Elä kyttää

Semmoinen juttu tällä kertaa. Mitenkäs suksi luistaa?

Olipa ikävä tarina yhdestä suhteesta. Näitä suhteita ja avioliittoja voi olla jopa kymeniä tuhansia Suomessa, ympäriinsä. Mitä tuohon voi sanoa; ei mitään. En vain käsitä enkä ymmärrä mistä ja miten näitä kehitttyy, syntyy ja miten pysyvät kasassa 10 vuotta?

Naiset pelkää yksin jäämistä eivätkä uskalla erota huonosta miehestä jonka kanssa tulevaisuus on rakkaudeton ja huono. Naiset sitten roikkuu vuosia siinä suhteessa eikä ne osaa mennä eteenpäin elämässä ja erota. Mies on kai niin komea ettei nainen usko saavansa yhtä komeaa miestä joten ei ole rohkeutta erota.

Kokemusta on siitä että naisillehan ei voi puhua mitään kun kaikki juoruillaan eteenpäin. Sen takia en itsekään puhu oikeen mitään kotona

On todella vaikea ymmärtää miksi jatkat ja jatkat tuollaista elämää!
Päivä toisensä jälkeen, viikosta viikkoon, vuodesta toiseen!!!!!!!!!!!!
Saatko kenties aliatjuntaisesti jotain sairasta iloa kertoessasi ja uskotellessasi itsellesi olevasi marttyyri? Sitähän sinä et suinkaan ole! Vain välinpitämäton ja laiska nähdäksesi edes pikkuisen vaivaa parantaaksesi elämääsi.

Hakeutua miehestä eroon, hankkia oma asunto, jatkaa koulutusta, olit sitten 30v tai 60v.. Kaikki tuo on helposti tehtävissä, vain pienellä energiankulutuksella.
Jos vain viitsii.

Kukaan toinen ei tarjoa tuota hopetarjottimella eikä uljas prissi valkealla hevosella pelasta sinua.
Sinun itse on ainakin vähän nähtävä vaivaa.

Minäpä kerron pitkän tarinani lyhyesti:

Tapasin aviomieheni tosi nuorena. Ensimmäiset vuodet olivat aivan mahtavia kaiken suhteen, seksi on upeaa, taloushuolia ei ollut ja muutoinkin elämä oli kaikin puolin hyvin helppoa ja kevyttä. Perustimme perheen, ostimme ison talon lainarahalla. Lapsi syntyi. Talous oli tiukalla, mutta halusin hoitaa lapset kotona; erittäin hyvä päätös elämän laadullisesti, taloudellisesti ei niinkään. Lapset aikuistuiva, jäimme kahdestaan. Rakkautta riitti mutta minä halusin muutosta: pois isosta talosta, jonka ylläpito vei suurimman osan rahoistamme, pois maalta ja ylipäätään halusin erilaista elämää nyt kun vanhemmuus oli toisenlaista kuin ennen. Mies halusi kaiken pysyvän ennallaan.

Kerroin miehelleni rakastavani häntä mutta myös itseäni ja ostin asunnon lainarahalla ydinkeskustasta. Olimme naimisissa mutta asuimme erillään. Mies oli vihainen, minä en. Pikkuhiljaa mieskin innostui, kun huomasi, että erillään asuminen piristi kummasti suhdettamme.

Näin elettiin muutama vuosi kunnes mies totesi, että taitaa olla aika luopua isosta talosta ja ostaa vaikka kesämökki ja muuttaa hänenkin keskustaan. Ja näin tapahtui. Kesämökin valinnassa pidin pintani; ei alkeellista keskellä ei mitään vaan lähellä kaupunkia niin, että minkäin ajokortittomana voin vaikka pyöräillä sinne.

Nyt monen monen vuoden jälkeen, olen erittäin tyytyväinen elämääni koska uskalsin tehdä ratkaisuja, jotka eivät olleet helppoja monessakaan suhteessa mutta olivat oikeita. Aviopuolisoni arvostaa minua todell apaljon , samoin minä häntä. Olemme yhdessä mutta yksilöitä.