Menneet pulpahtivat taas pinnalle, kun olin viime viikolla psykologisissa testeissä hakiessani jatko-opiskelupaikkaa. Psykologin kysyessä:
"Mikä on kamalinta, mitä sinulle on tapahtunut? Vai onko sinulle vielä ehtinyt mitään tapahtua?"
Pokkani petti ja kyyneleet lähtivät valumaan poskiani pitkin.
En ole siis vielä käsitellyt loppuun ikävän lapsuuteni tapahtumia. Tavallaan olen kuitenkin ylpeä, että pystyin jollekin vieraalle kertomaan kokemastani väkivallasta (vaikka itkin siinä samalla), sillä joskus aikaisemmin vastaavanlaisissa testeissä olen vain ylistänyt suhdettani isääni ja kieltänyt samalla väkivallan.
Oman menneisyyteni hyväksymisprosessi alkoi vuonna -98, hyvän ystäväni kuoltua. Aloin epäillä, että ehkä lapsuuteni ei ollutkaan yksinomaan onnellinen. Ensin kävin läpi tapahtumia muutamien kavereiden kanssa ja he tuomitsivat heti jyrkästi isäni toimet. Oli järkyttävää tajuta, mitä oli joutunut kokemaan. Itkin paljon.
Nyt seitsemän vuotta myöhemmin itsetuntoni on jo aivan eri sfääreissä kuin ennen. Silti käyn vielä
eräitä tapahtumia läpi. En tunnu pääsevän niistä mitenkään eroon. Kerron tässä seuraavaksi kaksi
tapahtumaa, jotka häiritsevät minua vielä (on niitä muitakin, mutta nämä tällä hetkellä).
Taustatietona sanottakoon, että äitini kuoli ollessani 7-v ja asuin kahdestaan isäni kanssa.
Isälläni ei ollut alkoholiongelmaa ja hänellä on ollut aina vakituinen virka. Meillä molemmilla oli
kalliit harrastukset ja matkustelimme paljon.
1)
Olin noin 9 vuotias, kun isäni oli kerran keittänyt kaurapuuroa aamiaiseksi. Tätä tapahtui erittäin harvoin, ehkä kerran vuodessa. En pitänyt veteen keitetystä, suolattomasta puurosta ja kiukuttelin istuessani lautasen edessä. Isäni hermostui ja otti kiinni olkavarsistani, nosti ilmaan ja paiskasi takaisin kovaan tuoliin. Selkäni nyrjähti aiheuttaen hetkittäisen jalkojen tunnottomuuden. Yritin nousta tuolista, jalkani pettivät altani ja makasin lattialla. Ryömin keittiöstä käsien avulla. Isäni huomasi tämän ja pelästyi. Hän nosti minut ylös ja pyyteli anteeksi (ainoa kerta muuten). Tajusin itse asian vakavuuden ja päätin kertoa asiasta jollekin. Kun jalat alkoivat taas toimimaan, nilkutin kouluun ja muotoilin päässäni tapahtumaa sanoiksi parin oppitunnin ajan. Välitunnilla rohkaisin mieleni ja sanoin opettajallemme: " Selkäni on kipeä. Isä teki sen." Opettaja meni hämilleen ja vastasi: "No..Yritäpä vaan pitää huoli omista asioistasi." Tämän jälkeen en enää koskaan pyytänyt keneltäkään apua.
2)
Olin 11-12 vuotias. Olimme menossa maalle mummolaan. Mummolla oli tapana halata aina kun tulimme sisälle. Jotenkin minulle vain tuli tunne, etten halunnut halata. Keksin, että jos kannan tarpeeksi paljon tavaraa sylissäni autosta, en pysty halaamaan. Isäni huomasi tämän. Sain välittömästi älyttömän saarnan tukistuksineen ja nurkaan ahdisteluineen. Illalla, tunteja edellä tapahtuneen jälkeen olin riisuuntumassa mennäkseni nukkumaan. Yhtäkkiä isäni ampaisi luokseni, heitti sängylle löi kämmenellä perseelle useita kertoja ja sen jälkeen raahasi hiuksista minut alushoususiltaan ulos. Oli luultavasti marraskuu, pimeää ja kylmää. Ensiksi tuli mieleen juosta karkkuun, mutta häpesin alastomuuttani. Yritin päästä takaisin sisälle, mutta isäni ei päästänyt. Keksin, että voisin kiivetä saunan ikkunasta sisään, ja löytää sieltä mahdollisesti pyyhkeen tai kylpytakin päälle pantavaksi. En löytänyt mitään. Oli todella kylmä. Ainoa keinoni oli vain jyskyttää ulko-ovea ja rukoilla, että pääsen takaisin sisälle. Lopulta pääsinkin.
Tällaiset kokemukset vaivaavat siis minua vielä. Ensimmäinen lähinnä sen takia, etten saanut apua ja jälkimmäinen sen takia, että miksi isälleni oli halaaminen niin tärkeää sekä sen takia,
etten uskaltanut lähteä karkuun.
Onko teillä lapsena koettuja väkivaltaisia tilanteita, jotka eivät jätä teitä rauhaan? Onko kukaan pystynyt selvittämään näitä tilanteita väkivaltaa tehneen kanssa näin aikuisiällä? Jos on niin miten?
"Mikä on kamalinta, mitä sinulle on tapahtunut? Vai onko sinulle vielä ehtinyt mitään tapahtua?"
Pokkani petti ja kyyneleet lähtivät valumaan poskiani pitkin.
En ole siis vielä käsitellyt loppuun ikävän lapsuuteni tapahtumia. Tavallaan olen kuitenkin ylpeä, että pystyin jollekin vieraalle kertomaan kokemastani väkivallasta (vaikka itkin siinä samalla), sillä joskus aikaisemmin vastaavanlaisissa testeissä olen vain ylistänyt suhdettani isääni ja kieltänyt samalla väkivallan.
Oman menneisyyteni hyväksymisprosessi alkoi vuonna -98, hyvän ystäväni kuoltua. Aloin epäillä, että ehkä lapsuuteni ei ollutkaan yksinomaan onnellinen. Ensin kävin läpi tapahtumia muutamien kavereiden kanssa ja he tuomitsivat heti jyrkästi isäni toimet. Oli järkyttävää tajuta, mitä oli joutunut kokemaan. Itkin paljon.
Nyt seitsemän vuotta myöhemmin itsetuntoni on jo aivan eri sfääreissä kuin ennen. Silti käyn vielä
eräitä tapahtumia läpi. En tunnu pääsevän niistä mitenkään eroon. Kerron tässä seuraavaksi kaksi
tapahtumaa, jotka häiritsevät minua vielä (on niitä muitakin, mutta nämä tällä hetkellä).
Taustatietona sanottakoon, että äitini kuoli ollessani 7-v ja asuin kahdestaan isäni kanssa.
Isälläni ei ollut alkoholiongelmaa ja hänellä on ollut aina vakituinen virka. Meillä molemmilla oli
kalliit harrastukset ja matkustelimme paljon.
1)
Olin noin 9 vuotias, kun isäni oli kerran keittänyt kaurapuuroa aamiaiseksi. Tätä tapahtui erittäin harvoin, ehkä kerran vuodessa. En pitänyt veteen keitetystä, suolattomasta puurosta ja kiukuttelin istuessani lautasen edessä. Isäni hermostui ja otti kiinni olkavarsistani, nosti ilmaan ja paiskasi takaisin kovaan tuoliin. Selkäni nyrjähti aiheuttaen hetkittäisen jalkojen tunnottomuuden. Yritin nousta tuolista, jalkani pettivät altani ja makasin lattialla. Ryömin keittiöstä käsien avulla. Isäni huomasi tämän ja pelästyi. Hän nosti minut ylös ja pyyteli anteeksi (ainoa kerta muuten). Tajusin itse asian vakavuuden ja päätin kertoa asiasta jollekin. Kun jalat alkoivat taas toimimaan, nilkutin kouluun ja muotoilin päässäni tapahtumaa sanoiksi parin oppitunnin ajan. Välitunnilla rohkaisin mieleni ja sanoin opettajallemme: " Selkäni on kipeä. Isä teki sen." Opettaja meni hämilleen ja vastasi: "No..Yritäpä vaan pitää huoli omista asioistasi." Tämän jälkeen en enää koskaan pyytänyt keneltäkään apua.
2)
Olin 11-12 vuotias. Olimme menossa maalle mummolaan. Mummolla oli tapana halata aina kun tulimme sisälle. Jotenkin minulle vain tuli tunne, etten halunnut halata. Keksin, että jos kannan tarpeeksi paljon tavaraa sylissäni autosta, en pysty halaamaan. Isäni huomasi tämän. Sain välittömästi älyttömän saarnan tukistuksineen ja nurkaan ahdisteluineen. Illalla, tunteja edellä tapahtuneen jälkeen olin riisuuntumassa mennäkseni nukkumaan. Yhtäkkiä isäni ampaisi luokseni, heitti sängylle löi kämmenellä perseelle useita kertoja ja sen jälkeen raahasi hiuksista minut alushoususiltaan ulos. Oli luultavasti marraskuu, pimeää ja kylmää. Ensiksi tuli mieleen juosta karkkuun, mutta häpesin alastomuuttani. Yritin päästä takaisin sisälle, mutta isäni ei päästänyt. Keksin, että voisin kiivetä saunan ikkunasta sisään, ja löytää sieltä mahdollisesti pyyhkeen tai kylpytakin päälle pantavaksi. En löytänyt mitään. Oli todella kylmä. Ainoa keinoni oli vain jyskyttää ulko-ovea ja rukoilla, että pääsen takaisin sisälle. Lopulta pääsinkin.
Tällaiset kokemukset vaivaavat siis minua vielä. Ensimmäinen lähinnä sen takia, etten saanut apua ja jälkimmäinen sen takia, että miksi isälleni oli halaaminen niin tärkeää sekä sen takia,
etten uskaltanut lähteä karkuun.
Onko teillä lapsena koettuja väkivaltaisia tilanteita, jotka eivät jätä teitä rauhaan? Onko kukaan pystynyt selvittämään näitä tilanteita väkivaltaa tehneen kanssa näin aikuisiällä? Jos on niin miten?
Vastaukset 6
Vanhimmat
lapsuudessani. Alta kouluikäisenä isäni lähenteli minua, enkä alkuun edes tajunnut, mistä on kysymys. Yksi "kaunis" päivä tajusin ja pyysin apua äidiltä, joka ei uskonut minua. Näin minusta tuli välttelijä ja lukija. Aikuisena yritin kahteen eri otteeseen ottaa asian puheeksi - vastassa oli täysi kielto. Äiti uskoi jo silloin, mutta isä kielsi vielä kuolinvuoteellaankin tehneensä mitään. Sen tiedän, että huonon omantunnon kanssa hän kuoli, kun pelkäsi kuolemaa kuin ruttoa. Olen nähnyt "ystävällisiä" ja rauhallisiakin lähtöjä, kun ihminen on löytänyt rauhan sieluunsa. Eli vertailukohtaa on. Itseäni on auttanut se, että tein itselleni asiat selviksi vaikkei syyllisen kanssa voinutkaan mistään puhua.
Kannattaa ehdottomasti kääntyä ammatti auttajien
puoleen,siellä on taitoa käsitellä näin vaikeita
asioita.Siellä puhuminen onnistuu parhaiten,ovat
tottuneet kuuntelemaan ja keskustelemaan saman-
kaltaisista asioista.
Osaat kirjoittaa kauniisti ja selkeästi. Muutenkin nimimerkkisi on osuva, sillä olet selvinnyt vaikeista asioista. Ei ole mikään ihme että kuvaamasi tapahtumat vaivaavat sinua. Niissä sinulle tehtiin ruumiillista ja henkistä väkivaltaa, etkä saanut apua edes opettajalta, vaikka rohkaisit mielesi ja kerroit asian. Molemmat tapaukset paljastavat paljon isäsi tyrannimaisuudesta. Hän ei ole arvioinut voimankäyttöään ja olisi voinut vahingoittaa fyysisesti pahastikin. Nyt henkiset vauriot ovat jäljellä. Sinulle on todella tehty vääryyttä, tehty pahaa, sellaista mikä ei kuulu minkäänlaiseen kasvatukseen, vaikka kasvatuksena isäsi on tekonsa itselleen perustellut. Kysy joltakin psykologilta pitäisikö asiat ottaa puheeksi isäsi kanssa. Teot olivat väärin. Niin ei kukaan saa lapselle tehdä. Isäsi halusi halausta mummolle muodollisen kohteliaisuuden vuoksi, välittämättä tunteistasi, ja rangaistus oli täysin kohtuuton. Hän halusi esittää kaunista ja kohteliasta perhekulissia, kilttiä tytärtään, jolle ei antanut omaa päätösvaltaa. Ei ihme että asiat vaivaavat vieläkin. En ole psykologi, mutta luulen että asia olisi sinun nyt aikuisena puhuttava isäsi kanssa. Kysy neuvoa ammattilaiselta. Et ole tehnyt väärin, sinulle on tehty väärin. Ehkä osaat auttaa lapsia, jotka tänään kärsivät, antaa heille äänen ja uskoa heidän kertomuksensa.
Järkyttävää luettavaa. Olen itsekin joutunut lähes 18 vuotta kärsimään sekä fyysisestä että psyykkisestä väkivallasta. Isäni (ja myös äitini) pahoinpitelivät minua monet kerrat, en jaksa ede muistaa niitä kaikkia. Useimmat niistä kerroista tapahtui aika mitättömiltä vaikuttavista syistä. Yksi tapaus oli, kun sain kunnolla selkääni sen takia, että minulla oli paha mieli aikaisempien riitojen vuoksi, enkä halunnut illalla syödä jäätelöä, kuten muut perheen jäsenet. En muista tarkalleen, kuinka vanha olin tuolloin, ehkä 12-13-vuotias. Isäni tuli perässäni ensin pakotettuaan minut hakemaan sen jäätelön varaston pakastimesta. Hän kävi minuun käsiksi. Repi hiuksista ja väänsi päätä niin, että niskat menivät vähän miten milloinkin. Hakkasi päätäni betoniseen lattiaan, potki kylkiini kun olin lattialle lyyhistyneenä. Koetin parhaani mukaan suojella päätäni käsilläni. Sitä kesti ikuisuudelta tuntuvan ajan. Itkin, mutta en uskaltanut kovin paljoa, koska pelkäsin otteiden kovenevan. Söin pakolla, kyyneleiden kostuttaman, jäätelön. Lysähdin sängylle ja itkin. Rukoilin jopa Jumalalta, että ottaisi minut pois täältä. Halusin kuolla.
Ensimmäinen muistikuvani pahoinpitelystä on ajalta kun olin ehkä 4-5-vuotias. Isäni oli lyönyt takapuolelleni useita kertoja mustalla nahkaisella tuppivyöllä. Takapuoleni oli silloin täynnä mustia tuppivyön kuvia, jotka tätini huomasi kerran, kun menin sinne hoitoon. Isäni suuttui siskolleen todella kun hän mainitsi asiasta. Enempää en siitä enää muista.
Monet kerrat minua on heitelty päin seiniä ja lattiaa, revitty hiuksista, kuristettu, potkittu, lyöty jne. Aina kun menin kouluun ala-asteella silmä mustana, toiset ihmettelivät, mitä on sattunut. En saanut koskaan kertoa totuutta. Minulle sanottiin kotona, mitä minun on vastattava, jos joku kysyy. Usein syy oli, että olin tapellut pikkusiskoni kanssa.
Molemmat pikkusiskoni oppivat pian käyttämään tilannettani hyväkseen. Jos sanoin heille suutuksissani jotenkin väärin tai tein väärin, he riensivät kertomaan isälleni ja sain taas selkääni. Riidat olivat aina minun vikani. Samoin äitini kanssa.. sain selkääni jos olin tehnyt jotain väärin. Äiti kertoi isälle, jos olin tapellut sen kanssa. Tuntui siltä, että kaikki nauttivat kärsimyksistäni. Isä pahoinpiteli äitiäkin, mutta toisaalta minä nautin siitä, koska äiti ei koskaan ollut minun puolellani, vaan oli melkein samanlainen kuin isä. Toisaalta taas minun kävi sääliksi äitin puolesta ja minusta tuntui pahalta, koska tiesin miltä se tuntuu.
Henkinen väkivalta ilmeni nimittelynä ja vähättelynä. En ollut mitään. En menestynyt koulussa ja olin hiljainen ja sulkeutunut. Pelkäsin. Minua alettiin kiusaamaan koulussa. Sitä jatkui koko 9 vuotta. Vanhemmat painostivat hankkimaan kavereita ja kun se ei onnistunut, se oli minun vikani. Olin taas aivan mitätön. Sen sain kuulla monet kerrat. Isäni on uhannut myös tappaa minut. Sanoi kerrankin "seuraavalla kerralla sulta lähtee henki". Pelkäsin todella ja toisaalta toivoinkin niin käyvän, koska en olisi jaksanut enää elää. Ikäväkseni en koskaan kuollut, vaan kärsimykseni jatkuivat aina seuraavaan kertaan.
Kerran humalassa isä sanoi suoraan minulle, että olin vahinko. Kortsu oli mennyt rikki ja heidän piti mennä takiani naimisiin. Kauheaa kuulla, koska tajusin. että sekin oli minun vikani. Vaikka sanoikin sen humalassa, niin eikö se silloin totuus tule ilmi.
Pahoinpitelyä jatkui aina 18-vuotiaaksi asti, kunnes muutin pois kotoa opiskelupaikkakunnalleni. Nyt olen asunut omillani jo 5 vuotta ja tänään on 3-vuotishääpäiväni. Minulla on hyvä mies ja häneltä olen oppinut taidon pyytää anteeksi. Kotona en sitä koskaan saanut kuulla, vaikka minulle tehtiin mitä vain. Se kai oli heidän mielestään oikeutettua, koska olinhan niin kauhukakara ja vahinko koko tyttö. Isompaaa väkivaltaa en ole enää joutunut kokemaan. Joskus pelkään sitä vieläkin, vaikka mieheni on sanonut ettei hän lyö. Ehkä sekin vielä joskus tapahtuu.
3,5 vuotta sitten sairastuin epilepsiaan. Olen lukenut, että pahoinpitely ja rajut päähän kohdistuneet iskut voivat sen aiheuttaa. Muuta syytä siihen ei ole löydetty. Syy on arvoitus, koska en ole kertonut lapsuuden kokemuksistani lääkärille. Minulla ei rohkeus riitä. Vuosi sitten kuljin psykiatrilla parhaan ystäväni kuoleman vuoksi. Siellä otin sitten asian puheeksi ja keskustelimme. En kuitenkaan uskaltanut kertoa kaikkea. Syy on se, että kun kerroin, että isä otti minut kiinni ja heitti lattiaan, hän kauhistui. Minulla pääsi itku, kun näin hänen reaktionsa. Ei se niin kamalaa voi olla, kun se oli vasta alkua. En enää uskaltanut puhua enempää siitä. Ajattelen lapsuuttani usein ja se masentaa. Olen vihainen siitä, mitä he ovat minulle aiheuttaneet. Psykiatri myös painosti minua ottamaan asian esille kotonani, koska se selvästi vaivaa minua. Joka kerta hän kysyi, olenko jo puhunut asiasta vanhemmilleni ja sisaruksilleni. En uskalla! Saan vaan selkääni, kun puhun. Miksi kukaan ei kuuntele, kun sanon sen, Kai minä nyt omat vanhempani paremmin tunnen kuin kukaan muu.
Olen ajoittain masentunut tapahtumien vuoksi. Varsinkin kun kuulen, kuinka toisilla on ollut niin hyvä lapsuus. Vanhempien tehtävä on turvata lapsilleen hyvä, turvallinen elämä, mutta minä elin pelossa. Siellä paikassa jonka piti olla se kaikkein turvallisin, olinkin eniten peloissani.
Olen nyt hyvissä väleissä perheeseeni johtuen ehkä siitä, etten näe heitä enää niin usein. Anteeksi en pysty heille antamaan. En ainakaan vielä.
Mutta koitahan selvitä jotenkin, minäkin yritän. Hyvää ja aurinoista kesää!
On hyvä että totuus tulee esiin, se auttaa niitä jotka joutuvat kokemaan samaa. Tällaiset asiat olisi huudettava katoilta ja kirjoitettava lehtiin suurin otsikoin, ne ovat paljon tärkeämpiä kuin joidenkin julkkisten tekemiset. Lapsi on suojaton omassa kodissaan - kuinka monta tänä päivänä? Tuollainen pahuus saa rehottaa, ja ihmiset eivät tahdo tietää siitä koska se on niin kauheaa. Jos isäsi olisi tehnyt vastaavaa vieraalle ihmiselle, hän olisi saanut oikeuden tuomion. Nykyinen laki rankaisee myös lasten pahoinpitelyistä, mutta kuka kertoo, kuka uskoo, kuka lapsi uskaltaa ja osaa hakea apua???? Mielestäni asiaa ei saisi haudata villaisella, vaan sinun olisi mentävä puhumaan paitsi psykistrille, myös jollekin sosiaalialan, lakineuvojan tai lastensuojeluviranomaiselle ja kysyttävä neuvoa, miten suhtautua vanhempiisi. Voisit vaikka lähettää vanhemmillesi tämän kirjoituksesi, ehkä se avaisi heidän mielensä muistamaan, katumaan, pyytämään anteeksi. Toivon että kokemuksesi auttavat sinua puuttumaan jokaiseen epäilemääsi lasten pahoinpitelyyn, kuuntelemaan lasta ja tarjoamaan edes yhdelle sen avun jota vaille itse jäit. Nämä asiat tapahtuivat ja sinä koit ne että voisit auttaa muita. Heitä on Suomessa paljon. Kirjoita lehtiin, kirjoita vaikka kirja, ihmisten on saatava tietää millaisia petoja vanhemmat voivat olla omille lapsilleen. Suomalainen raaka mies ei ansaitse miehen nimeää ja vaimo joka sallii lastensa pahoinpitelyn - barbaarista!
Muistan useampiakin"isäni"kaltoinkohteluita.Tällöin hän aloitteli yrittäjän uraansa.Tilanne oli se,ettei häntä juurikaan näkynyt kotona.Olin siis äitini kanssa lähes koko ajan kahden.Sitten alkoi ilmaantua ilmaan sähköä.Aistin sen sillä tavalla,kuin 12-13-vuotinen vain voi aistia.Sitten tuli joskus hiukan hölmöiltyä,miten nyt sen ikäinen voi hölmöillä."isäni"huiteli korville niin,että tuntui.Syntyi monta tilannetta,että menin puoli päätä sinisenä sanomaan kavereille,etten tule ulos,kun nämä kävivät kyselemässä.
Sitten tilanne alkoi kärjistyä vanhempieni välillä."isäni"oli löytänyt uuden naisystävän.Tästä seurasi se,että hänen"oli hankkiuduttava eroon"puolisostaan.Eli siis äidistäni.Se kävi varsin kätevästi.Pahoinpitelemällä ja olemalla täysin sieluton sika.Muistan,miten näin ainakin kerran sellaien tilanteen,että äitini yritti jopa riistää hengen itseltään.En ole puhunut tästä kenellekään.
Sitten alkoi keskikouluvaihe.En ole ollut koskaan mikään järin välkky yksilö-tästä johtui se,että en menestynyt koulussa järin hyvin.Sen seurauksena"isäni"pahoinpiteli minua aina kun oli huono numero koulusta tuomisina.Lisäksi hän vielä pakotti minut firmaansa töihin koulun jälkeen.Tästä seurasi se,että kouluni alkoi kärsiä oikein kunnolla.Kun vielä tämä uusi äitipuoleni ilmaantui kuvioihin,oli mittani täynnä.Joten kuten kestin koossa,vaikka henkinen puoli olikin remonttia vaille.Tällöin ei ollut mahdollisuutta puhua kenellekään tästä tilanteesta.Olen miettinyt jopa sitäkin,että mitä olisi tapoahtunut,jos olisin toiminut näin;"Isäni"huolsi Keravan kaupungin,sekä Järvenpään kaupungin kaikki konttorikoneet.Samoin hän huolsi myös poliisilaitosten konttorikoneet.Mikäli olisin silloin tajunnut tehdä sen,että olisin ilmoittanut kouluun,että"isäni"pahoinpitelee minua ja jos olisin tehnyt saman poliisilaitoksillekin,hän olisi melkolailla varmasti menettänyt nämä asiakassuhteet.Pahintahan siinä oli se,että hän oli sellainen"Mr Nice-Guy"-tyyppi.Eli hän näytti ulospäin vallan toista kuvaa,mitä hän todellisuudessa oli.
Nyt on vain tilanne se,että"isäni"ei tajua sitä,että hänestä on tullut isoisä ja että en ole enää se 13-15-vuotias,jota hän kaltoinkohtelee,vaan että olen 46-vuotinen,oman perheen omaava mies.Vaikkakin kärsin erittäin vakavasta post-traumaattisesta stressistä.Samoin olen erittäin vaikeasti masentunut.Eli menneisyys kaatuu päälle ja rankasti.Olen kuitenkin saanut terapiaa ja olen tällä hetkellä suht vahvassa lääkityksessä...
Mutta nyt alkaa Kesäillan Valssi-suosikkiohjelmani...Kirjoitelkaa,Ihmiset ja jatketaan tästä.Siunausta Teille Kaikille.Jokaiselle erikseen ja kaikille yhdessä.Olkoon tienne siunattu...