmän. Luotin häneen kuin vuoreen! Kuitenkin hän alkoi puhua puhelujaan ulkona, salasi tietokoneensa käyttäjätunnuksella, sai kamalasti viestejä ja minä hölmö uskoin että kaikki on vain työ-ja kaveripuheluja. Oikeesti en osannut koskaan epäillä, että hänellä olisi toinen, mutta niin vain oli. SE TUNTUU NIIN KÄSITTÄMÄTTÖMÄLLE.
Ihan kuin hän olisi kuollut, mutta jos olisi kuollut, tuntisin ikävää ja surua, nyt tunnen tuskaa petetyksi tulemisesta ja vihaa siitä, etten koskaan voi enää häntä kohdata kuin ennen, toivon etten ikinä enää näekään!
Kun sain selville suhteen, hän kirjoitti pitkän listan minun väärintekemisistäni ja tunteettomuudestani, omasta yksinäisyydestään, tuntui aivan uskomattomalta, olinhan minäkin yksin tuon ajan, kun hän oli pois, huolsin kodin ja lapset, maksoin laskut ja pyöritin tätä kotirulettia. Missään en käynyt muualla kuin kerran vuodessa pikkujouluissa ja töissä. Lopetin luottamustehtävätkin, että olisin hänen lähellään, kun hän on kotona. Hän kertoi tuon suhteen täyttäneen sen aukon hänen elämästään, kun hän oli niin yksin. Mies, joka ei koskaan hyväsynyt väärintekemistä ja syitä puolustelee nyt lapsille tekemisiään hyvillä syillä. Olisi ottanut eron silloin kun totesi elämän niin tyhjäksi, mutta ei olisi tehnyt tätä!
Tunnen itseni niin huonoksi, olemattomaksi, vanhaksi, rumaksi jopa likaiseksi ja lihavaksi, vaikken kai oikeesti mitään näistä olekaan.
MUTTA TYHMÄ OLEN OLLUT, miten olen voinut luottaa häneen!
Vastaukset 24
Vanhimmat
Näin vain sattuu. Samaistuin kirjoitukseesi, olen ollut 33v. naimisissa ja mies, lähes kuusikymppinen, otti rakastajattarekseen lesken ( 52v.) Oli raukka yksinäinen ja seksin puutteessa. Ja mies kun on niin huolehtivainen lähimmäisistään!!!
Itse olin vuosikausia yksinhuoltajana, miehen opiskellessa eri paikkakunnalla. Hoidin lapset ja kodin sekä oman työni, ei ollut aina helppoa. Mutta ei tullut mieleenikään ottaa uutta miestä.
Tässä nyt kituutetaan yhdessä, miehellä kaikki ok, mutta kun minä en voi unohtaa....
No,elämän loppusuoralla ollaan, siksi kai tästä ei ole tullut lähdettyä. Mies on sitä mieltä, että avioliittomme sai "piristysruiskeen" hänen sivuseikkailustaan. Tuntuu vain käsittämättömältä, että mies lähetteli
seuraavan kaltaisia viestejä:
- nuku hyvin, rakkaani!
- äitisi ja minä onnittelemme sinua
( rakastajattaren poika yleni kersantiksi!!!)
Rakastajatar, leskirouva:
- tässä iässä kaikki on sallittua, ei olla ehdottomia niin kuin nuorena!!!
Oma eroni konkretisoitui kuusi viikkoa sitten. Siinä vaiheessa mies oli tuntenut uuden ihastuksensa reilun viikon ja halusi eron.
Siinä vaiheessa shokista lähes tunteettomana pidin itsekin eroa parempana; mutta mitä pidemmälle aika menee ja juopa välillämme syvenee, sitä kipeämpää tämä tekee!
Se hylätyksi ja hyllytetyksi tulemisen tunne! Tunne siitä, ettei kelpaa enää kenellekään ja ettei tulevaisuudessa ole mitään (hyvää) odotettavaa. Itseinho ja itsetunnon romahtaminen. JOudun vielä itse lähtemään talostamme; nyt vielä edessä muutto (ihan lähipäivinä), uuden elämän järjestäminen uudessa asuinpaikassa - ja tulevana työttömyys kesäkuun jälkeen.
Mieleni täyttää myös kateus. Mies on onnellinen, hän on rakastunut ja häneen on rakastuttu. SItä vihlovammalta oma yksinäisyys tuntuu.
Sinulle 20 vuotta ponnistellut toivon vain voimia, voimia ja voimia. Kohtalotovereita on Suomi pullollaan!
Vaikka tänään kirpaisee hirveästi, huomenna kirpaisee inansa vähemmän ja sitä seuraavana vielä vähemmän (toivon tätä itse ainakin!).
Et voi muuttaa miestäsi, mutta voisitko enää tämän kokemasi jälkeen häneen enää luottakaan? Yritä etsiä itsellesi oman itsenäisen elämäsi rakennuspuut ilman puolisoasi. Hän on tehnyt sinua kohtaan hirvittävän väärin! EIKÄ SYY OLE SINUSSA!! Tuon ikäisen miehen (niin kuin naisenkin) on tiedettävä, mitä tekee ja myös tekonsa seuraukset!
Niinpä, sehän tässä pahinta onkin, että jos mies vielä olisi tulossa takaisin ja saataisiin asiat sovittua, ei pettämistä voisi koskaan unohtaa!Joka kerta tulisi mieleen sängyssä, että ajatteleeko se nyt sitä toista ja joka ikinen kerta kun hän olisi matkoilla, eläisin epäillen hänen olevan vieraissa tai tämän jo nykyisen ystävättären luona. Lapsetkin ovat ihan ihmeissään tilanteesta, kukaan ei osaa oikein uskoa tätä todeksi. Kuitenkaan tätä ei saa tekemättömäksi, eteenpäin on jatkettava nyt ilman kumppania. Voimia sinulle, uskon että muuttovaihe on vaikea!
ihan samat kuviot olen läpi käynyt ja vaikka mies kuinka lupasi muuttaa tapansa:hän ei muuttanut,eli nyt vuosien päästä voin sanoa,ehkä se edestakas vekslaaminen kuulu eroprosessiin vaikka se kiduttikin kovasti.Nyt olen jo toipunut ja osaan elää yksin.
Minulla ja miehelläni oli yhteiseloa takana 14 vuotta ja ihan samat ominaisuudet tunnistin omassa miehessäni kuin sinunkin miheessäsi eli ehdoton totuus oli meidän valttina, sekä lause jonka mieheni minulle joskus sanoi:" En voisi sinua pettää kun itse tiedän kuinka pahalta se tuntuu."
No se tunne unohtui kai ajanmittaan koska noin vuosi sitten sain selville että hän vietti aikaansa toisen naisen kanssa minulta salaa. Tämä suhde oli kestänyt jo yli 5 vuotta. Koskaan he eivät olleet yötä yhdessä vaan lähinnä kahvittelua ja autoajeluita mutta mieheni tunsi olevansa rakastunut häneen, he olivat kuulemma sielun kumppaneita. Nainen oli käynyt myös minua katsomassa työpaikallani silloin kun en heidän suhteestaan tiennyt.
Kaikki tuo sai minut tuntemaan itseni niin tyhmäksi, huonoksi ja rumaksi, sekä tylsäksi. Miten ikinä pysytisin taistelemaan haavekuvaa vastaan, sillä eihän toista oikeasti tunne ennenkuin on asunut hänen kanssaan.
No se tunne mitä mies tunsi naista kohtaan on hävinnyt vaikeuksien tullessa, minä jatkan edelleen mieheni kanssa ja itsetunto palauttuu pikkuhiljaa. Asiat alkavat olla taas paikoillaan ja ymmärrän että syy ei ole minun.
Mikä 40 miehiä oikein vaivaa?He ovat auliita hylkäämään vaimonsa silloin, kun pienikin ylämäki on edessä!Huomaavatko he silloin, että eivät ole enää 20 -kymppisiä, eikä siitä naisesta, mihin he silloin nuorena rakastuivat, tullutkaan sitä Satuprinsessaa, vaan lasten kasvatuksesta, perheen asioiden pyörityksestä, töistään väsyneitä, vanhenevia naisia!
Luulevatko he nuortuvansa uudessa suhteessaan?
Eikö heillä ole lainkaan omaatuntoa,mikä kertoisi kuinka väärin se on sitä vaimoa kohtaan, joka on jaksanut kitkutella raha-ym.vaikeuksien keskellä ja yrittänyt tukea miestään ja lapsiaan omat tarpeensa unohtaen?
Miehet eivät voi ymmärtää sitä tuskan määrää, mitä he aiheuttavat paniessaan omat tarpeensa kaiken muun edelle!!
Entä sitten ne naiset, jotka alkavat suhteen tietäen, että mies on varattu! Elävätkö he pilvilinnoja rakentaen ja kuvitellen, että miehen ongelmat ratkeavat jättämällä monivuotinen elämänkumppani?Olkoon vaikeuksiin syy mikä tahansa(yleensähän miehille riittää syyksi seksin vähäinen määrä), niin ne eivät ratkea sillä, että mies pakenee uuteen syliin.
Näköjään ei tarvitse edes kunnon ylämäkeä. Meilläkin meni mielestäni ihan hyvin, tai ainakin paremmin kun jossain aikasemmassa vaiheessa. Alkoi olla yhteisiä iltoja ja mahdollisuus rakastella muulloinkin, kuin myöhään illalla, kun lapset olivat menneet nukkumaan, kun ne ei enää olleet kotona. Minä en ainakaan jaksanut usein odottaa, että lapset nukkuvat, kun nukahdin jo itsekin ja tästä sain kuulla. En välitä, kun en halua. Joskus olisin halunnut olla vain kainalossa ja lähellä ilman rakasteluja, mutta se vain ärsytti puolisoani.
Yleensä näin naamasta seuraaavana aamuna, että hänen olisi tehnyt mieli. Useimmiten se aloite piti lähteä minustä!
On varmasti erilaista kuin kotona, kun voi kertoa itsestään jännittäviä juttuja ihmiselle, joka kuuntelee. Mehän olemme kuulleet nuo jutut jo moneen kertaan, eikä jakseta enää olla niin kiinnostuneita. Vieras nainen latautuu iltaan siten, etä se ei nukahda kesken kaiken. Helppoa! Ei tarvitse kuunnella mitään ikäviä asioita, voi olla sankari, jota ei kotona olisi kaikkien kotitöiden keskellä.
Uskon että itsekin tuntisin mielihyvää, jos joku minua kehuisi, hyväilisi, haluaisi, tai katsoisi joskus ihaillen ja rakastavasti, mutta olin ajatellut niin, että yritämme yhdessä läpi vaikeuksien. Olimme sopineet, että elämme liitossa, johon ei pettäminen kuulu ja jos jompi kumpi pettää, asia kerrotaan heti, eikä muuta mahdollisuutta ole kuin ero.
Me otamme liian helposti syyt niskoillemme, tunnemme kohdelleemme väärin miestämme. Pitäneet tuota raukkaa puutteessa, oma vikamme on kun vieraisiin lähti! Mutta miksen minä sitten ole lähtenyt, ymmärtäisikö mies asian niinpäin, jos sanoisin, että halusin täyttää aukon, jota sinä et pystynyt, jatkuisiko yhteiselämä?
Minun tarinani myös melkotavalla samanmoinen.
Kolme lasta ja takana yli 15v avoliitto.
Reissuhommia miehellä. Nykyinen exmieheni.
Tiedän ettei aikaa jäänyt omiin tai yhteisiin juttuihin. Kummallakaan.
Raha oli tiukilla ja lapset sairastelivat.
Väsytti, väsytti. Riideltiin...
Mieheni ei edes huomannut minua. Seksi kyllä kelpasi.
Toiset naiset olivat niitä jotka ymmärsivät häntä
kuulemma paremmin.
Työkaverit???
Hänkin ymmärsi heitä varmasti paremmin kuin minua???
Totta kai toiset naiset/miehet ymmärtävätkin kun haluavat miellyttää ja iskeä!!!
Minunkin exäni on komea ja miellyttävä mies halutessaan.
Minäkin voin ymmärtää paremmin jotakin toista miestä jos haluan.
Mutta myös ymmärrän kuinka helppoa se ymmärtäminen
on kun ei tarvise jakaa sitä rasittavaa arkea
tämän ihmisen kanssa. Eikä se ollut minun exmiehenkään vika että riuduttiin.
Senkin ymmärrän.
Mutta sitä en ymmärrä että hän pitää sitä kurjuutta minun vikanani ????
Minä uskoin kuitenkin että joskus helpottaa mutta hänotti lopulta eron koska kuulemma meidän kemiat
eivät toimineet ja jonkun toisen kanssa olisivat
ehkä toimineet.
Mutta sitä samaa rumbaa hän ei toisen kanssa enään
kuitenkaan elä, vaan heidän suhteessa on jo
aikaa toisilleen.
Sitähän minäkin odotin.
Lähtökohdat koko suhteen onnistumiselle ovat ihan toiset.
Lapset ovat isoja ja asuvat minun kanssa.
Ex mies jäi siihen käsitykseen että minä olin syypää siihen ahdistukseen.
Hän muistaa minut ihmisenä jonka kanssa elämä
oli "kaoottista".
Hän on nyt onnellinen.
Hän teki ratkaisullaan neljä ihmistä aika lailla
onnettomaksi.
Lapset tokenevat tietenkin, mutta minä pelkään katkeroituvani ja sillä tavoin aiheuttavani myös lapsille pahaa mieltä.
Sydämeen sattuu koko ajan, eikä tunnu helpottavan.
Itken päivittäin.
En kaipaa sitä elämää mikä meillä silloin oli mutta kaipaan häntä.
Minut laitettiin roskakoriin.
Tuntuu siltä.
Kuinka helppoa on toisen ymmärtää kun ei elä sitä arkea eikä näe miestä ja sen käytöstä kotona.
Se, että mies syyllistää vaimoa omasta hölmöilystään, osoittaa, että mies ei ole ottanut vastuuta teostaan.Saattaa ehkä tiedostaa, että on tehnyt väärin, mutta ei pysty, ei kehtaa myöntää, että on todellakin tehnyt väärin puolisoaan kohtaan.Omalla kohallani kävi niin, että yritin kaikkeni, että liittomme pelastuisi.Aloin käydä selvittämässä omia solmujani psykologin luona.Järjestin meille parineuvojalle tapaamisia, joissa kävimmekin.Miehenikin olisi tarvinnut henkilökohtaista psykotarepiaa, siihen hän ei suostunut.Sitten löytyi se "ymmärtävä, erittäin hyvä henkiystävä"..loput kerroinkin..
Täälä saman kokenut.Samoin mieheni rupesi hoitamaan kuntoaa ulkonäköään.Ihmmetelin aikani mikä tässä on homman nimi ei aikaakaa,kun asia selvisi:Mieheni oli saunassa textari tuli kännykään siinä selvisi ,että on toinen nainen kysymyksessä.Sanoin mihelleni et sinulla on tasan tarkaa viikko muutaa pois ja näin tapahtui.Minä jäin taloon ex asuu jossakin vuokrakämpässä en edes tiedä missä eikä kiinnosta.Oikeastaan ootinkin et mieheni tekisi jotakin tämmöstä et pääsisin kivutta eroon.On laitellut textareita en ole vastaillu niihi enkä vastaa,Nyt nautin täysillä elämästäni ja vapaudestani et semmosta.Sinulle voimia ja jaksamista muista ettei miehesi ole ainut tässä mailmassa!!!
Kiitos vaan, ehkä pitäisi osata ajatella noin, mutta on niin paljon asioita ja ennenkaikkea, kun on yrittänyt ja ollut sitkeä ja kestänyt vaikka mitä ja niistä kaikista jotenkin selvinnyt, niin tuntuu jotenkin niin väärältä. Viikko on nyt siitä kun sain tietää, en ole pystynyt miestäni kohtaamaan, enkä pysty edes ajattelemaan, että näkisin hänet kasvotusten. Mitä se meinaa jos katuu, kun ei asiaa voi kelata pois!
Mieheni sai raivokohtauksia käsittämättömistä syistä, ja selitti ne myöhemmin stressiksi työstä. Minä kestin ne ja häipymiset omille menoilleen (ei koskaan yöksi) ja ennenkaikkea uskoin kaiken. Sitä kesti monta vuotta ja kaikki se on ollut nyt poissa kun totuus selvisi. Vihainen olen kun ei totuus tullut julki aiemmin. Aivan turhaan tuli koettua nekin riidat. Luultavasti silloin olisin pistänyt miehen pihalle mutta nyt en vain pystynyt, olen itselleni vihainen myös siittä.
kun pystyit noin vaan ajamaan miehesi pois yhteisestä asunnostanne,vai oliko asunto yksistään sinun omistamasi?
(http://www.drphil.com/advice/advice.jhtml?contentId=090 202_relationships_marriedman.xml§ion=Relationships/ Sex&subsection=Infidelity)
käykääpä katsomassa, varsinki varattuihin miehiin sekaantuneet!eiköhän ala hävettään jo?
Tämän aihealueen kirjoitukset koskevat pääosin miesten aiheuttamaa ongelmaa. Minulla miehenä on samanlaisia kokemuksia, jotka on aiheuttanut nainen; nykyinen vaimoani. Olemme olleet naimisissa yli 20 vuotta. Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen joutunut elämään vaimon vakavan sairauden varjossa. Hänen sairautensa on ollut läsnä yhteisessä elämässämme. Koska kysymys on aivokasvaimesta, niin vaimoni tila on suhteellisen normaali ja hänen sairautensa ei näy mitenkään ulospäin. Vaimoni on viehättävä ja haluttu. Olemme tähän saakka luottaneet toisiimme ja olen erityisesti pyrkinyt siihen, että en omilla tomillani aiheuta hänelle pahaa mieltä. Avioliittomme on "väljähtänyt" ja muuttunut rutiiniksi. Tämän kevään aikana kuitenkin tilanne on kärjistynyt ja vaimoni muuttui todella välinpitämättömksi minua kohtaan. Ajattelin ensin, että hänen käyttäytymisesnsä johtui hänen eläkepäätöksestään. Eläkkeelle lopullisesti alle 45 -vuotiaana. Tilanne muutui koko ajan pahemmaksi ja pari viikkoa sitten tullut yllättävä kukkakimppu hänen syntymäpäivänään toi minulle varmistuksen siitä, että nyt on jotain isompaa tekeillä. Parin viikon jurottamisen ja kehän kiertämisen jälkeen, hän tunnusti, että hänellä on suhde toiseen mieheen ja hänelle oli tarjottu mahdollisuutta muuttaa pois kotoa ko. miehen luokse. Uusi rakkaus on noin 200 kilometrin päässä ja minua erityisesti askarruttaa, missä välissä niin kiinteä suhde on syntynyt, että hän olisi valmis muuttamaan pois kotiseudulta. Meillä on kaksi lukioikäsitä lasta ja tiedän, että lapset eivät tule muuttamaan pois paikkakunnalta. Lopullinen ratkaisu odottaa ja nyt elämme ns. kituviikkoa, jolloin kaikki likainen on tuotu esille. Minä en kuulemma huomioi häntä tarpeeksi ja olen välinpitämätön. Näin varmasti onkin, mutta niin metsä vastaa kun sinne huudetaan. Tämä uusi miesystävä kuulemma kehuu häntä ja jaksaa keskustella hänen kanssaan. Varmasti näin onkin. Niin minäkin silloin 25 vuotta sitten. Ihmettelen kovasti, että aikuinen ihminen tuntuu käyttäytyvän kuin teinityttö ja heittäytyy täysin purjein uusien tuulien vietäväksi. Olen ilmoittanut, että olen valmis antamaan anteeksi, koska en minäkään ole mikään pyhimys. Tässä yhteydessä tunnustin myös oman yhden yön hairahdukseni, joka tapahtui noin vuosi sitten. En tiedä teinkö virheen, mutta en voinut käsitellä tätä akuuttia asiaa, ellen olisi myös tunnustanut omat mokani. Ajattelin, että tunnustukseni jälkeen hän ymmärtää, ettei anteeksiantamiseni ole marttyyrityö. En ole koskaa tuntenut tällaista tunnemyrkyä. Yhtenä hetkenä olen valmis jatkamaan ja hetken kuluttua olen sitä miesltä, että parempi lähteä omille teille. Perheen hajoaminen minua myöskin askarruttaa. Meillä on fiksut ja hyvin menestyvät lapset ja kotiolomme ovat olleet vakaat, joten eron vaikutukset voivat heijastua heidän elämäänsä. Meillä on se tilanne, että kumpikaan ei ole jäämässä nykyiseen asuntoomme, vaan se pannaan myyntiin ja lapsille hankitaa (mahdollisesti) oma asunto. Tämän jälkeen lapsilla ei mielestäni ole kotia.
En tiedä mitä tekisin. Kuitenkin tilanne on vielä avoin ja lopulliset ratkaisut tehdään lähipävinä.
Vaikka kirjoituksesi oli vastakkaisen sukupuolen, niin kokemukset ovat yhteiset! Etenkin tuo "kaiken lopullisuuden" miettiminen osui kohdalleen. Olen itse hyvin häilyvä; väliin ero tuntuu hyvältä ratkaisulta, väliin taas ajatuskin siitä - vielä viikkojen jälkeen! - viiltää niin kipeästi, ettei mikään.
Itse alan olla sitä mieltä, ettei (pian ex-) mieheni itse asiassa tiedä, mihin päänsä pisti kun avioeroa vaati. Hän on siinä rakastumisen huumassa, mutta entä jatko... Ja omista tuntemuksistani en edes tiedä; kaikki on niin sumuista.
Kylmäkallelle toivon voimia, harkintakykyä ja suurta sydäntä. Lasten takia kannattaa (mahd.) ero yrittää pitää edes päällisin puolin asiallisena, vaikka se varmasti tekeekin kipiää..
että jokainen joka uuden rakkauden huumassa hylkää vanhan joutuu asiankanssa tekemisiin viimeistään silloin kun huuma muuttuu arjeksi. Välillä kaduttaa että en työntänyt miestäni tämän toiden naisen luo, tosin toinen ei kai miestäni olisi huolinutkaan kun oli itsekkin naimisissa...
Ei pettäminen ole vain miesten laji, minulle vain kävi niin että mies petti,mutta samaa tapahtuu koko ajan molemmin päin! Mutta kun se sattuu omalle kohdalle, se onkin ihan muuta kuin osaa kuvitella.
Meillä on ollut ihan samalainen viikko, tänään tasan viikko siitä, kun asia tuli julki tai varmistui. Me ei vaan pystytä kohtaamaan tai minä en pysty, vaan olmme viestiyhteydessä käytännön asioissa. Mieheni katuu, mutta mitä se meinaa, asia tulisi esille kaikessa, jos jatkaisimme!
Tiedät varmaan, että teidän tapauksessa kyseessä voi olla sairauteen liittyvä persoonallisuden muutos, ei sen ihmisen teko, jonka olet tuntenut yli 20 vuotta ja yhteiset lapset kasvattanut!
Me kyllä keskustelemme ja olemme löytäneet asialle uusiakin näkökulmia, mutta kuitenkin tuntuu siltä että vaimoni on niin uuden ihastuksen lumoissa, että ei hän pysty ajattelemaan järkevästi. Mikä sitten on oikea ratkaisu? Kukapa sen tietäisi, kun tulevaisuutta ei voi ennustaa. Itsellänikin mielialat vaihtelevat lähes tunnittain. Aamulla oli oikein levollinen mieli ja suunnittelin uutta elämää ja uusia kivoja asioita, joita elämä voi tuoda mukanaan. Hetken kuluttua tuli taas hyvin painostava ja ahdistava tunne. Vaimoni sairaus heijastuu siten, että hänellä on näköjään pakottava tarve kokea uusia asioita, koska hänen takaraivossaan jäytää ajatus mahdollisesta poismenosta jo suhteellisen nuorena. Tämä on varsin ymmärrettävää.
Tässä mennään vuoristorataa eteenpäin. Hartain toiveeni kuitenkin on se, että ratkaisumme ei heijastuisi fiksujen lapsiemme tulevaisuuteen. Meille molemmille ero saattaa olla helpotus hetken kuluttua, mutta lapsille se on lopullinen muutos.
Vuoristoradalta tämä elämä todella tuntuu nyt, edestakaista mielialavaihtelua. Välillä tuntuu, että olen julma, kun en voi antaa anteeksi ja miehen tulla takaisin kotiin, mutta kun ei vain voi. Välillä saattaa jo naurattaa, mutta hetkessä on taas mieli maassa, eikä ole vielä vaihdevuodetkaan!
Kamalan vaikeeta on miettiä, että jos nyt joutuu myymään talon, niin sitten ei ole lapsilla kotia, vaikka asuisivatkin muualla. Lapsuudenkoti olisi poissa! Ei olisi kotia, ei vanhemipia yhdessä!
Varmaan nälkä ja kurjuuden tunne tekee nyt tepposia, huomenna en ehkä enää ajattele näin. En ole syönyt viikkoon muuta kuin aamupuuron väkisin, töissä olen ollut hampaat irvessä, kenellekään ei voi puhua, kun hävettää niin kovasti petetyksi tuleminen!
Kerro ihmeessä töissä tilanteestasi.Siinä ei ole mitään hävettävää!Et ole vastuussa miehesi töppäilyistä ja törkeästä käytöksestä!
Varmasti työpäiväsi ovat sen jälkeen helpompia, kun olet lakannut salaamasta asiaa.Piilottelu ja kenties valkoisten valheiden puhuminen on henkisesti raskasta, kun joudut kokoajan ponnistelemaan sen eteen, että mitä uskallat seuraavaksi sanoa, etteivät vaan "toiset saa tietää".
Jaettu ilo on kaksinkertainen,
jaettu suru on puolet kevyempi!
Tukeudu ystäviisi tai mahdollisesti ammatti-ihmiseen.Hae saikkua, jos et jaksa keskittyä työhösi.Sinulla on siihen täysi oikeus!
Voimia ja jaksamista sulle,pyydä ja ota kaikki tarjottu apu vastaan -sitä tarvitset!
Kiitos!
Yllättävää kyllä, mutta noin sanoisin kaikille muille, mutta itse en tätä pysty tekemään, tää on kamalan kova paikka. Sen verran pystyin tekemään, että sain kerrottua esimiehelleni, joka osastoamme hoitaa. Nyt jäin lomalle, katson miten vapaalla olo auttaa.
Vasta pari kuukautta sitten minulla oli surua ja murhettä läheisteni kuolemista, niistä kyllä pystyin puhumaan, otin jopa sairaslomaakin, kun asiat pyöri koko ajan mielessä, eikä osannut keskittyä, mutta nyt ei voinut antaa perikisi ja myöntää heikkouttaan tässä asiassa.
Kerrompa oman tarinani omasta nuoruuden liitostani; Muutin miesystäväni kanssa yhteen kauas kotiseudultamme. Olin raskaana ja hoidin samalla hänen invalidi-isäänsä, kun mies oli armeijassa. Menimme naimisiin. En tiennyt mitään, mitä selkäni takana puuhasteltiin. Raskausaikanani mieheni petti minua isäänsä hoitaneen psykologin ja virkaholhoojan kanssa, joka oli miestä n. 20v vanhempi. Virkaholhooja kävi välillä mun luona haukkumassa mua kuinka huonosti hoisin mieheni isää.. No, lapsi syntyi ja pettäminen senkun paheni, miehen toimiessä portsarina ja iskiessä työpaikaltaan naisia. Otin eron ja palasin takaisin "kotikonnuilleni". Tästä on jo yli 15 vuotta, mutta en vieläkään pysty täysin luottamaan miehiin kaiken kokemani perusteella. Lapseni olen luonnollisestikkin kasvattanut yksin. Ei ollut exästä edes isäksi.. Niin ne naisjutut oli tärkeitä, että lapsikin unohtui. Pari seuraavaakin liittoa häneltä kariutui pettämisien takia. NIIN ETTÄ ONNEKSI OLKOON VAAN KAIKKI PETTÄJÄ-MIEHET. OLETTE TODELLA SÄÄLITTÄVIÄ!! Sairaita sikoja kaikki. Mutta mä voin kertoa teille: Me naiset pärjätään ilmankin teitä!! Ja hyvin!